Onko vanhemman menettäminen vaikeinta 4v, 11v vai 17v?

Vierailija kirjoitti:

Neljävuotiaalla ja vähän alle on vanhemman menettäminen on vaikeinta. Lapsi menettää turvan ja ensimmäisen kiinnymysuhteen. Olin syksyllä 41-vuotiaan äidin hautajaisissa kuvaamassa. Kuvien ottaminen sujui rutiinilla.Mutta katsellessani hautajaiskuvia kylmä totuus näyttäytyi: neljä pientä lasta äitinsä haudalla, vanhin vasta kouluikäinen, järkyttävä näky.

Tämä kaikkihan riippuu lapsen olosuhteista ja tilanteesta. Tietysti se auttaa jos lapsella on muita turvallisia aikuisia. Lapsi on siitä mukautuvainen, että lapsi muodostaa myös uusia kiintymyssuhteita. Jos lapsella on turvallinen koti ja läheisiä tuttuja ihmisiä, on vanhemman menetyksen käsitteleminenkin paljon helpompaa.

Vierailija kirjoitti:

Vähän hölmö kysymys, on yksilöllistä.

Mutta yleisesti, luultavasti 11-vuotiaalle. 4-vuotias voi päästä näennäisesti nopeasti eteenpäin, mutta pysyvä trauma tai tyhjyys tuosta voi jäädä, jota käsittelee aikuisena. 17-vuotias taas ymmärtää lopullisuuden eri tavoin kuin nuoremmat, varmasti jättää jälkensä, ja osuu ikävään itsenäistymisvaiheeseen.

11-vuotias on juuri siirtymässä lapsesta nuoreksi, osuu kehityksessä pahaan kohtaan.

Mikä siinä kehityksessä osuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän hölmö kysymys, on yksilöllistä.

Mutta yleisesti, luultavasti 11-vuotiaalle. 4-vuotias voi päästä näennäisesti nopeasti eteenpäin, mutta pysyvä trauma tai tyhjyys tuosta voi jäädä, jota käsittelee aikuisena. 17-vuotias taas ymmärtää lopullisuuden eri tavoin kuin nuoremmat, varmasti jättää jälkensä, ja osuu ikävään itsenäistymisvaiheeseen.

11-vuotias on juuri siirtymässä lapsesta nuoreksi, osuu kehityksessä pahaan kohtaan.

Mikä siinä kehityksessä osuu?

11v tarvii etenkin äitiä kun kuukautiset alkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vähän hölmö kysymys, on yksilöllistä.

Mutta yleisesti, luultavasti 11-vuotiaalle. 4-vuotias voi päästä näennäisesti nopeasti eteenpäin, mutta pysyvä trauma tai tyhjyys tuosta voi jäädä, jota käsittelee aikuisena. 17-vuotias taas ymmärtää lopullisuuden eri tavoin kuin nuoremmat, varmasti jättää jälkensä, ja osuu ikävään itsenäistymisvaiheeseen.

11-vuotias on juuri siirtymässä lapsesta nuoreksi, osuu kehityksessä pahaan kohtaan.

Olin täyttämässä 10 vuotta kun äitini teki itsemurhan, edelleen sitä näin kolmikymppisenä sen kokee vaikeaksi traumaksi.

Sanoisin että ihan mahdotonta vertailla, koska jokainen kokee menetyksen omasta näkökulmastaan. Itse olin 10-vuotias, ja vaikka kuolema oli yllättävä, niin olen ihan tyytyväinen elämääni näinkin. Isä pärjäsi yksinhuoltajana oikein hyvin ja minulla on ollut oikein hyvä elämä.

4v

Sanoisin, että 11-vuotias. Pienillä lapsilla on ymmärrys heikompi ja sopeutuvat paremmin. Ehdottomasti helpointa siinä mielessä 17-vuotiaalle, että vaikka tn. suree eniten, niin on kuitenkin jo aikuisuuden kynnyksellä. 

Työpaikoilla olen huomannut, että perheettömät suree vielä 50+ vanhempiaan kohtuuttoman paljon. Tai mikä on kohtuutonta? Joka tapauksessa koko maailma pyörii ja työpaikankin pitäisi jonkun 90-vuotiaan vanhuksen kuoleman päälle. Toisaalta nämä, joilla on oma perhe, isoja lapsia jo, pystyvät suhtautumaan realistisesti vanhemman kuolemaan. Tottakai se on suru, mutta elämä jatkuu ja se kuuluukin mennä niin, että jossain vaiheessa vanhemmista pitää luopua. Esimerkiksi mieheni äiti kuoli muutama vuosi sitten ja miehen suru oli aika laimeaa. Hänen näkökulmasta äidin oli jo aikakin mennä ja se siitä. On lapsia ja eka lapsenlapsikin jo. Ei jäänyt mitään ihmeteltävää sinänsä. Kun on pitkän elämän elänyt ja nähnyt sen elämän sammumisen pikkuhiljaa, niin kuolema alkaa olla jo helpotus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän hölmö kysymys, on yksilöllistä.

Mutta yleisesti, luultavasti 11-vuotiaalle. 4-vuotias voi päästä näennäisesti nopeasti eteenpäin, mutta pysyvä trauma tai tyhjyys tuosta voi jäädä, jota käsittelee aikuisena. 17-vuotias taas ymmärtää lopullisuuden eri tavoin kuin nuoremmat, varmasti jättää jälkensä, ja osuu ikävään itsenäistymisvaiheeseen.

11-vuotias on juuri siirtymässä lapsesta nuoreksi, osuu kehityksessä pahaan kohtaan.

Mikä siinä kehityksessä osuu?

11v tarvii etenkin äitiä kun kuukautiset alkaa.

Aika mitätön asia kokonaisuuden kannalta. Todennäköisesti 11v tietää jo ainakin jotain kuukautisista, voihan olla että ne on jo alkaneetkin. Tarvittaessa varmasti esimerkiksi isä tai isovanhemmat voi auttaa vastailemalla kysymyksiin.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että 11-vuotias. Pienillä lapsilla on ymmärrys heikompi ja sopeutuvat paremmin. Ehdottomasti helpointa siinä mielessä 17-vuotiaalle, että vaikka tn. suree eniten, niin on kuitenkin jo aikuisuuden kynnyksellä. 

Työpaikoilla olen huomannut, että perheettömät suree vielä 50+ vanhempiaan kohtuuttoman paljon. Tai mikä on kohtuutonta? Joka tapauksessa koko maailma pyörii ja työpaikankin pitäisi jonkun 90-vuotiaan vanhuksen kuoleman päälle. Toisaalta nämä, joilla on oma perhe, isoja lapsia jo, pystyvät suhtautumaan realistisesti vanhemman kuolemaan. Tottakai se on suru, mutta elämä jatkuu ja se kuuluukin mennä niin, että jossain vaiheessa vanhemmista pitää luopua. Esimerkiksi mieheni äiti kuoli muutama vuosi sitten ja miehen suru oli aika laimeaa. Hänen näkökulmasta äidin oli jo aikakin mennä ja se siitä. On lapsia ja eka lapsenlapsikin jo. Ei jäänyt mitään ihmeteltävää sinänsä. Kun on pitkän elämän elänyt ja nähnyt s

Luin tutkimuksesta, jossa oli kysytty ihmisiltä, kuinka kauan on normaalia surra läheisen kuolemaa. Vastaukset vaihtelivat kahdesta viikosta yhteen vuoteen. Oli tehty myös toinen tutkimus, jossa kysyttiin, kuinka kauan ihmiset olivat surreet läheisensä kuolemaa. Noin neljäsosa vastaajista oli surrut vuodesta kahteen vuoteen ja toinen neljäsosa ei ollut päässyt asiasta yli vuosikymmenienkään jälkeen. Loput vastaajat olivat jossain siinä välissä.

Varmasti 4-vuotiaana. Sen ikäisen elämä pyörii paljolti vanhempien ympärillä. 11-vuotiaalle jo muut asiat ovat tärkeämpiä, ja 17-vuotias on jo melkein aikuinen, joka pärjää tarvittaessa ilman vanhempaansa.