Lue keskustelun säännöt.
Muistihäiriöiden läheinen, miten jaksat nimittelyä?
11.06.2024 |
Puolisollani on diganosoitu muistisairaus ja ikävä kyllä hänen kohdallaan se tarkoittaa ikävää käytöstä, sanallisesti. Ei siis ole aggressiivinen, mutta jostain syystä minä olen epäluulon ja jopa vihan kohteena. Aikuisiin lapsiin ei kohdistu mitään, mutta minä olen se ikävä, kieroileva henkilö, josta pitäisi ottaa ero.
Hän ei ole vielä hoitokotikunnossa, joten elämme arkea kahdestaan.
Tiedän, että se on "sairaus, joka puhuu", tiedän sen. Hän oli ennen tätä lupsakka ja ystävällinen ihminen.
Mutta silti se sattuu kun toinen on todella ilkeä.
Miten te selätätte nämä katkeruuden ja pahan mielen tunteet arjessa jos ja kun niitä tulee koko ajan toisen ollessa ilkeä?
Kanssakärsijöiden kokemukset ja kikkakakkoset ovat tervetulleita!
Kommentit (43)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketkä kaikki saa nykyään hylätä sairauden myötä? Puolison ilmeisesti ainakin, mutta entä omat vanhemmat, tai lapset? Yks elämä vain niilläkin joiden lapsi sairastuu ->hylkääminen ok?
Kyse ei ole hylkäämisestä vaan asiallisen hoitopaikan hankkimisesta. Onko sinun mielestäni minun elämäni sairastuneena arvokkaampi kuin puolisoni/lapseni/vanhempani elämä, joten heillä olisi velvollisuus luopua omastaan ja ryhtyä hoitamaan minua?
En suhtaudu asiaan joko tai -mentaliteetilla. Elämä on niin laaja käsite, että kyllä sekin on elämää vaikka pysyisi rinnalla, eli ei eroaisi sairastuneesta puolisosta. Eihän se myöskään poissulje avun hakemista ja saamista. Toki jos elämän näkee vain omien mielihalujen toteuttamisena, niin sitten toki joutuu "luopumaan elämästään", kuten kirjoitit. Minulle puoliso on puolikas, yhdessä loppuun saakka, avun kanssa toki jos tarve on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään osaa neuvoa mitään, vaikka asuin sairastuneen äidin kanssa n. 20v. Alkuun olin lapsi enkä mitään ymmärtänytkään eikä hänen tilansa silloin niin paha ollutkaan. Huuto ja haukkuminen alkoi pikkuhiljaa ja sitten lopuksi tulivat harhatkin. Hän pärjäsi aluksi, kun olin likasankona. Muutettuani pois hän jäi yksin eikä saanut kipattua pahaa oloaan kenenkään niskaan. Tuolloin ote todellisuudesta huonontui. Hän muutti asumaan rivariin ja harhat pahenivat. Siinä vaiheessa tuli sitten sairaalajaksojakin. Lopuksi terveyskeskukseen makaamaan eikä enää tuntenut ketään eikä syönyt t. juonut mitään.
Mun olisi kai pitänyt viedä hänet lääkäriin. Pari sisarusta oli, muttei heitä kiinnostanut niinkauan kun olin likasankona. Sitten lopuksi naapurin häirintä sai toimintaa aikaiseksi. Yksi sisarus tiesi kyllä menettelytavat työnsä vuoksi, mutta oli kai kiire elää omaa elämäänsä.
Jaksamista Sinulle!
Ihan sama onko se sairaus vai mikä joka puhuu. Sitä ei tarvitse kuunnella loputtomiin.
Kytkin ylös vaan. Älä tee itsestäsi marttyyriä