Miten pääsitte yli oman vanhemman kuolemasta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi siitä pitäisi päästä yli? Ei suru ole mikään asia, josta pitää päästä eroon. Sen kanssa vain opetellaan elämään. 

Kerro miten opetellaan elämään surun kanssa.

Jatkamalla elämää päivä kerrallaan. Eipä siinä oikein muuta vaihtoehtoa ole. 

Ei tuo ole mikään vastaus. Myös suremattomat jatkavat elämää päivä kerrallaan. Emmehän me voi muullakaan tavalla elää.

Kun ei voi elää kuin päivä kerrallaan niin miten muuten kuin päivä kerrallaan elämällä sä sen surusi kanssa aiot elää?

Minä en elä suruni kanssa. Minä elän surussani. Jonkin kanssa eläminen on svetisismi.

Isäni kuoli 39-vuotiaana ja äitipuoli neljäkymppisenä myös. Olin itse silloin lapsi.

Minusta tuo "miten pääsit yli" on aika hassu kysymys. Pääsit yli mistä? Miten sillä ylipääsemisellä tarkoitetaan ja miten se määritellään?

Elämä jatkui, en ole koskaan kokenut kovin voimakasta ikävää tai surun tunnetta, lähinnä ehkä haikeutta tai sitten olen leikkinyt ajatuksella. Millaista elämä olisi jos olisivat elossa.

Vierailija kirjoitti:

Isäni menehtyi 6 vuotta sitten, olin 27. Ei kai tässä ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa elämää? Tai mitä muuta tälle voisi, ei mitään. Kyllä katkeruutta tulee väistämättä kun muut kertovat siitä mitä tekevät perheenä isovanhempien kanssa. Minun lapseni eivät ikinä edes tavanneet pappaansa, joka olisi ollut niin hyvä isovanhempi.

Miksi katkeruutta? Olisiko hyvä tehdä jotain sille tunteelle?

Olin 14v kun iskä ylläen kuoli 49v vanhana , toivuimme siskon kanssa siinä iässä suht nopeasti, äiti on nyt 89v, tänä vuonna kunto huonontunut ja sai kotipalvelun, olemme tyytyväisiä.

Isä oli kai 64. Paljon enemmän suretti aikanaan hänen elämänsä kuin kuolemansa. Onnekkaita ovat ne, joilla on jotain surtavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni menehtyi 6 vuotta sitten, olin 27. Ei kai tässä ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa elämää? Tai mitä muuta tälle voisi, ei mitään. Kyllä katkeruutta tulee väistämättä kun muut kertovat siitä mitä tekevät perheenä isovanhempien kanssa. Minun lapseni eivät ikinä edes tavanneet pappaansa, joka olisi ollut niin hyvä isovanhempi.

Miksi katkeruutta? Olisiko hyvä tehdä jotain sille tunteelle?

Hyvähän sun on sanoa jos sulla on omat vanhemmat vielä viisikymppisenäkin etkä koskaan menettänyt ketään.

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli 39-vuotiaana ja äitipuoli neljäkymppisenä myös. Olin itse silloin lapsi.

Minusta tuo "miten pääsit yli" on aika hassu kysymys. Pääsit yli mistä? Miten sillä ylipääsemisellä tarkoitetaan ja miten se määritellään?

Elämä jatkui, en ole koskaan kokenut kovin voimakasta ikävää tai surun tunnetta, lähinnä ehkä haikeutta tai sitten olen leikkinyt ajatuksella. Millaista elämä olisi jos olisivat elossa.

Lapset pääsee yleensäkin helpommin vanhemman kuolemasta yli, jos siis on joku muu hyväntahtoinen huoltaja. 

Täällä oli vähän aikaa sitten aloitus jossa ap vaikersi ettei kestä ajatustakaan vanhempiensa kuolemasta. Mikä ääliö. Kaikki vanhemmat kuolevat lapsiltaan, elleivät lapset kuole vanhemmiltaan, ja se on kestettävä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni menehtyi 6 vuotta sitten, olin 27. Ei kai tässä ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa elämää? Tai mitä muuta tälle voisi, ei mitään. Kyllä katkeruutta tulee väistämättä kun muut kertovat siitä mitä tekevät perheenä isovanhempien kanssa. Minun lapseni eivät ikinä edes tavanneet pappaansa, joka olisi ollut niin hyvä isovanhempi.

Miksi katkeruutta? Olisiko hyvä tehdä jotain sille tunteelle?

Hyvähän sun on sanoa jos sulla on omat vanhemmat vielä viisikymppisenäkin etkä koskaan menettänyt ketään.

Vanhempani ovat kuolleet jo aikoja sitten. Olen 33.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni menehtyi 6 vuotta sitten, olin 27. Ei kai tässä ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa elämää? Tai mitä muuta tälle voisi, ei mitään. Kyllä katkeruutta tulee väistämättä kun muut kertovat siitä mitä tekevät perheenä isovanhempien kanssa. Minun lapseni eivät ikinä edes tavanneet pappaansa, joka olisi ollut niin hyvä isovanhempi.

Miksi katkeruutta? Olisiko hyvä tehdä jotain sille tunteelle?

Katkeruus ei kannata

Aiheeseen liittyvä artikkeli, vaikka siinä on maksumuuri. Ryhtyi kukkakauppiaaksi ja kohtasi suuren surun https://www.aamulehti.fi/ihmiset/art-2000010586498.html

Ehkä parempi etten pääse lukemaan artikkelia, itkisi vaan lisää.

Helpotus se oli. Kamalaa katsoa läheisen kitumista. Toinen vanhemmista toimi omaishoitajana. Pelkäsin, että hänkin nääntyy hengiltä. Suruvuodesta selvittyään hän on saanut elää hyviä vuosia jo lähes 10 vuotta. Reilu 9kymppinen nyt. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä oli vähän aikaa sitten aloitus jossa ap vaikersi ettei kestä ajatustakaan vanhempiensa kuolemasta. Mikä ääliö. Kaikki vanhemmat kuolevat lapsiltaan, elleivät lapset kuole vanhemmiltaan, ja se on kestettävä.

Joo, ja jos puoliso tai lapsi kuolee niin sekin on vaan kestettävä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi siitä pitäisi päästä yli? Ei suru ole mikään asia, josta pitää päästä eroon. Sen kanssa vain opetellaan elämään. 

Kerro miten opetellaan elämään surun kanssa.

Hyväksymällä suru. Ja se,  ettei se välttämättä koskaan lopu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä oli vähän aikaa sitten aloitus jossa ap vaikersi ettei kestä ajatustakaan vanhempiensa kuolemasta. Mikä ääliö. Kaikki vanhemmat kuolevat lapsiltaan, elleivät lapset kuole vanhemmiltaan, ja se on kestettävä.

Joo, ja jos puoliso tai lapsi kuolee niin sekin on vaan kestettävä. 

Niin on, eikä siitä tarvitse päästä yli.

Äiti kuoli 56 vuotiaana, olin silloin 23 vuotias. Isä kuoli 68 vuotiaana ja itse olin 33 vuotias. Onhan se iso menetys kun vanhemmat kuolevat. Mutta elämän täytyi jatkua. Surua oli silloin ja suru on ajan kanssa muuttanut muotonsa kaipaukseksi ja muisteluksi. He ovat ajatuksissa, ja kiitollisuudella muistelen heitä.