Miten pääsitte yli oman vanhemman kuolemasta?

Ei tuo ole mikään vastaus. Myös suremattomat jatkavat elämää päivä kerrallaan. Emmehän me voi muullakaan tavalla elää.

No kerro parempi tapa, jos ei tuo kelpaa. 

Omat vanhempani kuolivat molemmat alle kuuskymppisinä

Siitä pääsee yli, koska "oikea järjestys"

Lapseni kuolemasta nyt jo paljon aikaa kulunut, se oli sen sijaan hyvin paljon raskaampi kokemus........

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi siitä pitäisi päästä yli? Ei suru ole mikään asia, josta pitää päästä eroon. Sen kanssa vain opetellaan elämään. 

Kerro miten opetellaan elämään surun kanssa.

Jatkamalla elämää päivä kerrallaan. Eipä siinä oikein muuta vaihtoehtoa ole. 

Ei tuo ole mikään vastaus. Myös suremattomat jatkavat elämää päivä kerrallaan. Emmehän me voi muullakaan tavalla elää.

Kun ei voi elää kuin päivä kerrallaan niin miten muuten kuin päivä kerrallaan elämällä sä sen surusi kanssa aiot elää?

Miksi siitä pitäisi päästä yli? Ei suru ole mikään asia, josta pitää päästä eroon. Sen kanssa vain opetellaan elämään. 

Surua käsittelee kyllä ihmiset eri tavoin ja siihen pitäisi jokaisella olla oikeus. Kuolemaan saattaa liittyä myös vihaa, katkeruutta, traumaattiset kokemukset saattavat tulla pintaan, kun läheinen kuolee. Esim. oman äitini kohdalla näin kävi, että sain paniikkikohtauksia, mistä en ole aikaisemmin kärsinyt lainkaan ja menin hakemaan apua. Isäni kuollessa en edes mennyt hautajaisiin, niin ilkeä kusipää oli aikoinaan. Ei tosin edes kutsuttu. Tästä en kärsinyt lainkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi siitä pitäisi päästä yli? Ei suru ole mikään asia, josta pitää päästä eroon. Sen kanssa vain opetellaan elämään. 

Surua käsittelee kyllä ihmiset eri tavoin ja siihen pitäisi jokaisella olla oikeus. Kuolemaan saattaa liittyä myös vihaa, katkeruutta, traumaattiset kokemukset saattavat tulla pintaan, kun läheinen kuolee. Esim. oman äitini kohdalla näin kävi, että sain paniikkikohtauksia, mistä en ole aikaisemmin kärsinyt lainkaan ja menin hakemaan apua. Isäni kuollessa en edes mennyt hautajaisiin, niin ilkeä kusipää oli aikoinaan. Ei tosin edes kutsuttu. Tästä en kärsinyt lainkaan. 

Kiellettiinkö tuossa sinun mielestäsi ihmisiä käsittelemästä surua? Omasta mielestäni en kieltänyt mitään. Kyseenalaistin vain ajatuksen, että surusta pitäisi päästä yli. Se on mielestäni kummallinen ajatus, koska suru ei ole asia, josta pitäisi pyrkiä aktiivisesti eroon. 

En tiedä kun ei ole vielä tähän ikään 60v, kuollut ketään sellaista jota olisin jäänyt kaipaamaan.

Molemmat vanhempani kuolivat, kun olin nelikymppinen. Kuolema on luonnollista, mutta kriisin aiheutti se, että ihmisten ei anneta kuolla arvokkaasti rauhassa ja paikkoja ei ole. Jos ihminen on tosi huonossa kunnossa viimeisen vuoden ajan, niin byrokratian viidakossa avun saaminen voi olla hirveä prosessi kuolemaa odottavalle ja hänen läheisilleen.  

Hyvin pääsen yli...ukko kuollut ja äiti vielä hengissä...kuolinpesän jakoa, ja perintöä odotellessa aika menee ..toivottavssti tapahtuu pian..

Olin 42, kun äiti kuoli 64-vuotiaana. Äiti kuoli maksakirroosiin. Asiasta valehdeltiin meille lapsille 10 vuotta. Kun äiti sitten makasi sairaalassa askiteksesta turvonneena ja iho keltaisena, isän oli toki pakko ilmoittaa meille, että tilanne näyttää huonolta. Silloinkin isä yritti loppuun asti valehdella äidin terveydestä. Onneksi hoitohenkilö kertoi totuuden. Minulle se valehtelun paljastuminen oli ehkä vielä pahempi asia kuin kuolema. Että miten meille on jaksettu syöttää sitä pajunköyttä niin kauan ja me lapset tietenkin kuuliaisina uskoimme kaiken. Kyllähän siitä silmät avautui ja nykyään huomaan, että isän puheesta 99% on täyttä paskaa. No, molempien asioiden kanssa, eli valehtelun ja kuoleman, olen oppinut elämään. Unohtaahan sitä ei voi.

Mulle lapsen kuolema olisi helpompi. 

Isä kuoli 75v 20v sitten. Silloin jotenkin hullusti ajattelin, että: 'tämä elämä meni näin, ehkä sitten myöhemmin toisin...' en osaa selittää...

Äiti kuoli 82v 14v sitten.

Molempia on välillä ikävä, muistelen tapojaan ja sanontojaan, näen eläviä unia.

Odottelen yhä että kuolisi.

Jos äiti tai isä on ollut traumoja aiheuttava riitapukari tai päästää epämiellyttävää ääntä joka yhteydessä. Mitenköhän siitä selviää. Sitten se on vielä kuollutkin joku päivä. Ei ole helppoa ihmisten elämä.

Vierailija kirjoitti:

Mulle lapsen kuolema olisi helpompi. 

Onko rikollinen?

Isäni on kuollut jo ajat sitten, ja kyllä isää oli ikävä ja vieläkin muistan suurella lämmöllä.

Äitini jonka kanssa oli välit poikki ollut jo kauan kuoli ja asuin silloin jo ulkomailla.

Eipä tuotttanut mitään surua, täytyy ihan rehellisesti sanoa.  En voi sanoa että unohdin koska en unohtanut. Työtä piti sen eteen tehdä että pääsin edes jotenkin yli niistä traumoista joita hän aiheutti.  Ennen kuolemaansa kuvittelin että se olisi helpotus mutta se että häntä fyysisesti ei ollut ja en häntä tavannut ei riittänyt henkisen puolen korjaamiseen. Siihen tarvittiin ammattiapua ja arvet on edelleen näkyvissä.

Aika auttaa. Sisko soitti klo 10:45, että äiti on kuollut ja kun aikaa kului, olin klo 11:00 valmis työpalaveriin.

Evvk. Oli niin merkityksetön vanhempi. 

Eivät ole vielä kuolleet. Mutta ovat kohdelleet sen verran huonosti ja kylmästi minua, ettei varmaan ihan hirveästi vaikuta siltä osin. Ennemmin hirvittää isän sikiämiset, millaiset perinnönjaot tulee kun suvussa on kuolinpesän kavaltajia ja muita rikollisia. Voi olla että nekin kinkerit jäävät itseltä väliin

Vierailija kirjoitti:

Eivät ole vielä kuolleet. Mutta ovat kohdelleet sen verran huonosti ja kylmästi minua, ettei varmaan ihan hirveästi vaikuta siltä osin. Ennemmin hirvittää isän sikiämiset, millaiset perinnönjaot tulee kun suvussa on kuolinpesän kavaltajia ja muita rikollisia. Voi olla että nekin kinkerit jäävät itseltä väliin

Niin ja useampi vaimo siis. Plus osa sukua asuu maalla, niin kulttuurierotkin ovat aikamoiset

Isä oli 38 ja äiti 56. Oliko tuossa ylipääsemisessä vaihtoehtoja? Käsitykseni mukaan luonnollinen kulku elämässä, että vanhempi kuolee ennen lastaan.