Perheen perustaminen ihmisen kanssa jolla ei ole lapsuusperhettä eikä sukulaisia

Minä olen 1950-luvun lapsi, ja minulla ei ollut kumpaakaan mummolaa.  Molemmat mummot oli kuolleet ja yksi vaari oli, ja hänet tapasin ensi kerran n. 10-vuotiaana ja sen jälkeen pari, kolme kertaa.  Toista vaaria ei ollut koskaan.  Vasta aikuisempana aloin pitää outona sitä, ettei elämässämi ollut isovanhempia.  Lapsena en osannut kaivata sitä, mitä ei ollut.

Lasteni isällä oli suunnilleen sama tilanne kuin ap:n miehellä. Hänellä oli nuoresta alkaen unelma omasta perheestä ja saimme kaksi lasta vuoden ikäerolla ollessamme noin 25-vuotiaita. Ensimmäisen lapsen raskausaikana lasten isä ei tainnut vielä käsittää että sieltä oli syntymässä ihan oikea vauva, vaikka hän oli mukana niin paljon kuin mahdollista. Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen lasten isä putosi korkealta ja kovaa. Ei ollutkaan en häiriöttömiä yöunia, vaikka vauva alkoi nukkua kokonaisia yöunia tosi nuorena. Itse olin jo raskausaikana tottunut heräilyyn ja vauva meni siinä samalla.

Toinen lapsi ei ollut suunniteltu ja hormonitoimintani oli täysin sekaisin siihen aikaan kun lapsi todennäköisesti on saanut alkunsa. Toisen lapsen syntymä oli minulle hyvin traumaattinen kokemus, lapsi syntyi hyvin nopeasti ja dramaattisesti, eikä lasten isä ehtinyt mukaan. Tämä oli hänelle hyvin vaikea kokemus, mutta hän purki sen kaiken minuun. Ihan kuin minä olisin vienyt häneltä sen kokemuksen. Toisella lapsella oli kuitenkin kaikki hyvin ja se oli tärkeintä.

Huomasin jossain vaiheessa että lasten isä yrittää vertailla lapsia ja meidän elämää kaikkeen mikä liittyy hänen omaan lapsuusperheeseen. Olisi pitänyt olla samanlaisia suunnitelmia kuin heillä kuulemma oli ja kaikki olisi pitänyt tehdä miten he olisi tehneet, ikään kuin elää heidän puolesta. Se ei ollut ongelma ettei ollut toista mummolaa, meillä oli muutenkin kaksi koska äitini luona oli yksi mummoja ja isäni ja vaimonsa luona toinen, mutta tietysti tilanne olisi ollut ihan eri jos minulla olisi ollut toisenlainen perhe. Lopulta erosimme koska huomasimme että meillä.on liian erilaiset näkemykset elämästä. En tiedä olisiko tämä tullut ilmi jos ei oltaisi hankittu lapsia kiin nuorina, ehkä, ehkä ei. Kuitenkin lasten hankintaa kannattaa ihan kunnolla harkita. Se kun ei ole pelkkä vauva likä hankitaan, vaan se vauva kasvaa lapseksi joka pitäisi myös elättää ja kasvattaa. Lapsi ei myöskään voi olla oman lapsuusperheen korvaaja, koska kyseessä on ihan eri yksilö.

Vähemmän tukiverkostoa, mutta toisaalta läheisten apu ei ole muutenkaan itsestään selvyys. Ei tartte tapella, kumpaan mummolaan mennään jouluna ja oma perhe voi olla puolisolle ehkä erityisen tärkeä. Keskustellaan kuitenkin tukiverkostoa riittävyydestä ja miettimään etukäteen, mistä saatte lastenhoito apua ym.

Meillä ei minun puoleltani ole mummolaa,  eikä miehen puoleltakaan enää.  Eipä silti, kummassakaan ei ollut koinkaan lämmin ilmapiiri joten eipä niistä lapsille mitään iloa olisi ollutkaan.

Sukulaisia minun puoleltani pari sisarta ja veljeä.  Lapsuudenkodin tapahtumien takia välit heihin olleet aina etäiset,  yhden siskon kanssa olemme kyllä lähentyneet ja hänellä tytär joka on paljon vanhempi kuin omat lapseni eikä ole heistä tippaakaan kiinnostunut.

Omia tätiä ja setiä ja serkkuja en ole koskaan oppinut tuntemaan, tavannut olen ja tiedän nimet ja iät jne. mutta meillä lapsuudenkodissa heihin ei yhteyttä pidetty joten jäivät vieraiksi. Omat isovanhempani ovat kaikki kuolleet ennen syntymääni.

Sisarusten lapset ovat nyt isommiksi kasvettuaan alkaneet kiinnostua minusta ja yhteyttä on pidetty. facebookissa ja Instagamissa. Kahta olen tavannutkin ja välit on hyvät.  Erikoinen juttu muuten että he ovar alkaneet kiinnostua vaikka vanhempansa - siis sisarukseni - eivät olekaan.

Miehen puolelta yhteys hänen perheeseensä on aina ollut olematon. Yksi veli vaimoineen on tullut tutummaksi.

Näillä on pärjätty, ei ongelmaa.  Lapsille on kerrottu kuka kukin on mutta eipä heidän elämäänsä se tieto ole hetkauttanut.  Meillä on oma tuttava- ja lähipiiri ja lapsilla kaverit.  Kun he ovat näin kasvaneet, tämä on heille täysin luonnollista.  

Vierailija kirjoitti:

Eli siis käytännössä. Ok, hankitaan lapsi. Lapsi syntyy, saa nimen ja elämä jatkuu. Mutta mitäs jos mies tässä vaiheessa huomaa, ettei se perhe-elämä olekaan niin kivaa ja kuin hän ajatteli, ettei hän haluakaan sitä?

Isolle osalle miehistä käy noin, ihan siitä riippumatta mikä heidän taustansa on. Lisäksi se puoliso voi kuolla tai sairastua tai muuten vaan häipyä. Siksi _jokaisen_ lisääntyjän pitää tehdä lisääntymispäätös sillä ajatuksella, että lapset saattaa joutua hoitamaan yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä minä olen se, jolla ei ole lapsuuden perhettä tai juuri sukuakaan. Ihan tavallista lapsiperhe-elämää olemme eläneet ja viettäneet. 

 

Mistä tiesit mitä on tavallinen lapsiperhe-elämä? En ketttuile, vaan aidosti olen kiinnostunut. 

 

Lapsuudeb kokemuksilla on valtava vaikutus aikuisuuteen. Jos menettää vanhempansa aikuisena, ei ole elänyt ilman perhettä. Mutta Suomessakin on paljon nuoria, jotka eivät ole eläneet perheessä lapsuuttaan. Työssäni lastensuojelulaitoksessa näen tätä ihan aitiopaikalta. Onhan perheettömyys lapselle aina trauma, vaikka vanhemmat olisivat olleet hyviä ja kunnollisiakin ihmisiä. Puhumattakaan siitä, jos asiaan liittyy myös vanhemmista johtuvaa, lastensuojelullista asiaa. 

No ei kai perheettömyys lapsen syytä ole? Mitä oikein yrität sanoa? Ettei vanhempansa lapsena menettäneen ihmisen kanssa voi perustaa perhettä, koska hän ei ole ansainnut sitä?

Elämä heittelehtii niilläkin ihmisillä, joilla on se lapsuudenperhe, suku ja tietynlainen jatkuvuus elämässään. On ihan normaalia ensin haaveilla jostakin ja nähdä vain ne asian hyvät ja ihanat puolet. Sama koskee ihan kaikkea mistä aikuinen keksii haaveilla; oma talo tai oma mökki, matkustaminen tai ulkomaille muutto. Uusi harrastus. Ihan jokainen iloitsee ensin ja miettii vasta sitten. Tai iloitsee ja miettii samaan aikaan. 

On hyvin mahdollista, että syvimpiä ajatuksiaan ei mies sinulle edes kerro, jos suhtaudut normaalin haaveiluunkin noin negatiivisesti. Ja koska teet sen tavallaan norsunluutornista käsin: sinulla on perhe ja suku, se ei ole mitään ihmeellistä ja se ei todellakaan ole sinun omaa ansiotasi. Sinä kuitenkin ajattelet tietäväsi, että koska sinulla on perhe ja suku ja olet "normaali" ihminen, sinä tietäisit muidenkin elämistä ja ajatuksista.

Me juurettomat ihmiset usein ajatellaan, että meissä itsessämme on jotain perustavanlaatuista vikaa. Se on järjetön ajatus, ja olisi mielenkiintoista tietää kuinka kulttuurisidonnainen ajatus se on. Mutta tältä pohjalta, kun joku paremmat lähtökohdat elämäänsä saanut alkaa kyseenalaistaa, että onko minusta johonkin, ajatus jää kytemään. Ei se mitään, jos ajatuksen esittää joku ulkopuolinen, mutta jos se on oma kumppani. Sitten se on jo eri asia. 

Vanhemmaksi tulo ilman omia vanhempia on rankkaa, surullista, irrallista ja erilaista. 

Se ei silti tarkoita, että ihminen on automaattisesti huono vanhempi tai että hän lähtisi menemään ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla. Ympäristö voi tässä joko tukea tai hajottaa, ja itse olen kokenut molempia, mutta puolisoni on onneksi ollut tukena, ei hajottamassa. Ap kuulostaa siltä, kuin hän projisoisi omia epävarmuuksiaan mieheen, ja siltä, ettei hän luota mieheensä jollain tasolla. Tai sitten ap on kontrollifriikki, jonka elämään epävarmuudet luo liikaa paineita. Minä toivoisin, ettei ap:n mies tekisi lapsia ihmisen kanssa, joka pelkää noin paljon miehen epäonnistumista vanhempana. 

Vierailija kirjoitti:

Vähemmän tukiverkostoa, mutta toisaalta läheisten apu ei ole muutenkaan itsestään selvyys. Ei tartte tapella, kumpaan mummolaan mennään jouluna ja oma perhe voi olla puolisolle ehkä erityisen tärkeä. Keskustellaan kuitenkin tukiverkostoa riittävyydestä ja miettimään etukäteen, mistä saatte lastenhoito apua ym.

Meillä suhde kaatui just näihin, juhlapyhät oli toisen traumojen takia ihan sietämättömiä. Joulukaan ei ollut joulu, vaan ikävää ja surua siitä että toisen lapsuuden joulut loppui ja sitten joulut oli vaan ikäviä. Koskaan ei olisi saanut olla ihan vaan hyvillä mielin vaan menneiden juhlapyhien kaiku roikkui aina mukana.

Vierailija kirjoitti:

Vähemmän tukiverkostoa, mutta toisaalta läheisten apu ei ole muutenkaan itsestään selvyys. Ei tartte tapella, kumpaan mummolaan mennään jouluna ja oma perhe voi olla puolisolle ehkä erityisen tärkeä. Keskustellaan kuitenkin tukiverkostoa riittävyydestä ja miettimään etukäteen, mistä saatte lastenhoito apua ym.

Olen tällainen lapsuudenperheetön äiti. Haluaisin tuoda tähän sen, että ei ole mitenkään mukavaa se että ei ole keskusteltavaa siitä kumpaan mummolaan mennään juhlapyhinä. Ei ole itsestäänselvyys, että se lapsuudenperheetön kokee olonsa hyväksytyksi ja turvalliseksi siellä anoppilassaan. Voi olla niinkin, että se lapsuudenperheetön haluaisi olla omassa kotonaan juhlapyhät, ja kokee siksi huonoa omaatuntoa koska a) ei voi tarjota lapsilleen mummolaan ja b) riistääkö hän nyt lapsiltaan mummolajoulun omalla itsekkyydellään, kun haluaa olla kotona. 

Ei siis ole mikään itsesntäänselvyys että jos ei ole toista paikkaa mihin mennä, niin sitten ollaan aina siellä toisessa. Ja älkää herran tähden sanotko tätä ääneen sille, jolla omia vanhempia ei elämässä ole. Se satuttaa todella paljon. Minullekin sanottu, että onnekas olen kun ei tarvitse hoitaa sekä omia lapsia että omia vanhempia samaan aikaan. Ihan kuin se, että en saanut rakastavia vanhempia elämääni, olisi missään kohtaa mikään onni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi edes mietit asiaa? Lapsille se on normaalia, mitä teillä tehdään.

Siksi, että Itselläni on aika iso perhe, toiselta puolelta taas ei ole oikein ketään. Ehkä se kontrasti on niin suuri että swn vuoksi mietin. ap

Niin. Voithan jättää ikäänkuin kostona tekemättä juuri hänen kanssaan niitä lapsia. Jos ei lapsuudenperhettä, ei silloin ansaitse omaakaan?

Pälli ap. Jäis lapset tekemättä tuommoisen tolvanan kanssa.

Noihin asioihin ei miehesi voi vaikuttaa? Vai mitä oikein haluat neuvoksi?

Mihin ap oikein pyrkii aloituksellaan? Siihen, että hänelle sanotaan, että älä perusta perhettä miehen kanssa? 

Siis jos et halua lasta, se on sinun päätös ja sinun pitää se ihan itse tietää eikä kysellä muilta perusteluja sille. Ei sinun palstalle tartte mitään selitellä. Lapsen hankkiminen on henkilökohtainen päätös.

Sitä ihmettelen, miksi ylipäätään olet miehen kanssa, jos tämä ei sinusta kelpaa isäksi. Olettaen, että haluat kuitenkin lapsia joskus. 

Mielestäni hyvää pohdintaa. Itse olin lapsuudessa serkkujen, sisarusten ja läheisten sukulaisten kanssa paljon tekemisissä viikoittain. Olin rohkea ja tiedostan nyt aikuisena saaneeni paljon vaikutteita perheen ulkopuolelta positiivisessa mielessä. Kaverit olivat enemmän koulukavereita ja heidän kanssaan olin koulussa en vapaa-ajalla kunnes teini-iässä tilanne muuttui.

Nyt kun vertaan tilannetta omiin teineihini, niin heillä sukulaiset ja serkut asuu kaukana ja he ovat heidän kanssa tekemisissä muutaman kerran vuodessa. 

Oma sosiaalisuuteni on ja oli aivan eri luokkaa kuin lasteni sosiaalisuus vaikka en ole ollut ryhmäharrastuksissa. Omat lapseni eivät olleet ryhmäharrastuksissa ja me tapaamme perhetuttuja epäsäännöllisesti ja kyllä se näkyy teinien kaverien määrässä. Ja toinen teineistä on todella arka ja ei saanut myöskään kesätyöpaikkaa.

Itselläni oli teini-iässä laaja kaveripiiri. Jos nyt tekisin jotain toisin niin vähäisiä sukulaiskontakteja olisi pitänyt jaksaa korvata enemmän perhetuttujen seuralla ja lapset olisi pitänyt laittaa ryhmäharrastukseen heti eskari-iässä.

Eli välttämättä tilanne ei ole ongelma, jos asiaa pystyy kompensoimaan.

Se on ihan eri asia hoitaa toisen lapsia kuin omaa. Omaansa rakastaa niin järjettömän paljon, että sitä ei voi etukäteen edes kuvitella. 

Ei monellakaan miehellä tai naisellakaan ole kokemusta lasten hoidosta ennen kuin saa omia. Siihen kasvaa yleensä kyllä. Ei minusta kuulosta huonolta ajatukselta perustaa perhe miehen kanssa, joka sitä tuntuu kovasti haluavan. 

Rakastatko sinä aidosti ja syvästi miestäsi? Siitä on nyt kyse. Jos todella rakastat, niin mitä ihmettä sillä on väliä, onko miehellä sukulaisia? 

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni hyvää pohdintaa. Itse olin lapsuudessa serkkujen, sisarusten ja läheisten sukulaisten kanssa paljon tekemisissä viikoittain. Olin rohkea ja tiedostan nyt aikuisena saaneeni paljon vaikutteita perheen ulkopuolelta positiivisessa mielessä. Kaverit olivat enemmän koulukavereita ja heidän kanssaan olin koulussa en vapaa-ajalla kunnes teini-iässä tilanne muuttui.

Nyt kun vertaan tilannetta omiin teineihini, niin heillä sukulaiset ja serkut asuu kaukana ja he ovat heidän kanssa tekemisissä muutaman kerran vuodessa. 

Oma sosiaalisuuteni on ja oli aivan eri luokkaa kuin lasteni sosiaalisuus vaikka en ole ollut ryhmäharrastuksissa. Omat lapseni eivät olleet ryhmäharrastuksissa ja me tapaamme perhetuttuja epäsäännöllisesti ja kyllä se näkyy teinien kaverien määrässä. Ja toinen teineistä on todella arka ja ei saanut myöskään kesätyöpaikkaa.

Itselläni oli teini-iässä laaja kaveripiiri. Jos nyt tekisin jotain toisin

Se on enemmän luonnekysymys. Sinä olit ja olet ulospäinsuuntautunut, ja sinun kasvuympäristösi tuki tämän luonteenpiirteen vahvistumista. 

Minä olen ainoa lapsi, isäni oli oikea introverttien jöllikkävertti, mutta niin vain olen tällainen mitä olen. En jännitä uusia ihmisiä, osaan jutella kohteliaasti niitä näitä, osaan ottaa muut huomioon, uskallan esiintyä (vaikka se aina vähän jännittääkin). Omat lapseni ovat kaikki vähän erilaisia kuin minä. Yksi ei tykkää yhtään olla esillä, yhtä ei haittaa vaikka ei sellaiseen erityisesti koskaan hakeudu, ja kolmas osaa sanoittaa jännittämisensä hienosti ja on sekä koulussa että harrastuksessaan koko ajan esillä. 

Perheeni ja sukuni on sellaista porukkaa, että mitä vähemmän ovat yhdenkään lapsen elämässä, sen parempi. Puolisolleni tuota oli vaikea käsittää aikoinaan, mutta viikonloppu sukujuhlissa riitti hällekin. Aikansa jatkoi toki apua on saatavilla -saarnaansa, mutta lopetti, kun lopulta tajusi, että ihminen ei muutu, jos ei itse halua. Kuolema, vankila ja lasten huostaanotto ei ole muuttanut mitään näiden ihmisten kohdalla. Itselläni loksahti jotain jo hyvin nuorena ja aloin tehdä suunnilleen kaiken toisin kuin näin ympärilläni tehtävän. Myöhemmin tätä yritettiin luonnollisesti sabotoida, mutta olin siinä vaiheessa niin juurtunut omaan tyyliini, että jatkoin valitsemallani linjalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi edes mietit asiaa? Lapsille se on normaalia, mitä teillä tehdään.

Siksi, että Itselläni on aika iso perhe, toiselta puolelta taas ei ole oikein ketään. Ehkä se kontrasti on niin suuri että swn vuoksi mietin. ap

Niin. Voithan jättää ikäänkuin kostona tekemättä juuri hänen kanssaan niitä lapsia. Jos ei lapsuudenperhettä, ei silloin ansaitse omaakaan?

Pälli ap. Jäis lapset tekemättä tuommoisen tolvanan kanssa.

Sehän vasta pälliä olisi tehdä lapsi ihmisen kanssa ihan vaan sen toisen mieliksi. Lapset ei ole mikään mielihalun asia että hankitaan nyt lapsi kun ei tuolla toisella ole muutakaan perhettä.

"Hän on puhunut siitä miten ihanaa olisi jos olisi omia lapsia. Mutta pelkään, että tämä olisi hänelle vaan jonkun tyhjiön täyttämistä jonkinlainen oman lapsuudenperheen korvike."

Miten outo ajatus ettei joku saisi haluta lapsia, jos oma perhe ei ole elossa tai maisemissa.

Oletko Ap aivan terve?

Ap:n mies on kuitenkin elossa. Jos Ap epäilee ettei suhde kestä, voihan hän silloin ehdottaa miehelle, että mies ottaa huoltajuuden. Jos ongelmana on, minne lapset aina välillä saa.

Juhlapyhinä moni joutuu vuorottelemaan sukulaisvierailuissa. Jos on vain yhdet vanhemmat tai sukulaiset, pääsettekö aina sinne jouluna, jos haluatte?

Vierailija kirjoitti:

Elämä heittelehtii niilläkin ihmisillä, joilla on se lapsuudenperhe, suku ja tietynlainen jatkuvuus elämässään. On ihan normaalia ensin haaveilla jostakin ja nähdä vain ne asian hyvät ja ihanat puolet. Sama koskee ihan kaikkea mistä aikuinen keksii haaveilla; oma talo tai oma mökki, matkustaminen tai ulkomaille muutto. Uusi harrastus. Ihan jokainen iloitsee ensin ja miettii vasta sitten. Tai iloitsee ja miettii samaan aikaan. 

On hyvin mahdollista, että syvimpiä ajatuksiaan ei mies sinulle edes kerro, jos suhtaudut normaalin haaveiluunkin noin negatiivisesti. Ja koska teet sen tavallaan norsunluutornista käsin: sinulla on perhe ja suku, se ei ole mitään ihmeellistä ja se ei todellakaan ole sinun omaa ansiotasi. Sinä kuitenkin ajattelet tietäväsi, että koska sinulla on perhe ja suku ja olet "normaali" ihminen, sinä tietäisit muidenkin elämistä ja ajatuksista.

Me juurettomat ihmiset usein ajatellaan, että meissä itsessämme on jota

Mikä tuossa muka on niin negatiivista? Sekö että ap pohtii lastenhankintaa sekä miehensä motiiveja siihen lastenhankintaan? Miksi mies haluaa niin kovasti omaa lasta? Mielestäni ainakin nämä olisi tärkeää selvittää ennen sitä lapsen hankkimista.