Mies ei enää rakasta, mitä tehdä?
Minulla on 8kk ikäinen kiltti tyttö. Olen ollut lapsen isän kanssa 10 vuotta. Muutama vuosi sitten saimme unelmiemme talon valmiiksi, jonka jälkeen alkoi ongelmat, kun elämällä ei ollut enää sisältöä. Toista alettiin pitämään itsestään selvyytenä ja miestäni alkoi reilu vuosi sitten ahdistamaan, kun huomasi, ettei enää arvosta minua/välitä minusta. Olemme olleet oravanpyörässä, jossa minusta on tullut vaimo, jollainen en todellakaan haluaisi olla. Hallitsen parisuhdettamme ja hoidan kaikki talouteen liittyvät asiat ym. Olen yrittänyt määrätä suurin piirtein kaikkea miehen elämässä ikään kuin hänkin olisi lapsi. Osasyynä tähän kamalaan käytökseeni on ollut temperamenttinen ja voimakas luonteeni, toisaalta olen varmasti pyrkinyt hakemaan huomiota osakseni keinolla millä hyvänsä. Haluan muttua ja uskon pystyväni siihen, mutta toisenkin on muututtava, välitettävä.
Asia tuli paremmin puheeksi vasta oltuani viimeisilläni raskaana. Siinä elämäntilanteessa ei kuitenkaan voinut keskittyä parisuhteen tilaan, vaan energia kului kokonaan ensin odotuksen loppuun viemisessä ja vauvan syntymän jälkeisten ongelmien parissa. Itselleni äitiys oli iso asia/muutos elämään, johon tottuminen vei puoli vuotta. Vasta imetyksen loputtua osasin nauttia äitiydestä.
Nyt mieheni kertoi haluavansa eron, koska ei enää välitä minusta, eikä hänellä ole mitään tunteita minua kohtaan. Ainoa syy, miksi hän on vielä ollut kanssani on ollut ihana tyttäremme. Voiko tunteet todella kadota noin? Mieheni ei näe mitään mahdollisuutta, että saisimme enää suhdettamme/hänen tunteitaan kuntoon, on niin kyllästynyt, kun koskaan muutosyritykset eivät ole kestäneet kauaa. Itse olen suhteessamme edelleen kiinni 100% ja nyt täysin tietoinen siitä, että muutoksia on tapahduttava ja tekisin mitä vaan, että voisin tarjota lapselleni onnellisen kodin molempien vanhempien kanssa.
Mielestäni ongelmiimme voi vielä hakea apua ja molemmat voivat yrittää muuttua. Mieheni on luvannut tulla pakosta parisuhdeterapiaan seurakunnan diakonin luo. Onko siitä hyötyä varsinkin, jos toinen tulee sinne väkisin? Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta tilanteesta/parisuhdeterapian toimivuudesta?
Kommentit (3)
Meilläkin on ongelmia tuottanut se, että minulle kodin siisteys on todella tärkeä asia, kun taas mieheni ei pidä sitä oleellisena asiana ollenkaan. Minunkin mieheni on ehdottanut asumuseroa ja vielä sillä periaatteella, että saa tosiaankin elää sen ajan omaa elämäänsä. Minä olen meidän tilanteessa sitä mieltä, että jos jompi kumpi kerää kamansa ja lähtee, niin sitten lähdetään lopullisesti. Paluuta ei enää sen jälkeen ole, jos aletaan katselemaan, mitä sisältöä muilla naisilla on miehelleni tarjota. Toivon silti koko sydämestäni, että pääsisimme jonkinlaiseen sopuun ja todellakin yrittäisimme parantaa välejämme jossei muuten niin tyttäremme takia. Toivon myös, että tekin vielä voisitte yrittää yhteiseloa, ettekä vielä luopuisi toivosta.
Voisitteko sopia yhdessä jonkin " koeajan" , jonka aikana yritätte aktiivisesti muuttaa suhdettanne parempaan suuntaa? Joku kongreettinen takaraja auttaisi miestäsi ehkä siinä ahdistuksessa, että jos asiat eivät korjaannu,hän voi lähteä.
Perheterapia on varmasti loistava keino ja luulen, että vaikka miehesi sinne nyt tulisikin ensin" väkisin" hän kyllä huomaa, että tämän suhteen läpikäymisestä on hänelle etua vaikka hän sitten päättäisikin lähteä. Uuden suhteen rakentaminen kun onnistuu vain jo ed. suhde on läpikäyty ja käsitelty loppuun.
Toinen idea voisi olla kotisiivous. Se helpottaisi sinun taakkaasi ja vapauttaisi aikaa enemmän yhteisiin juttuihin. (auttoi ainakin meillä. Nyt mieheni ei tarvitse siivota ollenkaan ja minäkin siivoan vain pikku juttuja =) ) Kotisiivoojan käynnitkään eivät ole enää kovin hintavia kotitalousvähennytsen jälkeen.
Jos mahdollista, lähtekää kahdestaan, ilman lapsia esim. viikonloppulomalle. Se piristää kummasti suhdetta! (kokemusta on siitäkin)
Meillä tosin yhteistä taipaletta takana 5 v. ja kaksi poikaa, 4 ja 2-vuotiaat. Olen ollut itsekäs, hallitseva, ylikontrolloiva ja neuroottinen esim. siivouksen suhteen, ja nyt mieheni on saanut tarpeekseen. Olemme nyt asumuserossa ja ero näyttää väistämättömältä. Kuitenkin mielestäni melko yllättäen, sillä muutimme lokakuussa ensimmäiseen yhteiseen kotiimme. Sitä ennen olimme asuneet vuosia äitini kanssa samassa talossa taloudellisesta tilanteesta johtuen, mikä osaltaan vaikutti siihen ettei suhteemme kehittynyt kahden aikuisen ihmisen kumppanuudeksi. Olisin valmis mihin tahansa, tiedostan hyvin omat puutteeni mutta miehen tehdessä kahdeksankymmenen tunnin työviikkoa, jonkun oli pyöritettävä arkea; minä järjestin KAIKEN autojen huollosta kodinhoitoon. Tästä työtahdista johtuen myös yhteinen aikamme jäi hyvin vähälle. Syy tietysti miehen mielestä on se, että hänen on täytynyt tehdä paljon työtä elättääkseen perheemme, kun minä olen ollut opiskeleva kotiäiti. Nyt, kun valmistuminen häämöttää, kaikki romahtaakin.
Aion mennä jonkinlaiseen terapiaan, yksin tai miehen kanssa. Häntä todennäköisesti ei saa mukaan, sillä hänestä vain minä tarvitsen terapiaa ja lisäksi ei kuulemma ole mitään, mitä korjata tai mitä yrittää parantaa. Meillä ei kuulemma ole mitään suhdetta ollutkaan aikoihin, on ollut vain lapset. Olemme ihan ok väleissä ja yritämme viettää aikaa myös perheenä poikien kanssa, mutta raastavaa se on kun toisen tunteet eivät ole samat kuin itsellä. En tosiaan tiedä, miten tästä eteenpäin, mutta lasten takia se kai on pakko.