Minkäikäisenä äitisi sai teidät lapset? Kumpi on mielestäsi parempi lapselle (tosi)nuori äiti vai jo iäkkäämpi 'kaiken kokenut'? Entä isän i

Mun vanhemmat oli 21- ja 22-vuotiaita, kun synnyin. Jos niistä kahdesta, niin mieluiten nuorena. Tietty monet ajattelee, että lapselle on yleensä mahdollisuus tarjota parempi elintaso, jos lapset saadaan iäkkäämpänä. Mutta ei lapset sellaisesta välitä. Kunhan on kavereita, ruokaa, leluja ja vaatteet. Ja ennen kaikkea vanhemmilla aikaa lapselleen. Muistan mun vanhemmat opiskelijahaalarit päällä vappuna ja retket lähimetsään poimimaan vadelmia. Se oli onnellista aikaa :)

Myös itse sain lapset nuorena. Opiskelijana on oikeastaan jopa helppoa. Jos väsyttää aamulla, voi vaan kääntää kylkeä sängyssä jos ei ole läsnäolopakkoa. Ja olen saanut opiskelijapippaloissakin bilettää :) matkustelu on jäänyt liian vähälle, mutta sen asian tulen korjaamaan :D

Minun äitini sai ensimmäiset kolme lasta 18-22 -vuotiaana. Isä oli pari vuotta vanhempi. Nämä lapset hoidettiin ihan mallikkaasti. Toiset kolme, joihin minä kuulun, syntyi kun äiti oli 32-36- vuotias. Me taas oltiin täysin laiminlyötyjä. Äidillä nimittäin alkoi heti viimeisen vauvan syntymän jälkeen villi sinkkuelämä, johon lapset ei sopineet. Isä taas ei pystynyt meistä huolehtimaan mt-ongelmiensa takia.

Itse sain lapset kolmekymppisenä ihan sen takia, ettei vaan tule fiilis, että nuoruus jää elämättä. Pari sisarustani taas tekivät sellaisen ratkaisun, että hankkivat lapset nuorena peräjälkeen, eivätkä missään nimessä enää vanhempana halua iltatähteä. Osa sisaruksistani ovat veloja.

Vierailija kirjoitti:

Itse sain lapseni 20 ja 21-vuotiaana ja on ollut täydellinen ikä saada lapsia. Kolmannen sain kun olin 27 ja olin jo aivan liian vanha, raskaus oli joka tavalla raskaampi. 

30 on ehdoton yläikäraja raskaudelle.

27-vuotiaan pitäisi fysiikkansa puolesta vielä palautua aika nopeasti fyysisestä rasituksesta, myös raskaudesta, jos ei tule mitään komplikaatioita.

Miten sä muuten jaksat arkea ja jaksatko aamulla herätä töihin tai ylipäätään käydä töissä? Jaksatko liikkua vapaa-ajalla? Jatkuva kolmivuorotyö minkä ikäisenä tahansa on minusta rankempaa kuin pienten lasten hoitaminen kotona.  

Jos joutuu jo 40 vuotiaana tai jopa nuorempanakin kantamaan huolta ja kenties huolehtimaankin iäkkäistä vanhemmistaan ja heidän pärjäämisestään se voi olla raskasta jos on omakin perhe vielä siinä tilanteessa, että ottaa paljon aikaa. Toisaalta sekin tavallaan etu jos omat vanhemmat ovat jo kuolleet, kun itse ei ole vielä eläkeiässäkään jolloin on hyvin aikaa omille harrastuksille,  itsensä huolehtimiselle ja aikaa ja voimia riittää myös lapsenlapsille jos niitä on suotu.

Molemmat vanhemmat yli 40 ja keskenään samanikäiset. Olivat mielestäni hyvät vanhemmat siinä iässä, ei ollut ylilyöntejä mihinkään suuntaan. Osalla kavereista vanhemmat oli sen ikäiset että olisi voineet olla vanhempieni lapsia. Heillä usein joko liian tiukkaa tai lepsua kasvatusta. Mutta en usko iän olevan kauhean oleellinen tässä asiassa kun vaan on järki päässä. Vanhempani jaksoivat hyvin myös juosta perässä ja leikkiä. Opin kyllä aika vanhanaikaiset käytöstavat, mistä on se harmi että on ollut vaikea sopeutua nykyajan huonotapaisuuteen. 

Vierailija kirjoitti:

Jos joutuu jo 40 vuotiaana tai jopa nuorempanakin kantamaan huolta ja kenties huolehtimaankin iäkkäistä vanhemmistaan ja heidän pärjäämisestään se voi olla raskasta jos on omakin perhe vielä siinä tilanteessa, että ottaa paljon aikaa. Toisaalta sekin tavallaan etu jos omat vanhemmat ovat jo kuolleet, kun itse ei ole vielä eläkeiässäkään jolloin on hyvin aikaa omille harrastuksille,  itsensä huolehtimiselle ja aikaa ja voimia riittää myös lapsenlapsille jos niitä on suotu.

 

Tätä olen itse miettinyt, kauheaa katsoa kun 100-vuotiasta mummoa yrittää 80-vuotias lapsi hoitaa kun on itsekin jo vanha. 60-vuotiaana sen sijaan vielä jaksaa hyvin ja lopun elämän on sitten vapaa. 

 

t. Se jonka vanhemmat oli yli 40

Molemmat olivat noin 26-vuotiaita. Olen lapsista vanhin eli "harjoituskappale" ja se kyllä näkyi. En esimerkiksi saanut mennä potentiaalisten kavereiden luokse kylään koulun jälkeen ensimmäisellä luokalla koska vanhempani pelkäsivät, että jotain käy. Ensimmäinen poikaystäväni yliopistossa (saman ikäinen kuin minä ja todella kunnollinen, jonka kanssa olen ollut nyt 20 vuotta naimisissa) oli myös todella epäilyttävä vanhempieni mielestäni ja he sanoivat siitäkin aiheesta kaikenlaista älytöntä ensimmäiset vuodet. Nuorempien sisarusteni kohdalla vanhempieni mokat olivat jo tasoittuneet monelta osin. En tiedä olisiko eri ikä auttanut mitään, enemmän kokemuksen kautta ovat oppineet ja toisaalta koska sisarukset ovat isohkoilla ikäeroilla, minäkin olen ollut kolmelle sisaruksilleni tuki, jota he ovat myös käyttäneet. Varsinkin kaksi nuorinta on ehkä päässyt helpommalla.

Äitini on saanut isoveljeni 22-vuotiaana ja minut 26-vuotiaana. Hän täyttää tänä vuonna 60v ja me lapset jo reilusti kolmekymppisiä. 

Sain oman ainokaiseni 25-vuotiaana, hän täyttää juuri 8-vuotta ja minä seuraavaksi 34-vuotta. 

Vaikea olisi kuvitella että saisin enää lasta, nuoruus ( tietysti se millainen nuori on) on siinä mielessä valttia että jaksaa paremmin. Lisäksi ajattelen sen aina siten että kun tyttäreni aikuistuu olen vähän päälle 40v ja elämää toivottavasti paljon edessä, pääsen toivottavasti olemaan nuori ja virkeä mummo lapsenlapsille jne. 

En pidä +40v lapsensaantia hyvänä asiana 

Vierailija kirjoitti:

Itse olin 38 kun raskauduin lopulta. En koe olleeni vanha ja väsynyt äiti, vaan pirteä ja leikkisä. Lapsen hyvä elämä on etusijalla, siisti koti, terveellinen ruoka, ei omat viihdemenot. Uskon, että nuorena en olisi kyennyt säntillisyyteen, tunnen itseni millainen olin.

Mieti minkä ikäinen olet kun lapsesi muuttaa pois kotoa. Haloo!!

Vierailija kirjoitti:

Minut synnytti 40v äiti. Koulussa kaverit kysyivät miksi mun mummo hakee aina minut koulusta missä sun äiti on. En kehdannut kertoa että tuo mummo on minun äiti.

Vanhan - eli lähes 40v - ei kannata harkita raskautta. Pitää ajatella myös sitä lasta kuinka hän häpeää vanhoja vanhempiaan.

 

Sulla taitaa olla surkea itsetunto, toivottavasti se joskus korjaantuu. Mua ei ole koskaan vanhempani hävettäneet, ei iän eikä eläkkeen takia, vaikka olivatkin ns vanhoja vanhempia, miksi olisikaan, fiksuja ja urheilullisia ihmisiä joilla hyvät käytöstavat ja ystävällinen luonne. Kaverit on aina tykänneen vanhemmistani myös. Kotoota sain vanhemmilta hyvän itsetunnon, mun ei tartte hävetä muuta kuin sitä jos itse kohtelen muita huonosti.   

Mun äiti oli 42 kun sai minut, ainoan lapsensa. Vuonna 1974 kun synnyin, sellainen oli epätavallista. Ei mun vanhemmat olleet "vanhoja ja väsyneitä" ollenkaan, liike-elämässä isä teki uraa kovasti ja äiti oli menestyvä yrittäjä. Toki jotkut typerät lapset ala-asteella yrittivät vähän kiusata, kun näkivät että äiti oli vähän vanhempi, että onko tuo sun mummo vai äiti, mutta nämä oli yleensä jotain alemman sosiaaliluokan kotien kersoja joilla oli joku pentunsa 16-vuotiaana saanut yh-äiti, joten ne oli hyvin helppo laittaa kuriin iskemällä takaisin. 

Itse ajattelen, että on ok saada lapsia koko hedelmällisen ikänsä ajan. Niin ne sai minun vanhempieni vanhempien aikaankin, koska ei ollut ehkäisyä. Äitini lapsuudenkodissa oli 12 lasta, joista viimeinen syntyi kun hän äidinäiti oli 47. Ei sitä kukaan silloin ihmetellyt, koska niitä lapsia nyt vaan tuli niin kauan kuin oli tullakseen, koska ainoa ehkäisykeino olisi ollut selibaatti ja siihen miehet ei suostuneet. 

Minä kyllä sitten päädyin lapsettomaksi kokonaan itse, koska olin sellainen ajelehtija, joka ajattelin että eiköhän elämä kuljeta kohdalle oikean miehen, ja sitten kun sellainen löytyy, katsotaan onko lapsia tullakseen. Miestä ei koskaan löytynyt, joten jäin näin "puolitahallisesti" lapsettomaksi.

Mun äiti sai lapsensa 26- ja 29-vuotiaana (tapahtui 70-luvun lopulla). Olen näistä lapsista se nuorempi, ja sain omat lapseni 30- ja 32- vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

37-38-vuotias on jo ikänsä puolesta riskisynnyttäjä. Näen tämän fyysisen rajan hyvin konkreettisena rajana. Henkiset eväät ja vauraus eivät kompensoi. Hyväkään kunto ei pelasta siltä tosiasialta, että sukusoluissa on enemmän alttiutta geenivirheisiin. Moni tietysti onnistuu synnyttämää  ja hoitamaan lapsen tuon ikäisenä, mutta en itse tuota riskiä ottaisi.

Omat iäkkäät vanhempani olivat aina väsyneitä, synnyin myös todella isokokoisena äidin raskausdiabeteksen vuoksi vaikka hän oli hoikka. Uskon, että tilanne olisi ollut toinen, jos äitini olisi ollut nuorempi.

Eli sulle olis ollut parempi kun olisit jäänyt syntymättä? Mitähän vanhempasi ajattelee?

Äiti oli 22-23 kun saivat veljen ja minut, isä muutaman vuoden vanhempi äitiä. Mun mielestä sillä iällä ei hirveesti ole merkitystä, kunhan vanhemmat olis "täysipäisiä". Ja ymmärtäis sen vastuun. Meidän vanhemmat eros kun olin 3v. Äiti sai mun puolisisarukset 36-40 vuotiaana. Ja nythän näistä vanhin on jo jotain 27v.

Itellä ei ole lapsia, eikä tuu. Ikää 41, eikä kiinnosta. Teininä kun jouduin jo pelkän sukupuolen puolesta aina hoitamaan sisaruksia. Ei ollu mun juttu. En kestä yhtään kitinää tai muuta.

Minusta nelikymppisenä jaksaa vauva- ja taaperoarjet hyvin, vaikka itse sairastuin ja taloa rakennettiin lisäksi. Vanhempana jaksaminen tulee asenteesta ja tahdosta. Takana pitkät lapsettomuusvuodet. Prioriteetit on helppo asetella kypsemmällä iällä. 

Ajattelen, että jos olisin raskautunut kenenkään aiemman poikaystävän kanssa, olisin ollut jollain tavalla onneton ennen pitkää. Ei varmaan mitään katastrofaalista, koska he olivat ihan jees, mutta tuskin perheonnea olisi löytynyt.

Nuoret äidit voi olla tosi ihania, mutta on myös sellainen näkökulma, että äitiydessäkään ei pitkät vuosikymmenet välttämättä tuo laatua. Tarkoitan sitä, että jos ehtii olla äiti lapselle vaikka 20 vuotta, se saattaa olla juurikin mahtavat 20 vuotta.

Nuori äiti voi olla niin levoton, että vaikka äitiyttä tulee vuosissa 50-60 vuotta, niin siihen mahtuu tempoilua, uusperheilyä, puolisoita, polyamoriat, syömishäiriöt, työpaikan haut, opiskelut ja mitä kelläkin. Ehkä lapsena valitsisin mahtavat 20 vuotta äidin kanssa.

Miten jotkut teistä on noin jyrkkiä?

Naisen hedelmälliset vuodet on pitkät. Kyllä äidiksi tulemisen voi ihan oikeasti ajatella ilman ikärasismia ja ilkeilyä. Biologisestikin on hyvä jos on raskaana "silloin tällöin". Gynegologien mukaanhan esim. fibromyalgian yksi syy geeniperimän lisäksi on se, että ollaan niin vähän raskaana suhteessa elinikään. Luonto ikään kuin suree.

Aion hyväksyä tyttäreni äidiksi tulon päätökset oikeastaan missä iässä vain. Naiset auttelee toisiaan, siitä lähdetään.

Ikä on toissijainen asia äitiydessä. Onko äiti rakastava, fiksu ja hyvä roolimalli, sillä on väliä. 

Joku ei älyä muuttua hyväksi äidiksi minkään ikäisenä, toinen marinoi lapsensa kaikella hyvällä kaikki vuosikymmenet.

Ei mun lapset kyllä meitä häpeile, päin vastoin. Mies on vanha isä, muttei näytä siltä eikä vauhti ole hiipunut. Minäkin olin 38 synnyttäessäni, mutta tuntuu että vaihdevuosista selviää ja lapset pitää kiinni kaikissa ilmiöissä. Eilenkin kikatettiin illallispöydässä teinien kanssa ja ajattelin, kuinka tämä on parhainta mitä voi olla. Nuorena olisin viipottanut uran perässä ja lapset lämmitelleet mikrosta aterioita.

Lapsella on ystäviä, joiden vanhemmat ovat olleet 16-20 v. heidät saadessaan ja hän itse otti kerran puheeksi, että onneksi saitte minut vanhempana. Kavereiden vanhemmat ovat eronneet ja viettäneet vauhdikasta nuoruutta. Se on raskasta lapsille.

Itse olin 38 v. lapsen syntyessä.