Lue keskustelun säännöt.
Äiti on äidille susi?
24.01.2007 |
En tiedä onko kenellekään muulla vastaavaa ongelmaa: olen 3,5-vuotiaan pojan kotiäiti ja täydellisen yksinäinen.
Muutimme pian pojan synnyttyä uudelle, todella pienelle paikkakunnalle ja olen hoitanut lasta (ja kotia) alusta lähtien yksin 24h 7 vrk viikossa. Mies tekee pitkiä päiviä ja se ei ole sinänsä ongelma. Olen halunnut jäädä kotiin hoitamaan lasta, ja vaikka se on ollut sata kertaa vaativampaa kuin olisin osannut kuvitella, en kadu valintaani. Ongelma siitäKIN on alkanut tulla siksi, koska olen edelleen, näin pitkän ajan jälkeen täysin vailla ystäviä ja tuttavia tällä seudulla.
Olen luonteeltani erittäin ulospäinsuuntautunut, ammatiltani opettaja ja olen aina ollut todella nopea tutustumaan uusiin ihmisiin. Täällä en vain saa minkäänlaista kontaktia keneenkään! Siis tarkoitan " omaa viiteryhmääni" ... Minulla on sellainen olo, että en ole sellainen kuin muut äidit, tai siis sellainen mitä kotiäidin PITÄISI olla:(( Käytännöllisesti katsoen olen tunkenut itseni pojuineni aivan kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, muskariin, srk:n kerhoihin, MLL:n perhekahvilaan, sekä tällä paikkakunnalla että viereisessä (25 km:n päässä) kaupungissa, mutta AINA tilanne on se, että saan olla yksin pojan kanssa ja muut lapset yleensä tulevat mun luo, mutta kukaan äiti-ihminen ei sano mitään, ei edes hymyile...
Yleensä lähden lapseni kanssa itku kurkussa kerhoista ym. pois, kun tulee niin totaalisen omituinen olo, ihan kuin me emme kelpaisi minnekään, emme " kuulu joukkoon" . Olen yrittänyt itse ottaa kontaktia muihin äiteihin - mun on helppoa puhua tuntemattomille - ja juttelen kovasti muiden lapsille, jota kautta voisi saada äiteihinkin kontaktia, kyselen lapsista ja juttuja tyyliin " mistä päin olet?" ja mitä nyt vaan keksin. Tulos on yleensä se, että saan vastaukset kysymyksiini mutta siihen se jää. Olen jopa yhdessä kerhossa vuois sitten ääneen kysellyt meille (=lapselleni:)) leikkikavereita ja kertonut avoimesti, että olemme uusia paikkakunnalla ja kaipaisimme seuraa. Se oli lähinnä noloa, koska kaikki vain katsoivat vaivaantuneen näköisinä ja yksi nainen sanoi tyyliin " kyllä meillekin voi aina tulla..." . Naapureita meillä ei ole, mutta muita paikkakunnan pienten lasten äitejä olen useaan otteeseen pyytänyt meille kahville, leikkimään tms, mutta kukaan ei tule.
Olen todella väsynyt ja yksinäinen, koska itsekin kaipaisin juttuseuraa ja vertaistukea, etenkin kun poikani on todella pippurinen pakkaus ja ns. " vaativa" temperamentiltaan. Mutta etupäässä haluaisin ns. " normaalia elämää" = tavata muita lapsiperheitä, äitejä, lapsia, koska haluaisin että lapseni saisi kasvaa ympäristössä, jossa on paljon ihmisiä, käydään kylässä ja että hänellä olisi leikkikavereita. Tämän ikäinen alkaa pikku hiljaa kaivata muitakin leikkikavereita kuin äidin...
Kysymys siis kuuluu: mikä meissä/minussa on vialla? Olen miettinyt olenko liian avoin, kun kutsun tuntemattomia ihmisiä kotiini... Mutta tulosta ei ole tuottanut passiivinenkaan tapa, yksin saadaan olla. Pelottaa, että muut (äidit) vierastavat meitä, koska lapseni on näyttänyt tuota temperamenttiaan kerhoissakin vauvasta lähtien, hän ei esim. muskareissa koskaan pysynyt paikallaan, pukiessa raivonnut aina kuin teuraalle vietäisi, ja muutenkin äänekäs ja tunteensa rajusti näyttävä pakkaus. ..
Tai sitten kauhein vaihtoehto: enkö MINÄ vaan kuulu tähän joukkoon, en ole sellainen kuin KOTIäidin pitäisi olla ja näyttää. En valita lapsestani, mutta olen kertonut avoimesti olevani todella uupunut lapsen kanssa. En pukeudu " niin kuin muut" , käytän värikkäitä, persoonallisia vaatteita. Olen iloinen, naurava. Puhun toisten lapsille, komennankin tarvittaessa (omaani etupäässä). Valitettavasti olen hoikka ja kaiketi ns. hyvännäköinen ja tykkään kulkea suht laitettuna. Ja: ajan kalliilla autolla. Syntiä kaikki tämä?? Ripsivärikö minut erottaa kontakteista? Vai kaikki erilaisuus yhteensä?
Ehkä olen vainoharhainen, mutta en oikeasti enää tiedä mikä meissä on vialla. Olen jo liikaakin ajautunut siihen että syynään itseäni ja poikaani ja käytöstämme ym. ja miehelle olen jo sanonut että haluan muuttaa isolle paikkakunnalle, jossa sulaudumme paremmin (moninaisempaan) joukkoon.
Joudummeko olemaan yksin loppuikämme? Itselläni on ystäviä muualla ja käyn säännöllisesti pojan kanssa heidän luonaan/he meillä, mutta kaipaan mulle ja pojalle arkikontakteja, ulkoiluseuraa, kahville piipahtavia tuttuja, sellaista normaalia arkielämää. Olen väsynyt tähän kauheen " yrittämiseen" . Kai meistä sitten tulee erakkoja.
Kertokaa OIKEASTI, onko (äitien )maailma näin raadollinen paikka?
Kertokaa, onko teillä muilla vastaavia kokemuksia/tuntemuksia?
Kommentit (6)
Ehkä ongelman ydin on se, että kotikuntanne sattuu olemaan pieni. Uskalla sanoa näin koska mulla on vähän vastaavia kokemuksia omalta paikkakunnaltani. Muutimme tänne täysin ulkopuolisina ja paikallisessa MLL:n perhekerhossa käydessäni tuntui lähinnä siltä, että toiset äidit muistelivat isoon ääneen teinivuosiaan, yhteisiä sellaisia siis.
Pelastuksemme on sattunut olemaan se, että kunta on kasvanut voimakkaasti ja muitakin " ulkopuolisia" on tänne muuttanut. Olemme näin saaneet seuraa sekä minulle että lapsille.
Ehkä voisit vielä kokeilla sitä, että jollain kerhoreissulla yksinkertaisesti pyydät jotain äitiä tuomaan lastansa teille lapsesi kanssa leikkimään. Jos tuollaisesta kutsusta kieltäytyy niin ainakin tiedät sen, että vika ei ole sinussa. Juntteja kun vaan ei voi muuttaa...
Itsellesi voisit löytää seuraa jonkin harrastuksen kautta. Jos siellä teillä päin menee jotain jumppaa niin tälläydy mukaan. Ehkä onnistut järjestämään lapsen hoidon jotenkin, että pääsisit etsimään muita kontakteja kuin toisia pienten lasten äitejä.
Kannattaa myös muistaa, että joskus kyse voi olla ihan vaan kateudestakin. Kuinka teillä on ehkä hieno talo, kaunis koti, hyviä vaatteita, hyvä parisuhde, uusi auto, hyvät koulutukset tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toiset äipät eivät halua tutustua sinuun ettei heidän miehensä rakastuisi sinuun.
Kyllä sinä vielä löydät ystävän. Hänen pitää olla hyvällä itsetunnolla varustettu. Tuskin sinä sellaisia epävarmoja hiirulaisia ystäväksesi haluaisitkaan?
Joillakin äideillä voi olla myös sellainen tilanne, että eivät kaipaa lisää sosiaalisia kontakteja. Oma perhe vie kaikki voimat.
Oletko kokeillut seuranhakua netistä tai vastaavasta, jossa tutustutaan kirjeitse?
Minulla oli muuten myös tempperamenttinen lapsi muihin nähden. Tai ei niinkään tempperamenttinen vaan pahimmassa uhmaiässä. Muut lapset olivat paljon pienempiä ja äitien oli selvästi vähän vaikea hahmottaa, että heidänkin vauvamussukoistaan tulee jossakin vaiheessa omalla tahdolla varustettuja ihmisenalkuja, joiden kanssa saattaa joutua tappelemaan lelujen keräämisestä ja pukemisesta.
Tutustuin myöhemmin toiseenkin äitiin paremmin. Hänet tapasin niin, että hänen poikansa takoi nyrkkejä maahan kotiportillamme:) Terveisiä vaan. Perhekerhoissa ja muissa oli minusta kummallinen tunnelma. Samalla oltiin niin avoimia ja iloisia, mutta myös kyräiltiin, pidettiin kulisseja yllä ja supatettiin. Tyypillinen naisten kokoontumispaikka siis. Muualla tuttavuudet olivat jotenkin vähemmän täydellisiä, aitoja ja paljon muutakin kuin äitiyttä pullollaan.
T.2
Tunsin ihan samalla tavalla, kuin sinä!
Älä vaan mene sanoman ammattiasi muille- sekin aiheutta kateutta... Olet liian osaava.
Etsi uusi verkosto-leikkipuistosta- neuvolan kerhoista- seurakunnan perhekerhosta, muskarista, jumpasta...
T. Toinen ope/ samat tuntemukset/ 3,5 kotona ( eikä ikinä enää...)
hyvistä vastauksista ja ajatuksista. Kiitos rehellisistä kommenteista. Niitä oli TODELLA helpottavaa lukea, tästä kun on oikeasti alkanut tulla meille (=minulle) ongelma. Ja me kun oikeasti haaveilimme monta vuotta tästä autuaaksi tekevästä maalle muutosta... En olisi koskaan harkinnutkaan asiaa, jos olisin tiennyt millaista arki täällä tulee olemaan.
Totta on, että erakkona olemiseemme voi olla monta erilaista syytä. Näitä vaan kun omassa päässään pyörittelee, alkaa oikeasti tulla melko skitsoksi. Väkisinkin kehittelen päässäni pelottavia visioita, miten elämme kaksin pojan kanssa omassa rauhassamme ja meistä molemmista perusluonteeltamme todella ulospäinsuuntautuneista hölöttäjistä tulee epäsosiaalisia friikkejä. Olen elänyt lapsuuteni pienellä paikkakunnalla, jossa meitä kiusattiin koulussa, koska vanhempani olivat " erilaisia" = köyhiä ja boheemeja. Pelkään jo nyt että oma lapseni joutuu tavalla tai toisella silmätikuksi täällä. Koen itse jo olevani epä-äiti tai jokin joka on säännön vahvistava poikkeus.
Mieheni ymmärtää tilanteen mutta ei voi auttaa, koska käy töissä toisella paikkakunnalla ja tekee pitkiä päiviä. Eikä hän voi taikoa meille seuraa.. Sukulaisia ei täälläpäin ole meillä kummallakaan. Tämä maalle muutto oli vain joku oma idealistinen haaveemme saada muka lapsellemme paras mahdollinen kasvuympäristö. Tätä vauhtia haaveeksi jää, koska tämä on kaikkea muuta kuin normaalia.
Muuten tykkään olla maalla ja viihdyn kotona, mutta niitä arkikontakteja tosiaan kaipaan, lähinnä lapsen takia. En haluaisi laittaa häntä päiväkotiin (+ mennä itse töihin) vielä vain sen takia, että me molemmat saisimme muuutakin seuraa kuin toinen toisemme. Poika itse on aina mieluiten kotona äidin kanssa, ei nykyään edes halua lähteä minnekään missä on muita. Jo se tuntuu surulliselta, tästä kahdestaan olosta on tullut hänellekin se normaali, turvallinen olotila.
En epäile, ettenkö itse löytäisi seuraa netistä tai harrastuksista, mutta siitä ei nyt olekaan kyse, minulla on ystäviä tarpeeksi, lapsettomia lähinnä. Käyn iltaisin pari kertaa viikossa omissa menoissa lapsen mentyä nukkumaan ja miehen tultua kotiin. Haussa on siis juuri ne vertaiskontaktit sekä itselle että ennen kaikkea lapselleni. Olen tarjoutunut kerhoissa ja törmätessä ottamaan muita lapsia meille leikkimään, jo senkin takia että tykkään itse kauheasti lapsista ja tosiaan noissa kerhoissakin olen yleensä siellä lasten keskellä leikkimässä:) Ei tulosta.
Itse en osaa olla kenellekään kateellinen tai muuta ehkä juuri siksi että olen kotoisin vaatimattomista oloista enkä osaa arvostaa tai kiinnittää huomiota " maallisiin seikkoihin" . Tärkeää on se mitä ihminen on. Minulla ei äiti-lapsi-seuralle ole muita kriteerejä kuin se, että haluan että lapsia kohdellaan kunnioittavasti.
Ehkä yritän vielä tuota yhdessä viestissä ehdotettua suoraa lähestymistapaa. Vielä kerran. Ja kerran ja kerran...
t. ap
Vaan paikkakunnassa, tuurissa ja ehkä paikoissa joissa olet käynyt. Minä en edes isossa kaupungissa löytänyt seuraa kerhoista ja perhekahviloista, mutta neuvolan vastaanottotilasta löysin nykyisen parhaan ystäväni.
Pienillä paikkakunnilla on tunnetusti muutenkin ahdasmielisempää ja kestää kauemmin päästä hommaan sisään. Yksinäisyyttäsi korostaa varmasti se, että olet käytännössä yh. Onko miehesi työ sen laatuinen vai miksi päädyitte sinun kannaltasi näin huonoon ratkaisuun, että lapsenhoitoa 24h ja yksin vieraalla ja pienellä paikkakunnalle?
Tsemppiä!