Miten olet selvinnyt voimakkaasta vihan ja katkeruuden tunteesta?

Minustakin anteeksi antaminen on yliarvostettua. Annan anteeksi siinä mielessä, että menen eteenpäin ja en jää asioihin enää pyörimään. Annan anteeksi itselleni, että päästin henkilön elämääni, enkä pitänyt rajoistani kiinni. Mutta tälle sairaalle tuhoajalle en tule koskaan antamaan anteeksi. Ja koen ettei siitä olisi itselleni mitään hyötyä. Ehkäpä sen anteeksi antamis bullshitin onkin keksinyt joku ihminen, jota ei ole koskaan oikeasti satutettu tai joka tuppaa satuttamaan lähellä oleviaan.

Ajan kanssa. Terapian kävin jo noiden katkeruutta aiheuttavien tapahtumien aikana ja sen avulla pääsin eroon ihmissuhteesta joka pääasiallisesti ne aiheutti. Jälkituntemukset olen sitten joutunut käsittelemään itsekseni.

Pitkään tuli aina mieleeni ajatus, että jos olisin aikoinaan tappa*ut henkilön joka minulle ne asiat teki, olisin jo tähän päivään mennessä vapautunut vankilasta. Mutta nykyisin tulee hetkittäin mieleen jopa niitä ihan mukavia hetkiä tuosta ihmissuhteesta. Ei enää tee mieli kuolla joka kerta kun muistaa tuon henkilön tai sen aikaisen elämän.

Tapahtumista on kymmenen vuotta. Tietysti voi olla, että kun seuraavan kerran tapahtuu elämässä jotakin kamalaa, nuo muistot, viha ja katkeruus palaavat.

Minuakin harmitti jälkikäteen se etten puolustautunut, vaan aina otin kaiken vastaan. Se aiheutti vihaa itseeni kohtaan. Kun mietin henkilöä joka aiheutti vuosien piinan, niin tajuan että se johtui kateudesta ja hänen negatiivisuudestaan kaikkia kohtaan ( ei siis pelkästään henkilökohtaista). En tiedä olisiko haistattelu auttanut asiaa (olen tätä miettinyt) vai pääsenkö tästä eteenpäin voittajana kun olin itse aina asiallinen. Joskus varmaan olisi tervettä antaa täysi laidallinen, jos vastassa joku täysin rajaton ihminen. 

Vierailija kirjoitti:

Tunteet jää päälle, kun ajatuksilla vahvistaa niitä. Normaalisti tunne ei kestä kun muutaman minuutin, mutta asiaa ajattelemalla ja siinä piehtaroimalla tunteen saa jatkuun vaikka pysyvästi.

Tämä. Siitä tunteesta voi tulla jopa identiteetti. "Minä olen kiusattu/raiskattu/pahoinpidelty/tms." Olisi niin tärkeää, että olisi ihmissuhteita ja aktiviteetteja, joissa muistaa kuka oikeasti on, millainen on, mistä nauttii, mitä itselle tärkeät ihmiset minusta ajattelevat.

Vierailija kirjoitti:

Minustakin anteeksi antaminen on yliarvostettua. Annan anteeksi siinä mielessä, että menen eteenpäin ja en jää asioihin enää pyörimään. Annan anteeksi itselleni, että päästin henkilön elämääni, enkä pitänyt rajoistani kiinni. Mutta tälle sairaalle tuhoajalle en tule koskaan antamaan anteeksi. Ja koen ettei siitä olisi itselleni mitään hyötyä. Ehkäpä sen anteeksi antamis bullshitin onkin keksinyt joku ihminen, jota ei ole koskaan oikeasti satutettu tai joka tuppaa satuttamaan lähellä oleviaan.

 

Tuo jälkimmäinen. Ihmiset, jotka toistuvasti loukkaavat läheisiään, ovat kerkeitä penäämään anteeksiantoa. Oppiin kuuluu, ettei prseilyihin saa enää viitata sitten, kun ne on annettu anteeksi. Näin se sama meno voi jatkua puhtaalta pöydältä. Kun toinen taas kyllästyyy meininkiin, alkaa uusi anteeksiannon penääminen.

Anteeksipyynnot ovat harvemmin suoria ja selkeitä. Aito anteeksipyyntö sisältäisi kolme elementtiä:

- Henkilö tunnustaa toimineensa väärin

- Henkilö on pahoillaan aiheuttamastaan haitasta

- Henkilö ei enää tulevaisuudessa jatka kyseistä toimintaa

Näiden kotipsykopaattien anteeksipyynnöt harvemmin täyttävät oikean anteeksipyynnön kriteereitä. Ne ovat usein muotoa olen pahoillani, että ymmärsit asian noin, tai niitä seuraa mutta-lause mutta minähän vain. Näin vastuu huonosta käytöksestä tai pahasta mielestä sysätään toiselle, se toinen oli oikeastaan se tyhmä, kun ymmärsi asian noin.

Toinen tapa näillä on penätä anteeksipyyntöä puolin ja toisin. Eli jos minä tallaan varpaillesi kipeästi ja sinä tiuskaiset, minä pyydän anteeksi tallomista JA sinun tulee pyytää myös anteeksi tiuskimista. Lähtökohta on siis, että sinä et olisi saanut suuttua, kun satutin sinua. 

Itselläni taustalla pitkäkestoinen ja raaka väkivalta lapsuuden perheessä. Olen kokenut aivan valtavaa vihaa ja katkeruutta väkivaltaista isääni ja pahoinpitelyjä sormien läpi katsonutta äitiä kohtaa. Kolmen vuoden psykoterapia auttoi hahmottamaan, että vihan ja katkeruuden tunteet kuuluvat toipumisprosessiin. Olen vasta nyt aikuisena päässyt niin turvalliseen elämäntilanteeseen, että voin turvallisesti kokea sen kaiken vihan, jota en lapsuudessani voinut kokea. Ja olen vihannut niin, että fyysisesti sattuu! Tässä vaiheessa meni muutama vuosi ja hiljalleen viha väistyi ja elämässä nousi tärkeämmäksi muut asiat kuin omat vanhempani.

Nykyään koen vihaa, inhoa ja vastenmielisyyttä usein ollessani isäni kanssa tekemisissä ja hänen toimintansa muistuttaa lapsuudesta. Viha ja katkeruus pysyy kuitenkin aisoissa, kun rajoitan aikaa, jota joudun viettämään hänen kanssaan. Tärkeintä on, että viha kohdistuu vain niihin tilanteisiin, joissa joudun kohtaamisiiin isäni eikä enää tunkeudu omaan elämääni ja syrjäytä muita tunteita. 

Ajattelen siis, että ainoa kokemus on käydä ne vihan tunteet läpi, vaikka se on kuluttavaa. Samalla pitää kuitenkin aktiivisesti rakentaa omaa mielekästä elämää, jotta omasta elämästä ei tule vain menneisyyteen takertumista ja tyhjiössä olemista. 

Vierailija kirjoitti:

Tuo jälkimmäinen. Ihmiset, jotka toistuvasti loukkaavat läheisiään, ovat kerkeitä penäämään anteeksiantoa. Oppiin kuuluu, ettei prseilyihin saa enää viitata sitten, kun ne on annettu anteeksi. Näin se sama meno voi jatkua puhtaalta pöydältä. Kun toinen taas kyllästyyy meininkiin, alkaa uusi anteeksiannon penääminen.

Anteeksipyynnot ovat harvemmin suoria ja selkeitä. Aito anteeksipyyntö sisältäisi kolme elementtiä:

- Henkilö tunnustaa toimineensa väärin

- Henkilö on pahoillaan aiheuttamastaan haitasta

- Henkilö ei enää tulevaisuudessa jatka kyseistä toimintaa

Näiden kotipsykopaattien anteeksipyynnöt harvemmin täyttävät oikean anteeksipyynnön kriteereitä. Ne ovat usein muotoa olen pahoillani, että ymmärsit asian noin, tai niitä seuraa mutta-lause mutta minähän vain. Näin vastuu huonosta käytöksestä tai pahasta mielestä sysätään toiselle, se toinen oli oikeastaan se tyhmä, kun ymmärsi asian noin.

Toinen tapa näillä on penätä anteeksipyyntöä puolin ja toisin. Eli jos minä tallaan varpaillesi kipeästi ja sinä tiuskaiset, minä pyydän anteeksi tallomista JA sinun tulee pyytää myös anteeksi tiuskimista. Lähtökohta on siis, että sinä et olisi saanut suuttua, kun satutin sinua. 

Minulle pahaa tehnyt henkilö ryömi useita kertoja anomaan anteeksiantoa, ei kuulemma voinut elää sen kanssa mitä oli minulle tehnyt. Monta kertaa ehdittiin jo halata, yhdessä itkeä ja olin valmis kuittaamaan teot. Mutta joka kerta halusin lopuksi vielä sanoittaa hänelle, mitä hän oli tehnyt. Halusin kuulla ne asiat hänen suustaan, jotta varmasti puhuttiin samasta asiasta. No, joka kerta hän sai raivokohtauksen. Mielestään hän ei todellakaan ollut tehnyt sanomiani asioita, ja oli ilmeisesti pahoillaan aivan muusta. Siinä raivotessaan hän sitten sylki suusta roiskuen haukkui minut ihan samanlaisin kamalin sanoin kuin aina ennenkin.

Jollekin vaatetus tai kampaus aiheuttaa "valtavaa vihaa ja katkeruutta". Eli aloitus on turha niin kauan, kunnes kertoo taustoja