Onko täällä muita korkean toimintakyvyn masentuneita?

Minulla lähes sama, keskivaikea masennus ja yleistynyt ahdistuneisuus pitkään. Lääkehoito on, mikä pitää pinnalla, ei muuta apua. Unettomuusoire meni korona aikana niin pahaksi enkä saanut apua, että seurasi burn out ja pari kk työkyvyttömyyttä. Nyt osa-aikatyö, mutta joo isoksi osaa ei ihmiset tiedä terveydentilaani. En kerro.

Muuten sama homma, liikun, näen ystäviä vaikka harvakseltaan. Tarvitsen paljon lepoaikaa ja omaa tilaa.

Ihmiset on iso osa aivan kamalia ilkeitä ja itsekkäitä maapallon tuholaisia. Kulutetaan vaan, kuvataan itseä ja jyrätään kaikki kaunis ja elävä. Luulenpa että on vain tervettä masentua tässä maailmantilassa. Ehkä muutto maalle jonnekin pientilojen kylkeen auttaisi tuskaa, kerrostaloboksista omalle pihalle.

Kai olen yksi tällainen. Osan viikosta töissä, kotihommat hoidan, pari harrastustakin on. Iloa ei missään, tulevaisuus harmaata mössöä. Vuosikausia jo tätä.

Joo mä olen. Raskas työ, kaksi urheiluharrastusta, ystävät. Koti on aika sekaisin mut se on ollut aina. Lääkitys on, mut silti ahdistaa ja masentaa kaiken aikaa. Ollut näin jo monta vuotta, varmaan niin kroonistunut ettei enää parane edes. Huoh.

Minä kai olen. Masennuksesta huolimatta onnistuin opiskelemaan itselleni uuden ammatin sekä saamaan vakityöpaikan. En pidä työstäni mutta jollainhan ihmisen on itsensä elätettävä. Asun vuokralla, en harrasta mitään kodin ulkopuolella eikä minulla ole ystäviä. 

Mulla oli ilmeisesti lähes 30v vaikea versio. Diagnoosin sain vasta 5v sitten. Mitä paskempi olo sitä kovemmat kierrokset. Nyt eläkkeellä ja vähitellen alkaa helpottamaan, uskallan jo päästää irti ja löysäillä jopa muutaman tunnin päivässä (tosin vieläkin 5-15 min pätkissä🤣)

Juu. Laitan niinkuin "pakkopositiivisen levyn päälle" herättyäni, jotta selviän. Mutta se on vain maskausta. Oikeasti en tykkää/välitä olla elossa ja kokemassa tätä maailmaa jossa selvästi ei ole paikkaa mulle. Olen 35, mutta oli väkivaltainen äiti, koulukiusaaminen, miehet jättäneet ja lopulta kaksi deittir'iskausta, joiden jälkeen lopetin suhteen tavoittelun 10v sitten. On asperger, niin ystävyyksiä ei helpolla synny. Monen monet ystävätkin jättäneet. Asun yksin enkä ole tekemisissö muiden kuin kolleegojen kanssa.

Nyt kaiken kukkuraksi AI viemässä työt alalta, jolle olen pyhentynyt suurimman osan elämästäni.

Sit kun ei oo enää toimeentuloa, niin ei kai ole muuta jäljellä kuin tehä its.. ri.

Ja en muuten asu maassa, missä olisi sosiaalituet kuten Suomessa. Työttömänä ei pärjää.

Minulla sama. Masennus on ollut seuranani nuoruusvuosista lähtien. Olen silti opiskellut yliopistotutkinnon, olen johtavassa asemassa työssä ja pärjään siellä ihan hyvin, hoidan hommani ja kotityöt vaikka hammasta purren. Koiran kanssa käyn lenkillä ja joogaan, koska tiedän näidem positiivisista vaikutuksista. Lääkitys on ollut useita vuosia enkä pärjäisi ilman. Osaan esittää positiivista tosi hyvin, mutta mieliala on jatkuvasti synkkä ja ahdistus sekä univaikeudet vaivaa. Koen syvää yksinäisyyttä ja erillisyyttä. En usko tämän koskaan helpottavan, koska olen voitavani tehnyt. Kaksi pitkää terapiaa takana. 

Tarkka diagnoosi on sekamuotoinen masennus ja ahdistus. Takana kohta neljä vuosikymmentä tätä, 10-vuotiaasta lähtien.

Terapiaa ja työntekoa, kohtalaisen hyvän kuuloinen ura. Mutta eläkkeelle saakka en millään enää jaksa.