Oman onnellisuuden hierominen onnettoman kaverin naamaan, onko tuttua?
Avauduin joskus tunteellisesti miten lapsuuteni ei ollut kovin iloinen, oli alkoholismia ja köyhyyttä perheessä. Kaveri alkoi lähes puhumaan päälle, että "minun lapsuus oli niin onnellinen, mulla on ihan huippu-isi".
Toinen oli kun puhuin miten parisuhde epäonnistui ja erosta tuli ihan hirveä. Toinen kommentoi siihen samalla tavalla lähes päälle puhumalla, että "me ollaan oltu niin ja niin pitkään yhdessä ja ollaan niiin onnellisia".
Mikä tämä juttu on? Ajattelemattomuutta vai tietoista kiusaamista/sadismia?
Kommentit (37)
Enpä ole kokenut samaa. Kaveri vaihtoon?
Vierailija kirjoitti:
Enpä ole kokenut samaa. Kaveri vaihtoon?
Aijai, hyvin trollattu vastaus. Ymmärsit ainakin mikä aloittajaa ärsytti ja provosoit hyvin.
Tuskin kenelläkään on ollut niin iloinen lapsuus.
Kuulostaa sadistiselta. Tällaisia kerskujia riittää joka paikassa, eikä sukulaisiaan tai naapureitaan voi valita. Varmaan nauttivat kovasti, kun saavat painaa alas sellaista, jolla tietävät olevan jo ennestään vastoinkäymisiä, vieläkin alemmas maan rakoon.
Vierailija kirjoitti:
Mene eteenpäin elämässäsi.
Menepäs sinäkin eteenpäin täältä vaikka y l i la u d alle.
Kyllä ainakin minulla oli tällaisia kavereita. Nuorena olin avoimempi ja puhuin asioistani, jolloin huomasin tuon saman ilmiön. Ehkä se on ainakin nuorilla kyvyttömyyttä tai haluttomuutta asettua toisen asemaan. Olen minä senkin kokenut, että isäni kuolemasta kertominen johti siihen, että toinen täysin ohitti asian ja alkoi puhua jostakin omasta onnenkantamoisestaan. Ei hän sitä varmaan pahalla tarkoittanut, koska ei ole sadistinen luonne, mutta yksinkertainen kylläkin. Nuorilla on näitä juttuja aika paljon, ei heillä ole kehittynyt kyky empatiaan samalla tavalla kuin paljon kokeneella tervejärkisellä aikuisella.
Vanhempana nämä asiat ei vaivaa, kun en enää puhu kellekään asioistani. Jokainen kantaa sen taakkansa yksin, oli kyse mistä tahansa. Näin ainakin itseläni.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ainakin minulla oli tällaisia kavereita. Nuorena olin avoimempi ja puhuin asioistani, jolloin huomasin tuon saman ilmiön. Ehkä se on ainakin nuorilla kyvyttömyyttä tai haluttomuutta asettua toisen asemaan. Olen minä senkin kokenut, että isäni kuolemasta kertominen johti siihen, että toinen täysin ohitti asian ja alkoi puhua jostakin omasta onnenkantamoisestaan. Ei hän sitä varmaan pahalla tarkoittanut, koska ei ole sadistinen luonne, mutta yksinkertainen kylläkin. Nuorilla on näitä juttuja aika paljon, ei heillä ole kehittynyt kyky empatiaan samalla tavalla kuin paljon kokeneella tervejärkisellä aikuisella.
Vanhempana nämä asiat ei vaivaa, kun en enää puhu kellekään asioistani. Jokainen kantaa sen taakkansa yksin, oli kyse mistä tahansa. Näin ainakin itseläni.
Miten siihen isän kuolemasta kertomiseen olisi sitten pitänyt reagoida?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ainakin minulla oli tällaisia kavereita. Nuorena olin avoimempi ja puhuin asioistani, jolloin huomasin tuon saman ilmiön. Ehkä se on ainakin nuorilla kyvyttömyyttä tai haluttomuutta asettua toisen asemaan. Olen minä senkin kokenut, että isäni kuolemasta kertominen johti siihen, että toinen täysin ohitti asian ja alkoi puhua jostakin omasta onnenkantamoisestaan. Ei hän sitä varmaan pahalla tarkoittanut, koska ei ole sadistinen luonne, mutta yksinkertainen kylläkin. Nuorilla on näitä juttuja aika paljon, ei heillä ole kehittynyt kyky empatiaan samalla tavalla kuin paljon kokeneella tervejärkisellä aikuisella.
Vanhempana nämä asiat ei vaivaa, kun en enää puhu kellekään asioistani. Jokainen kantaa sen taakkansa yksin, oli kyse mistä tahansa. Näin ainakin itseläni.
Miten siihen isän kuolemasta kertomiseen olisi sitten pitänyt reagoida?
Olisin varmaan toivonut että joku olisi vaan kuunnellut kun olin surullinen ja shokissa. Ei kai sen kummempaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ainakin minulla oli tällaisia kavereita. Nuorena olin avoimempi ja puhuin asioistani, jolloin huomasin tuon saman ilmiön. Ehkä se on ainakin nuorilla kyvyttömyyttä tai haluttomuutta asettua toisen asemaan. Olen minä senkin kokenut, että isäni kuolemasta kertominen johti siihen, että toinen täysin ohitti asian ja alkoi puhua jostakin omasta onnenkantamoisestaan. Ei hän sitä varmaan pahalla tarkoittanut, koska ei ole sadistinen luonne, mutta yksinkertainen kylläkin. Nuorilla on näitä juttuja aika paljon, ei heillä ole kehittynyt kyky empatiaan samalla tavalla kuin paljon kokeneella tervejärkisellä aikuisella.
Vanhempana nämä asiat ei vaivaa, kun en enää puhu kellekään asioistani. Jokainen kantaa sen taakkansa yksin, oli kyse mistä tahansa. Näin ainakin itseläni.
Miten siihen isän kuolemasta kertomiseen olisi sitten pitänyt reagoida?
Nyt oikeasti. Toivottavasti vaan trollaat etkä ole oikeasti noin typerä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ainakin minulla oli tällaisia kavereita. Nuorena olin avoimempi ja puhuin asioistani, jolloin huomasin tuon saman ilmiön. Ehkä se on ainakin nuorilla kyvyttömyyttä tai haluttomuutta asettua toisen asemaan. Olen minä senkin kokenut, että isäni kuolemasta kertominen johti siihen, että toinen täysin ohitti asian ja alkoi puhua jostakin omasta onnenkantamoisestaan. Ei hän sitä varmaan pahalla tarkoittanut, koska ei ole sadistinen luonne, mutta yksinkertainen kylläkin. Nuorilla on näitä juttuja aika paljon, ei heillä ole kehittynyt kyky empatiaan samalla tavalla kuin paljon kokeneella tervejärkisellä aikuisella.
Vanhempana nämä asiat ei vaivaa, kun en enää puhu kellekään asioistani. Jokainen kantaa sen taakkansa yksin, oli kyse mistä tahansa. Näin ainakin itseläni.
Miten siihen isän kuolemasta kertomiseen olisi
Olisin varmaan toivonut että joku olisi vaan kuunnellut kun olin surullinen ja shokissa. Ei kai sen kummempaa.
Kerrotko sen?
Eihän kuulija voi tietää miltä sinusta tuntuu. Jollekin isän kuolema voi olla myös helpotus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ainakin minulla oli tällaisia kavereita. Nuorena olin avoimempi ja puhuin asioistani, jolloin huomasin tuon saman ilmiön. Ehkä se on ainakin nuorilla kyvyttömyyttä tai haluttomuutta asettua toisen asemaan. Olen minä senkin kokenut, että isäni kuolemasta kertominen johti siihen, että toinen täysin ohitti asian ja alkoi puhua jostakin omasta onnenkantamoisestaan. Ei hän sitä varmaan pahalla tarkoittanut, koska ei ole sadistinen luonne, mutta yksinkertainen kylläkin. Nuorilla on näitä juttuja aika paljon, ei heillä ole kehittynyt kyky empatiaan samalla tavalla kuin paljon kokeneella tervejärkisellä aikuisella.
Vanhempana nämä asiat ei vaivaa, kun en enää puhu kellekään asioistani. Jokainen kantaa sen taakkansa yksin, oli kyse mistä tahansa. Näin ainakin itseläni.
Miten siihen isän kuolemasta kertomiseen olisi
Nyt oikeasti. Toivottavasti vaan trollaat etkä ole oikeasti noin typerä.
Eihän siitä voi olettaa yhtään mitään jos toinen kertoo isänsä kuolemasta, jos ei tiedä taustoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ainakin minulla oli tällaisia kavereita. Nuorena olin avoimempi ja puhuin asioistani, jolloin huomasin tuon saman ilmiön. Ehkä se on ainakin nuorilla kyvyttömyyttä tai haluttomuutta asettua toisen asemaan. Olen minä senkin kokenut, että isäni kuolemasta kertominen johti siihen, että toinen täysin ohitti asian ja alkoi puhua jostakin omasta onnenkantamoisestaan. Ei hän sitä varmaan pahalla tarkoittanut, koska ei ole sadistinen luonne, mutta yksinkertainen kylläkin. Nuorilla on näitä juttuja aika paljon, ei heillä ole kehittynyt kyky empatiaan samalla tavalla kuin paljon kokeneella tervejärkisellä aikuisella.
Vanhempana nämä asiat ei vaivaa, kun en enää puhu kellekään asioistani. Jokainen kantaa sen taakkansa yksin, oli kyse mistä tahansa. Näin ainakin itseläni.
Miten siihen isän kuolemasta kertomiseen olisi sitten pitänyt reagoida?
Varmaan jotenkin ihan muuten kuin sivuuttamalla kuin ei olisi kuullutkaan ja sitten kääntämällä keskustelun itseensä. Voi esimerkiksi esittää osanottonsa, noin alkajaisiksi ainakin.
Se tarkoittaa, että pää kiinni äläkä valita.
Kaveri kertoo ettei samaistu sinuun
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ainakin minulla oli tällaisia kavereita. Nuorena olin avoimempi ja puhuin asioistani, jolloin huomasin tuon saman ilmiön. Ehkä se on ainakin nuorilla kyvyttömyyttä tai haluttomuutta asettua toisen asemaan. Olen minä senkin kokenut, että isäni kuolemasta kertominen johti siihen, että toinen täysin ohitti asian ja alkoi puhua jostakin omasta onnenkantamoisestaan. Ei hän sitä varmaan pahalla tarkoittanut, koska ei ole sadistinen luonne, mutta yksinkertainen kylläkin. Nuorilla on näitä juttuja aika paljon, ei heillä ole kehittynyt kyky empatiaan samalla tavalla kuin paljon kokeneella tervejärkisellä aikuisella.
Vanhempana nämä asiat ei vaivaa, kun en enää puhu kellekään asioistani. Jokainen kantaa sen taakkansa yksin, oli kyse mistä tahansa. Näin ainakin itseläni.
Miten siihen isän kuolemasta kertomiseen olisi sitten pitänyt reagoida?
En ole se, jolle vastaat, mutta antamalla toiselle tilaa kertoa asiasta tarkemmin, jos haluaa. Eikä siten, että alkaa heti puhua ihan muuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ainakin minulla oli tällaisia kavereita. Nuorena olin avoimempi ja puhuin asioistani, jolloin huomasin tuon saman ilmiön. Ehkä se on ainakin nuorilla kyvyttömyyttä tai haluttomuutta asettua toisen asemaan. Olen minä senkin kokenut, että isäni kuolemasta kertominen johti siihen, että toinen täysin ohitti asian ja alkoi puhua jostakin omasta onnenkantamoisestaan. Ei hän sitä varmaan pahalla tarkoittanut, koska ei ole sadistinen luonne, mutta yksinkertainen kylläkin. Nuorilla on näitä juttuja aika paljon, ei heillä ole kehittynyt kyky empatiaan samalla tavalla kuin paljon kokeneella tervejärkisellä aikuisella.
Vanhempana nämä asiat ei vaivaa, kun en enää puhu kellekään asioistani. Jokainen kantaa sen taakkansa yksin, oli kyse mistä tahansa. Näin ainakin itseläni.
Miten siihen isän kuolemasta kertomiseen olisi
Varmaan jotenkin ihan muuten kuin sivuuttamalla kuin ei olisi kuullutkaan ja sitten kääntämällä keskustelun itseensä. Voi esimerkiksi esittää osanottonsa, noin alkajaisiksi ainakin.
Minä taas en olisi halunnut mitään osanottoja, koska ne ei merkitse mitään.
Eihän siitä voi olettaa yhtään mitään jos toinen kertoo isänsä kuolemasta, jos ei tiedä taustoja.
Kyllä sitä ystävänsä asiat yleensä sen verran tietää että osaa päätellä onko tyyppi isänsä kuolemasta shokissa vai helpottunut. Ja ylipäänsä jos joku haluaa isänsä kuolemasta puhua, ei varmaan ole paikallaan alkaa puhumaan omista asioistaan asian päälle, tiesi taustoista sen enemmän tai ei.
Tietysti jos on joku ihan täysin kirjolla oleva v a j a k k i, se voi olla vaikeaa, mutta normaalille ihmisellä se ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ainakin minulla oli tällaisia kavereita. Nuorena olin avoimempi ja puhuin asioistani, jolloin huomasin tuon saman ilmiön. Ehkä se on ainakin nuorilla kyvyttömyyttä tai haluttomuutta asettua toisen asemaan. Olen minä senkin kokenut, että isäni kuolemasta kertominen johti siihen, että toinen täysin ohitti asian ja alkoi puhua jostakin omasta onnenkantamoisestaan. Ei hän sitä varmaan pahalla tarkoittanut, koska ei ole sadistinen luonne, mutta yksinkertainen kylläkin. Nuorilla on näitä juttuja aika paljon, ei heillä ole kehittynyt kyky empatiaan samalla tavalla kuin paljon kokeneella tervejärkisellä aikuisella.
Vanhempana nämä asiat ei vaivaa, kun en enää puhu kellekään asioistani. Jokainen kantaa sen taakkansa yksin, oli kyse mistä tahansa. Näin ainakin itseläni.
Kerrotko sen?
Eihän kuulija voi tietää miltä sinusta tuntuu. Jollekin isän kuolema voi olla myös helpotus.
Niin. Siksi varmaankin KUUNNELLAAN, mitä toinen kertoo...eikä tietystikään puhuta päälle. Se on sitä hyvin tärkeätä sympatiaa.
Ajattelemattomuutta yleensä siinä alle 3-kymppisillä.
Yli 4-kymppisillä sitten sadismia.