Masentaako muita kun kaverit ei halua enää tavata?

Vierailija kirjoitti:

No on sulla sentään se mies jonka kanssa mennä ja tehdä edes jotakin. Ymmärrän kyllä, että kaveritkin olisi tärkeitä ja kivoja mutta huonomminkin voisi olla eikä olisi edes miestä.

Ja vastaus kysymykseen. Masensihan se ensin, mutta tiedostin sen että parempi yksin kuin huonoissa ja itselle vääränlaisissa ihmissuhteissa enkä enää halunnut olla se ainoa joka pitää yhteyttä ja on se joka joustaa, mukautuu ja antaa periksi.

Tähän ainaiseen yksinoloonkin tottuu ja varsinkin turtuu. Yksin tekee sitten joskus jotain, mutta valitettavan usein ne jää aikomiseksi, koska ei vaan yksin sitten viitsikään ja toisaalta ihan yhtä tylsää se yksinolo on oli sitten yksin kotona tai vaikka yksin puistossa tai baarissa. Yksinään sitä silti aina on.

Jep. Ei puistossa istuskelu korvaa sitä mitä oikeesti haluaisi, kumppania, perhettä, sukua, ystäviä. 

Välillä tulee kausia kun kavereiden puute ahdistaa ja sitten olen taas asian kanssa ihan sinut. Olen miettinyt pääni puhki omaa käyttäytymistäni, asenteita, ilmeitä, eleitä ja äänenpainoa. Minusta on tullut mestarikuuntelija; En koska tuomitse, tuhise tai vähättele. En puhu negatiivisesti enkä tuputa omia ajatuksia, teen kysymyksiä jne. Keksin puheenaiheita, olen luova ja nauravainen ja olen avoin kaikille tekemisille. Minusta saisi seuraa (koska käyn yksin nyt) teattereihin, konsertteihin, luontopoluille, sauvakävelemään, kahville, syömään jne. Mutta kun selaan puheluita taaksepäin, niin kaikki yhteydenotot on vain minun ottamia, en tiedä miksi? 

Asutko pienellä paikkakunnalla?

Jotenkin täällä on sellainen mentaliteetti, että jos olet kiltti tai et ymmärrä sosiaalisia"sääntöjä" jäät yksin, jos tykkäät selkäänpuukotuksista ja "pidä viholliset lähellä" ajatuksesta, sinulla on paljon kavereita. 

Itse en ajattele kaveripiiriä minään mafiana, joten olen jäänyt yksin.

Koitin ymmärtää ja olla mukana ihan sen takia, että olisi kavereita, mutta kaverini jauhoi kokoajan sitä, miten häntä puukotetaan kokoajan selkään eikä kohdeltu oikein, mutta silti piti nämä ihmiset omassa kaveripiirissään. Ja halusi olla enemmän heidän kanssaan, koska "pidä kaverit lähellä, mutta viholliset lähempänä". 

Jos jostain asiasta puhui, piti muistaa "tästä ei sit tiedä se, se, tuo, tää" ja jos vahingossa sanoit jotain siihen asiaankaan liittyvää nyt "sen" kuulleen, niin olitkin paha vaikka noissa asioissa menee ihan sekaisin kun ei tiedä kuka nyt olikaan mustallalistallasi vaikka hengailet hänen kanssaan ja kuka ei. Ja sit "puhutaan tästä myöhemmin, ei tässä", silleen wtf, todella loukkaavaa sitä yhtä kohtaan, kun tietää, että hänen takiaan ei voi puhua. 

Ja kun noin hän sanoi jokaisen suustaan tulleen asian jälkeen, että olisi pitänyt aina äänittää juttelut, jos haluaisi muistaa asiat. 

Joten mielestäni tuo on todella kuluttavaa ja juuri tuollaista mafiaperhe ajatusmaailmaa. 

Minun mielestäni kaveripiirin kuuluisi olla sellainen keiden kanssa voi puhua kaikesta, eikä miettiä päätä rikki siitä oliko tämä nyt se ihminen kuka on väliaikaisella mustallalistalla eikä saa kuulla siitä ja tästä vai loppuiko se mustalista eilen? 

Joten olen mieluusti yksin, eipä pää ole enää sellainen raunio kuin tuohon aikaan, kun se oli enemmän työtä kuin kaverisuhde. 

Jos osaisin ja olisi rahaa ja rahoittajia, tuottaisin someen ja tv-kanaville lyhyen pätkän, jossa kuvattaisiin yksinäisyyttä ihmisten keskellä.

Kuvaisin sitä pallon kautta. Pallo olisi sellainen käteen sopiva, sähkönsininen. Pehmeä ja pomppiva. Erilaisissa elämäntilanteissa olevat ihmiset kaikille tutuissa tilanteissa heittäisivät sen pallon toiselle.

Kuvaisin työpaikkaa jossa ihmiset juttelevat lähtevänsä pelaamaan vaikka sulkapalloa. Sininen pallo viuhuu keskustelun lomassa ihmiseltä toiselle. Yksi ihminen on läsnä, hymyilee, seuraa keskustelua, mutta pallo ei koskaan lennä hänen kiinni otettavakseen. 

Kuvaisin miten vanhempi vie lastaan kaverisynttäreille. Sisäleikkipuiston eteisessä nähdään tuttuja ja jutellaan. Vanhempi ehdottaa kahvilla käymistä joku päivä. Viuh, pallo lentää sille keneltä kysyttiin. Hän pitelee palloa käsissään, pyörittelee ja heittää takaisin sanoen "voidaan käydä, viestittele kun sulle sopii". Seuraavassa kohtauksessa sama vanhempi näpyttelee kotona puhelinta. Viesti ja pallo tippuu sille mukavalle tyypille. Hän ei koskaan vastaa. Pallo ilmestyy kysyjän kodin nurkkaan.

Näitä voisi keksiä vaikka kuinka paljon. 

Kun aina sanotaan yksinäiselle, että mene, tee, kysy, tutustu, "pallo on sinulla".

Niin tuolta se tuntuu, sen pallon kanssa. Jota kukaan ei heitä minulle ja josta kukaan ei ota koskaan koppia. 

Vierailija kirjoitti:

Kun lopetin alkoholinkäytön noin 10v, menetin noin 95% kavereista. Ei masenna enää, ei ole kaipuuta viinan ja röökinhajuisiin iltoihin. Valitettavasti oma kaveripiiri on sellainen, että kaikki tekeminen liittyy alkoholiin jollain tavalla. En saa ketään vanhoista kavereista edes pyöräilemään, grillaamaan tai heittelemään frisbeegolfia ilman, että siihen kuuluu jonkinnäköinen känniördääminen tavalla tai toisella.

Olen alkanut viihtyä omissa oloissani, se on kai se hinta mikää pitää maksaa omasta terveydestään.

m48

"Kiva" kuulla vaikka onnea juomattomuuden johdosta. Johonkin on mullakin kaikki "kaverit" kadonneet. Liekö tilanne sitten 10 vuoden päästä kuin sulla. N38

Paljon tuttavia, mutten viihdy seurassa. Puheenaiheet yleensä aina miehet, koti, lapset, suku, ulkonäkö, bilettäminen. EU-vaaleista eivät olleet kuulleet. Rantalomakohteet ja ulkolaiset sarjat ainoita kosketuksia kuplansa ulkopuolella.

Kieltäydyin kerran lähtemästä juopottelemaan ja sen jälkeen ei ole enää kuulunut mitään. 

Olisikohan niin, että jos kukaan kaveri ei koskaan lähde mihinkään, niin intressit eivät vaan kohtaa. He voivat hetken puhua niitä näitä, mutta mitään aitoa samaa kiinnostuksen kohdetta ei ole.

Onhan se ikävää, mutta sitten kun tavataan, niin huomaa että toinen kuitenkin viihtyy ja haluaa jutella. Eli haluaisi tavata useammin, mutta jostain syystä ei onnistu.

Mieti mikä voisi olla syynä? Onko heillä pieniä lapsia? Työkiireitä? Sairastelevat vanhemmat huolehdittavana? Rahat tiukoilla eikä siksi halua tavata kahvilassa tms. mutta ei kehtaa sanoa sitä? Syitä voi olla monia, ei se välttämättä johdu siitä, ettei haluaisi tavata.

Tapaan kavereita keskimäärin parin kuukauden välein. Teemme yhdessä jotain, menemme jonnekin emme niinkään tapaa kaksin kotisohvalla.

Ne nuoruuden ystävät ovat ne kenen kanssa on mieluiten tekemisissä. Tuntuu, että uusia ystäviä saan pari kymmenessä vuodessa ja ne uudet ystävyydet on jotenkin heikommalla sidoksella. Tämä siis oma tuntemus. Muutama aikuisena saatu ystävä on pudonnut kun yhteydenotot jääneet tai kun kuviot ovat muuttuneet.

Perheellisillä perhe, työ ja suku vie oman aikansa. Jaksaa viestitellä mutta ei tavata. Rahakin voi olla yksi syy ettei voi nähdä kavereitaan tai pitää perua tapaaminen.