Kamppailen kyynistymisen ja avoimuuden välillä

Erosta pitkästä suhteesta on kulunut yli vuosi. Olin tehnyt eroa mielessäni jo ainakin 3 vuotta, että se ei sinänsä ollut lopulta kovinkaan raskas. Olisin itseasiassa ollut valmis uuteen suhteeseen jo kuukauden päästä. Asiat vaan eivät tunnu menevän mitenkään iloisissa merkeissä. Olen kokenut varmaan pahimmat sydänsuruni ikinä.  Aluksi tuntui, että olin maailman ihanin ihminen koska minua oli vuosikaudet kohdeltu niin hirveästi. Silmäni avautuivat kuin unesta, että kuinka upeita ihmisiä sitä olikaan olemassa. Kaikki vaan on järjestään osoittautuneet ilkeiksi, kylmäsydämisiksi vedättäjiksi. Olen yrittänyt tapailla siis 3 miestä, joista yhtä piiritin n.6 kk, ennen kun hän suostui treffeille. Olin tuolloin jo yltiöpäisen rakastunut. Ilmeni kuitenkin 3 tapaamisen jälkeen, että mies olikin tietenkin naimisissa. Ei käyttänyt kuulemma siksi sormusta, että 18 vuotiaana hankittu ei enää 4 kymppisenä sopinut sormeen. Seuraava mies pyysi minua ulos, mutta hyvin nopeasti ilmeni, että hänellä oli turhan vilkas sinkkuelämä ja siihen oli syynsä, että hän oli sinkku. Kolmas mies alkoi hyvin nopeasti ottamaan takapakkia ja kertoi sitte, että haikailee  yhä exänsä perään, että ei halua mitään vakavaa. What a he....?  Siis pakostakin tässä alkaa kyynistymään koska tämä taitaa olla se todellisuus yli 40 vuotiaiden sinkkumarkkinoilla. Ja turha sanoa, että noin siinä käy kun treffailee pitkiä laatikkoleukoja. Yksikään ei ollut edes 180 senttinen ja ensimmäinen oli jopa minua pari senttiä lyhyempi. 

N.43v