En jaksa ylläpitää ystävyyssuhteita

On samaa!

Mua ärsyttää suunnattomasti esim. äitini puhelut kun alkaa tivaamaan kuulumisia ja sitten pitäisi keksiä jotain kun oikeasti elämässä ei tapahdu mitään sellaista mitä haluaisin raportoida hänelle.

Ja vielä vähemmän minua kiinnostaa hänen, eläkeläisen, tekemiset jossain neljän seinän sisällä.

Mitään ei tapahdu kummassakaan suunnassa ja sitten pitäisi sitä tapahtumattomuutta taivastella ja selitellä.

Kummasti kaikkosi kaverit yms tuttavat kun poistuin somesta. Ne ovat nuo apit ja äpit jotka vääristävät ihmiskontakteja. On helppo vaan kytätä muita ja painaa peukkua, vaikkei  oikeasti edes kiinosta muiden edesottamukset. Pari vanhaa kaveria on tehnyt saman ja soitellaan vain kun on asiaa oikeasti.

Entinen opiskelukaveri kehui teki kokeen kuka ottaa häneen yhteyttä. Kukaan ei ottanut. Mielummin on sitten yksin. Meillä on 1 elämä.

Jos yksin on ok olla, tee näin

Sama tilanne paitsi ei ole kun kaksi vanhaa kaveria.

Mutta he toisella kierroksella, omat menot kumppaneiden kanssa. En halua yksinäisenä häiritä ja tunkeutua ja yrittää vaivoin sopia jotain parin tunnin säälitapaamista parin kk päähän ja kuunnella heidän onnellisia parisuhdejuttujaan ja ladten onnistumisia.

Masentaa.

Tuli mieleen oma yliutelias anoppi. Kaikki tekemiset pitäisi raportoida mielellään päivittäin. En ymmärrä miksi, kun harvemmin mitään kovin ihmeellistä meilläkään tapahtuu. Haluaisin vaan elää omaa elämää rauhassa.

Jos se on väritöntä ja tylsää, aika turha kai sitten nähdä niitä. Ehkä ovat tylsiä. Osa ihmisistä etsii väriä, vaikka on rauhallinen, myös äänensävy vaikuttaa. Sopiva seura ja on kipinää.

Vierailija kirjoitti:

Entinen opiskelukaveri kehui teki kokeen kuka ottaa häneen yhteyttä. Kukaan ei ottanut. Mielummin on sitten yksin. Meillä on 1 elämä.

Jos yksin on ok olla, tee näin

Tää on niin surullista. Tiedän et itsellä on vaan yksi kaveri joka ottaisi yhteyttä jos minä en. 

Tuohan nyt on täysin normaalia. Vielä kun on kysymys omasta valinnasta, niin sitäkin parempi että elää just niinkuin haluaa, eikä väkisin leiki mitään.

Vierailija kirjoitti:

Kummasti kaikkosi kaverit yms tuttavat kun poistuin somesta. Ne ovat nuo apit ja äpit jotka vääristävät ihmiskontakteja. On helppo vaan kytätä muita ja painaa peukkua, vaikkei  oikeasti edes kiinosta muiden edesottamukset. Pari vanhaa kaveria on tehnyt saman ja soitellaan vain kun on asiaa oikeasti.

Saman olen huomannut. Tajusin, etten ole yhtään kiinnostunut muiden, kavereiden tekemisistä. Ystäviä kanssa sitten tapaan noin kerran kuussa, yksitellen kutakin.

Vierailija kirjoitti:

On samaa!

Mua ärsyttää suunnattomasti esim. äitini puhelut kun alkaa tivaamaan kuulumisia ja sitten pitäisi keksiä jotain kun oikeasti elämässä ei tapahdu mitään sellaista mitä haluaisin raportoida hänelle.

Ja vielä vähemmän minua kiinnostaa hänen, eläkeläisen, tekemiset jossain neljän seinän sisällä.

Mitään ei tapahdu kummassakaan suunnassa ja sitten pitäisi sitä tapahtumattomuutta taivastella ja selitellä.

Sukulaissuhde ei ole ystävyyden ylläpitämistä.

Minua taas ärsyttää kun äitini tivaa kuulumisia mutta ei kuitenkaan halua kuulla niitä. Olen syöpähoidossa enkä jaksa hänen kauhisteluaan.

Vierailija kirjoitti:

Tuohan nyt on täysin normaalia. Vielä kun on kysymys omasta valinnasta, niin sitäkin parempi että elää just niinkuin haluaa, eikä väkisin leiki mitään.

 

Tää ei oo mun kohdalla ihan noin yksselitteinen juttu. Kun sit kuitenkin monesti on ihan kivaa ja hyvä fiilis jos saa sen tapaamisen järjestymään ja jaksaa siihen lähteä. Mutta kun liian usein tuntuu ettei jaksaisi. En tiiä. 

ap

Mulla oli toi fiilis ennen kuin aloitin hormonikorvaushoidon. Esivaihdevuosista johtui se, että ei oikein mikään kiinnostanut, väsytti ja ketutti eikä jaksanut pitää yhteyttä eikä kaverit kiinnostanut.......

Nyt kun hormonit kunnossa niin kaveritkin kiinnostaa ihan erilailla (vaikka ihan samat tyypit!).

Olen nelissäkymmenissä ja huomannut saman asian. Luulen sen johtuvan siitä, että iän ja elämänkokemuksen myötä ei jaksa enää kelpuuttaa ystäviksi kuin ainoastaan sellaisia, joiden kanssa on oikeasti samalla aaltopituudella. Nuorena olin avoimempi ja ennakkoluulottomampi mutta myös rajattomampi ja itsetuntemukseni oli heikohko. Sain siipeeni muutaman kerran ja lisäksi päädyin ystävyyssuhteisiin, joissa meillä ei loppujen lopuksi ollut mitään yhteistä. Suhtaudun ihan perusystävällisesti ihmisiin mutta kriteerit varsinaiselle ystävälle ovat nykyään tiukat. Hengailu hengailun vuoksi ei riitä minulle ystävyyssuhteen sisällöksi.

Vierailija kirjoitti:

Olen nelissäkymmenissä ja huomannut saman asian. Luulen sen johtuvan siitä, että iän ja elämänkokemuksen myötä ei jaksa enää kelpuuttaa ystäviksi kuin ainoastaan sellaisia, joiden kanssa on oikeasti samalla aaltopituudella. Nuorena olin avoimempi ja ennakkoluulottomampi mutta myös rajattomampi ja itsetuntemukseni oli heikohko. Sain siipeeni muutaman kerran ja lisäksi päädyin ystävyyssuhteisiin, joissa meillä ei loppujen lopuksi ollut mitään yhteistä. Suhtaudun ihan perusystävällisesti ihmisiin mutta kriteerit varsinaiselle ystävälle ovat nykyään tiukat. Hengailu hengailun vuoksi ei riitä minulle ystävyyssuhteen sisällöksi.

Tosi hyvä kommentti. Itsellä varmasti sama tilanne, varsinkin tuo nuoruuden heikko itsetunto ja rajattomuus.

ap

Opiskelu ja työttömyysaikojen jälkeen olen näin työelämässä olevana huomannut ettei ehdi ja jaksa ylläpitää ystävyyssuhteita. Valitettavasti. Vapaa-aikaa on vähän ja jos ystävä elää ruuhkavuosia, on vaikeaa sopia yhteistä aikaa. Sitten jos sovittu tapaaminen peruuntuu niin seuraava on äkkiä vasta joskus puolen vuoden päästä. Lisäksi elämäntilanteet muuttuu: ihmiset muuttaa muualle tai yhteinen harrastus jää toiselta. 

Olen miettinyt paria vanhaa kaveria vuosien takaa, että kehtaisinko ottaa yhteyttä ja voisiko ystävyys vielä elpyä.

En jaksa. Kaikki vapaa-aika menee työstä palautumiseen. Onhan tämä tavallaan ymmärrettävääkin. Jos viikossa ollaan 40 tuntia töissä. Siihen työmatkat, pakolliset kotityöt, kauppareissut ja nukkuminen. Vapaa-aikaa jää muutama tunti. Silloin haluaa yleensä rauhoittua eikä juosta ystävien kanssa ulkona. Nuorempana ehkä vielä jaksoi 😕

Vierailija kirjoitti:

Opiskelu ja työttömyysaikojen jälkeen olen näin työelämässä olevana huomannut ettei ehdi ja jaksa ylläpitää ystävyyssuhteita. Valitettavasti. Vapaa-aikaa on vähän ja jos ystävä elää ruuhkavuosia, on vaikeaa sopia yhteistä aikaa. Sitten jos sovittu tapaaminen peruuntuu niin seuraava on äkkiä vasta joskus puolen vuoden päästä. Lisäksi elämäntilanteet muuttuu: ihmiset muuttaa muualle tai yhteinen harrastus jää toiselta. 

Olen miettinyt paria vanhaa kaveria vuosien takaa, että kehtaisinko ottaa yhteyttä ja voisiko ystävyys vielä elpyä.

Kannattaa ehdottomasti kokeilla. Parhaassa tapauksessa juttu jatkuu siitä, mihin jäi. Mutta jos vanha ystävä ei lainkaan muista sinua, silloin se oli siinä. Tai jotain siltä väliltä. Ei voi tietää, kenen kanssa ystävyys elpyy, jos ei kokeile.

Ja onko yhteystiedot edes ajan tasalla? Lyhyt viesti tyyliin: "Onko tämä numero vielä Liisan?"

Mietin voisiko liittyä introverttiyteen tai autismin kirjoon että ihmiset ei oikein kiinnosta. 

Tai masennukseen/uupumukseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuohan nyt on täysin normaalia. Vielä kun on kysymys omasta valinnasta, niin sitäkin parempi että elää just niinkuin haluaa, eikä väkisin leiki mitään.

 

Tää ei oo mun kohdalla ihan noin yksselitteinen juttu. Kun sit kuitenkin monesti on ihan kivaa ja hyvä fiilis jos saa sen tapaamisen järjestymään ja jaksaa siihen lähteä. Mutta kun liian usein tuntuu ettei jaksaisi. En tiiä. 

ap

Onko niitä liian monta? Tai joku joka vie energiat.

Vierailija kirjoitti:

On samaa!

Mua ärsyttää suunnattomasti esim. äitini puhelut kun alkaa tivaamaan kuulumisia ja sitten pitäisi keksiä jotain kun oikeasti elämässä ei tapahdu mitään sellaista mitä haluaisin raportoida hänelle.

Ja vielä vähemmän minua kiinnostaa hänen, eläkeläisen, tekemiset jossain neljän seinän sisällä.

Mitään ei tapahdu kummassakaan suunnassa ja sitten pitäisi sitä tapahtumattomuutta taivastella ja selitellä.

Niin tuttua. Kymmenen minuutin monologi kissan tekemisistä. Omassakaan elämässä mitään tapahdu kun vuosia sairauslomalla. Kuka niitä minunkaan vaivoja jaksaa kuunnella? Ei kukaan, kun ei itsekään enää jaksaisi sadatta kertaa selittää vaihtuville lääkäreille.

Ystävien elämä on työtä ja lapsia. Ei mitään yhteistä. Ei viitsi soitellakaan enää. Käskevät aina käymään eikä jaksa aina hokea että kun ei viimeksi ollut varaa matkustaa, niin nyt vielä vähemmän kun äänestit kokoomusta. Eikä terveyskään ole siinä mallissa että sallisi matkustamisen.

Älkää ihmiset koskaan sairastuko mihinkään.