Lapsen opettaja syyllistää meitä vanhempia lapsen stressaamisesta

Tämä on mielenkiintoinen aihe. Olen itse ope ja äiti ja molemmissa rooleissa näitä paljon miettinyt.

Menee vähän ohi aiheen, mutta kuitenkin: Itse kyllä kallistuisin yleisesti siihen, että vaatia pitäisi enemmän. Nyt tuntuu, että vastuu on lipsunut lapsille ja se vasta onkin heille tosi kuormittavaa. Ja ironista on, ette tämä tapahtuu usein juuri sillä ajatuksella, että kuormitusta yritetään vähentää. 



Ajatellaan vaikka ErkkiLiisaa.

ErkkiLiisalla on välillä kiukkukohtauksia, herää huoli että hän on kuormittunut, koulupäiväkö se kuormittaa? Tuen piiriin päästään ja lukuisat aikuiset keskustelevat ErkkiLiisan kanssa jatkuvasti siitä, miltä mikäkin tilanne tuntuu ja mikä on kuormittavaa ja mikä tuntuu raskaalta.

 

ErkkiLiisa huomaa kymmenettä kertaa kyseltäessä, että oikeastaan matikka, kuuunteleminen ja läksyt ovat raskaita juttuja. ErkkiLiisa osallistetaan prosessiin ja keskustelujen pohjalta matikan sisältöjä karsitaan, koulupäivää ErkkiLiisa alkaa ohjeen mukaan keventää tauottamalla tarpeen mukaan. Hän saa mennä kuuntelemaan omaa äänikirjaa luokan taakse tyynyille, kun siltä tuntuu ja läksyjäkin karsitaan. 

 

ErkkiLiisa alkaa menestyä koulussa huonommin kuin kaverinsa ja se harmittaa häntä kovasti. Hän kokee alemmuudentunteita ja stressaa osaamattomuuttaan. Hän jää opinnoissa jälkeen ja alkaa saada oppimisen tukea, ohjaaja istuu tunneilla vieressä kannustamassa ja tukiopetus on torstaisin (kunnes se kevennetään).

 

ErkkiLiisa kokee olevansa erilainen, tyhmempi. ErkkiLiisa tietää, että pitäisi opiskella enemmän, mutta koska se on hankalaa ja on asiantuntijoilta lupa ja suositus ottaa rennosti, ei ErkkiLiisan itsekuri riitä pinnistelyyn. Ei riittäisi aikuisellakaan. On tehty selväksi, että on jaksamisenkin kannalta hyvin tärkeää kokoajan tiedustella omia tunteitaan ja heti reagoida, jos tuntuu rankalta, pahalta, kuormittavalta.

Ja kuitenkin oppiminen on kriisi. Se on välillä rankkaa, tylsää ja kuormittavaa. Se altistaa epäonnistumisille ja välillä tuntuu, että ei etene ollenkaan. Ennen ajateltiin ehkä että näissä kohdin piti pinnistellä ja tsempata. Nykyään ajatellaan aika nopeasti, että kuormittaa, stressaa, pitää keventää jottei rasitu ja hyvinvointi siitä heikkene. 

 

Molempi on varmasti totta, mutta huomaan, että omilta lapsiltani haluan yhä enemmän vaatia ja antaa heille pienestä asti opiksi, että elämässä usein tuntuu tyhmältä, se kuuluu asiaan ja se vaan kestetään. Näin ajatellessani olen ihan ajastani jäljessä ja nykykäsityksiä vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on mielenkiintoinen aihe. Olen itse ope ja äiti ja molemmissa rooleissa näitä paljon miettinyt.

Menee vähän ohi aiheen, mutta kuitenkin: Itse kyllä kallistuisin yleisesti siihen, että vaatia pitäisi enemmän. Nyt tuntuu, että vastuu on lipsunut lapsille ja se vasta onkin heille tosi kuormittavaa. Ja ironista on, ette tämä tapahtuu usein juuri sillä ajatuksella, että kuormitusta yritetään vähentää. 



Ajatellaan vaikka ErkkiLiisaa.

ErkkiLiisalla on välillä kiukkukohtauksia, herää huoli että hän on kuormittunut, koulupäiväkö se kuormittaa? Tuen piiriin päästään ja lukuisat aikuiset keskustelevat ErkkiLiisan kanssa jatkuvasti siitä, miltä mikäkin tilanne tuntuu ja mikä on kuormittavaa ja mikä tuntuu raskaalta.

 

ErkkiLiisa huomaa kymmenettä kertaa kyseltäessä, että oikeastaan matikka, kuuunteleminen ja läksyt ovat raskaita juttuja. ErkkiLiisa osallistetaan prosessiin ja keskustel

Pelottavaa, jos olet oikeasti ope. Ehkä et kuitenkaan. 

Pelottavaa, jos olet oikeasti ope. Ehkä et kuitenkaan. 

 

Kiitos näkökulmasta, perusteletko vähän.