Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka ei tahdo päästä yli sietämättömästä ihmissuhdepettymyksestä?
11.06.2024 |
Mulla liittyy vanhempiini. ja kasvuympäristööni Olen keski-ikäinen ja vanhemmat vanhenee myös. Elämä on mennyt selviytyessä lapsuudessa joten kuten, jotain tukevaa maata on sentään löytynyt jalkojen alle. En ole pahassa tilanteessa vaan elämä on vakaata, mutta ihmissuhteiden aloittamiseen on tullut täysi seinä. Tajuan että olen pettynyt niin monesti etten enää oikein jaksaisi pettyä kertaakaan. Siis erehtyä ihmisen luonteen suhteen.
Mulla on ollut riippuvuuksia ja pakkoneuroottista käytöstä joka on tehokkaasti suojannut ydinkivun kohtaamiselta, terapiaa myös. Alkaa tuntua että olen tuomittu tietynasteiseen suhdevammaisuuteen: joko paskoja suhteita tai ei mitään. Unissani voi elää ja olla kuka olisin halunnut, mikä ei varsinaisesti lohduta kun unesta herää.
Maailmantilannekaan ei varsinaisesti mieltä ylennä. Tuntuu vaan että omassa elämässä ihmisten itsekeskeisyys on valjennut jo vuosikymmeniä sitten, nyt on vaan nytkähdetty johonkin avoimen nihilistiseen suuntaan. Ja oma kyvyttömyys nousta olosuhteiden yläpuolelle. Sankaruus olisi kai jotain tuollaista. Näyttää ihan mahdottomalta, kun tuollaista omaa arvoyhteisöäkin on ihan tolkuttoman vaikea keksiä. Ulkopuolisuus on aina lopulta tiellä.
Kommentit (5)
Ymmärrän täysin. Mulla on sama homma, mutta olen nyt jo erakoitunut ja luovuttanut ihmisten suhteen. Onhan tämä välillä yksinäistä, mutta ihmiset nyt ovat mitä ovat. Ei sitä jaksa päätään seinään hakata uudelleen ja uudelleen. Tyhmähän se on joka ei opikseen ota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattais miettiä mitä suhteelta tarkalleen ottaen haet ja sitten sitä kohti. Jos muuttasit suhtautumistasi, niin voisit yllättyä.
Jep, isä ei rakastanut ja häntä joutui pelkäämään kuollakseen. En ole ikinä kyennyt luomaan tervettä suhdetta mieheen. Pitkään aikaan en ole enää yrittänytkään.
Juttu on se että olen muuttunut aika paljonkin vuosien mittaan, joissain asioissa siis ihan toipunut. Mutta oikeastaan tuon toipumisen myötä on paljastunut (itselleni) muistojen kautta alkuasetelma, kotihelvetti jossa olin tietyssä roolissa: täysin näkymätön, jopa vaiennettu.
Tuo rooli on ikäänkuin vieläkin päällä ja siitä yliastuminen onnistuu vain suunnilleen tänne kirjoittamalla. Ikäänkuin hajaannuttamalla ystävyystarve tälläiseen puoliksi epätodelliseen maailmaan. Mikä on järjettömän riskitöntä.
Asiani ovat olleet huonommin mutta silloin minulla oli myös turrutusta ja lohtua päihteistä.
Ehkä tästä vielä jokin risteys tulee mihin pääsen kääntymään. Tuntuu pahalta sekin että voin kaivata vanhempieni poiselämää hyvin rajallisesti. Ei näytä kovin todennäköiseltä että he tulisivat ymmärtämään saati muuttumaan enää. Luulen että tuo masentaa ja lamaannuttaa nyt aika pahasti. Toivottomuuden peruskokemus on niin sitkeä. ap
Ihan en tajunnut tätä, mutta kyllä on vaikeaa enää uskaltaa, ja viimeisinkin yritys oli niin hirveä pettymys että oksat pois, silti en jotenkin pääse siitä yli. Toisaalta tuntuu etten mitään hyvää ansaitsekaan. Mutta en niin pahaakaan kuin aina saan.