Onko vanhemman menettäminen vaikeinta 4v, 11v vai 17v?

Ihme kysymys. Aijotko tappaa itsesi? 

17v. Lapsesta kyllä aina pitää joku taho huolen, mutta itsenäistyvä täysikäisyyden kynnyksellä oleva jää helposti yksin.

11v. Isä kuoli silloin, en toipunut koskaan.

Vähän hölmö kysymys, on yksilöllistä.

Mutta yleisesti, luultavasti 11-vuotiaalle. 4-vuotias voi päästä näennäisesti nopeasti eteenpäin, mutta pysyvä trauma tai tyhjyys tuosta voi jäädä, jota käsittelee aikuisena. 17-vuotias taas ymmärtää lopullisuuden eri tavoin kuin nuoremmat, varmasti jättää jälkensä, ja osuu ikävään itsenäistymisvaiheeseen.

11-vuotias on juuri siirtymässä lapsesta nuoreksi, osuu kehityksessä pahaan kohtaan.

Veikkaisin,että 4v. Itselläni isä kuoli kun olin 16v järkyttävää, mutta ainakin jäi muistoja neljä vuotiaana noi muistikuvat olisi vähän vajavaisia ja kuulisi isästä vaan sukulaisilta/äitiltä.Toki sama juttu jos äiti kuolisi.

Veikkaan 4 v. Mitä pienempi lapsi, sen pahempaa, paitsi jos on niin pieni ettei tajua yhtään mitään.

11

No sanoohan sen järkikin, että 4-vuotias on paljon riippuvaisempi vanhemmistaan (henkisestikin) kuin 11-vuotias tai varsinkaan 17-vuotias.

11 ja ehkä 4. 17-vuotias on kuitenkin itsenäistymässä ja jos selviää siitä tilanteesta huolimatta, pärjää kyllä. 11-vuotias muistaa hyvin ja menetys on kova sekä vaikuttaa suoraan arkeen vielä monta vuotta. 4-vuotialle ehkä myös tapauskohtaista, mm. miten lähimmät selviävät tuossa tilanteessa.

Mitä vanhempi lapsi sen vaikeampaa, toki riippuu ihmisestäkin. Olen itse ollut 4v. ja minulla on muistoja äidistä, mutta ei asia ole minulle mitenkään vaikea, ei ole koskaan ollut. Se on lähinnä asia mikä nyt vaan on tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

11v. Isä kuoli silloin, en toipunut koskaan.

Olin 12 kun isäni teki itsarin, luulen että se on vaikuttanut paljon elämääni joka ei ole ollut helppo. N60v

Olin 11 kun isä kuoli mutta sehän oli vain helpotus! Elämä eli lapsuus ja nuoruus oikeastaan alkoi vasta siitä. 

Itse olin 4-vuotias kun vanhempani erosivat, ja 18 kun toinen vanhemmista kuoli. Ero oli vaikeampi kokemus, mutta vanhemman kuolema noin varhain olisi ollut tietysti vielä pahempaa.

Äitini sairastui vakavasti kun olin 17 ja olisi kuollut ilman todella hyvää tuuria. Tuossa tilanteessa mietin enemmän 10-vuotiaan sisareni pärjäämistä kuin omaani. 

Itse menetin isän 14v  kuitenkin  itsenäistyin nopeammin. Äiti hetkeksi romahti mutta toipui vähitellen. 

No vaikea vertailla kun harva ihminen on menettänyt vanhempiaan kaikilla kolmella ikäkaudella. Ei tämä ole kilpailu. Haluaako ap voittaa toisen surussa? Vai yritätkö suunnitella asiaa jota ei voi kauheasti suunnitella?

Vanhemman menettäminen on karmeaa oli lapsena minkä ikäinen vain. 

4v ei välttämättä vanhemmiten muista  kunnolla kun mietin mitä muistan itse 4v .  Enemmän leluja ja leikkejä. 

Vierailija kirjoitti:

4v ei välttämättä vanhemmiten muista  kunnolla kun mietin mitä muistan itse 4v .  Enemmän leluja ja leikkejä. 

Minä kyllä muistan, mutta muistan hyviä asioita. Muistan millaista elämä oli äidin kanssa, mitä teimme, missä asuimme jne. Muistan myös päivän kun kuoli, mutta siitäkin muistan jostain syystä vain hyviä asioita. Minulla oli koko ajan hyvä ja turvallinen olo. Olin enemmän huolissani leluistani.

Neljävuotiaalla ja vähän alle on vanhemman menettäminen on vaikeinta. Lapsi menettää turvan ja ensimmäisen kiinnymysuhteen. Olin syksyllä 41-vuotiaan äidin hautajaisissa kuvaamassa. Kuvien ottaminen sujui rutiinilla.Mutta katsellessani hautajaiskuvia kylmä totuus näyttäytyi: neljä pientä lasta äitinsä haudalla, vanhin vasta kouluikäinen, järkyttävä näky.

Vierailija kirjoitti:

Olin 11 kun isä kuoli mutta sehän oli vain helpotus! Elämä eli lapsuus ja nuoruus oikeastaan alkoi vasta siitä. 

Sama homma. Tosin olin 7v.