Minkäikäisenä äitisi sai teidät lapset? Kumpi on mielestäsi parempi lapselle (tosi)nuori äiti vai jo iäkkäämpi 'kaiken kokenut'? Entä isän i

Ei täällä isiä päivystä. Miehenpuolista vain niitä sukulinjansa viimeisiä.

Mitä tarkoittaa "iäkkäämpi kaiken kokenut"? Harvemmin ne +60v. naiset (tuskin miehetkään) lapsia saa. 

Minun äiti oli 40 ja isä 44. Ei ikä olisi haitannut muutoin, mutta olivat vielä ikäänsä nähden todella vanhanaikaisia. Kavereiden perheissä tehtiin kaikenlaista nykyaikaista, kun oma perhe oli jämähtänyt 50-luvun tunnelmiin ja asenteisiin. Ainakaan hauskaa ei saanut olla kellään.

Paras on jotain siltä väliltä, n. kolmekymppiset vanhemmat.

Äiti oli 24, isä 25 minut saadessaan. Sisko syntyi 6 vuotta myöhemmin, eli äiti oli 30 ja isä 31. Tuohon aikaan ihan tavallinen ikä saada ensimmäinen lapsi, moni sai nuorempanakin.

Äitini oli 22 ja 25. Itse olin 21 ja 24.

Molemmissa tapauksissa vanhemmilla oli vakituiset työt ja talot ym. ja halu tulla vanhemmiksi.

Ihan kiva, kun vanhemmat tajusi jotain nuorten juttuja, joidenkin perheissä oli tosi vanhanaikainen meno.

Mun äitini oli 22 ja 32 saadessaan meidät (olen nuorempi) ja minä olin 22 saadessani ainokaiseni 23 vuotta sitten. Paljon on muitakin muuttujia matkassa kuin raha.

Minut sai kun oli 22v. Veljeni ja siskoni sai kun oli 28v ja 30v.

On joskus sanonut, että minut saadessaan oli liian nuori,  vaikka olenkin suunniteltu.

Äitini eli sitten menetetyn nuoruuden neljänkympin jälkeen :D

Vierailija kirjoitti:

Äiti oli 24, isä 25 minut saadessaan. Sisko syntyi 6 vuotta myöhemmin, eli äiti oli 30 ja isä 31. Tuohon aikaan ihan tavallinen ikä saada ensimmäinen lapsi, moni sai nuorempanakin.

Meillä just toisippäin heh. Tykkäsin että olivat vielä nuoria kun itte olin 40-50v.

Sain esikoisen 24-vuotiaana, keskimmäisen 32-vuotiaana ja nuorimman 41-vuotiaana. 32-vuotiaana saamani lapsen äitinä epäonnistuin, muiden kanssa onnistuin. Ikäni ei kylläkään varmaan ollut tässä ratkaiseva tekijä.

Minä synnyin lonkkavikaisena yli 40-vuotiaalle äidille kuopuksena. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että vanhempani ovat jaksaneet osallistua 10 vuotta vanhempien ja terveiden sisarusteni kanssa olemiseen aivan eri tavalla kuin minun kanssa. Samoin isosisareni ovat saaneet aivan eri tavalla hoitoapua lastensa kanssa. On ollu yökyläilyjä ja muuta, mutta minun lapsia ei ole viety edes piknikille koska ikä ei anna myöten. Olen kokenut tilanteen epäreiluksi, vaikka korkea ikä on ymmärrettävä syy.

Äitini oli esikoisen saadessaan 21, minut saadessaan 23, minä sain esikoiseni 24 v, kuopuksen 26 v, , äitini sai kuopuksensa 37 v. Ehdottomasti nuorempana hyvä. Minulla  uran tekeminen olisi tyssännyt, jos olisin työelämään juuri siirryttyäni jäänyt lapsia saamaan. Enkä kyllä olisi jaksanut liki 40 v vauva arkea, huh. Nuorena kaikki meni omalla painollaan, ja nuoruutta olimme eläneet ihan riittävästi, uusi nuoruus alkoi kun nelikymppisenä minulla oli isot lapset. Minulla nöin oli paras. Seuraan nyt läheltä ystäväni sisarta joka tuli äidiksi vasta 39 v, eipä näytä hyvältä se homma, yhtä valitusta, että väsyttää. 

Äitini oli 24, 25 ja 26 saadessaan kolme lastaan.😁

Äiti oli 18 eikä perhe-elämä huvittanutkaan vaan biletys. Hän jätti minut isälle kun olin vauva ja häipyi. Emme ole olleet siis tekemisissä ikinä :/  Isä oli 24.

Äitini sai minut 24-vuotiaana ja veljeni 35-vuotiaana, isäni tuolloin 48v. Minä sain esikoiseni 33-vuotiaana ja kuopuksen nyt 39-vuotiaana. Puolisoni on nyt 48v, kuten isänikin silloin kun veljeni syntyi. Haaveilemme vielä kolmannesta lapsesta. Ajattelen hyvän vanhemmuuden olevan enemmän sidoksissa ihmisen elämän tilanteeseen kuin suoranaisesti ikään, vaikka toki nuorena elämä on monessa suhteessa epävarmempaa.

Äitini oli 27, isäni 24, kun synnyin. Siskoni neljä vuotta myöhemmin ( häntä oli jo ehditty pitkään odottaa ja toivoa). 

Meillä oli onnellinen, hyvä lapsuus. Vanhempani olivat onnellisia meistä lapsista ja selvästi iloitsivat yhdessä olosta kanssamme. 

Itse sain lapseni 19-vuotiaana, eikä se nytollut elämäni järkevämpiä päätöksiä. Mutta maailman rakkain on ainokaiseni, nyt jo aikuinen mies. Hänen isänsä kuoli jo raskausaikanani, joten ehkä siksikin meistä tuli niin tiivis kaksikko. 

Kolmikymppisenä ihan hyvä ikä. On ehtinyt riekkua opiskelijabileet, nähdä maailmaa ja vakiintua työelämään. Säälittävimpiä ne joilla pienet lapset ja basrissa juostaan joka vkl. Isä on äidin kanssa suunnilleen samaa ikää, en ikinä alkaisi suhteeseen jossa iso ikäero tulee vastaan kun eka jää eläkkeelle tai alkaa kaivawta omaishoitaja kun itsellä elämä kesken...

Vierailija kirjoitti:

Äitini sai minut 24-vuotiaana ja veljeni 35-vuotiaana, isäni tuolloin 48v. Minä sain esikoiseni 33-vuotiaana ja kuopuksen nyt 39-vuotiaana. Puolisoni on nyt 48v, kuten isänikin silloin kun veljeni syntyi. Haaveilemme vielä kolmannesta lapsesta. Ajattelen hyvän vanhemmuuden olevan enemmän sidoksissa ihmisen elämän tilanteeseen kuin suoranaisesti ikään, vaikka toki nuorena elämä on monessa suhteessa epävarmempaa.

Olet tainnut periä mutsiltasi mieltymyksen vanhempaan mieheen. 

Kaikki perheemme lapset ovat olleet 0-vuotiata syntyessään.

37-38-vuotias on jo ikänsä puolesta riskisynnyttäjä. Näen tämän fyysisen rajan hyvin konkreettisena rajana. Henkiset eväät ja vauraus eivät kompensoi. Hyväkään kunto ei pelasta siltä tosiasialta, että sukusoluissa on enemmän alttiutta geenivirheisiin. Moni tietysti onnistuu synnyttämää  ja hoitamaan lapsen tuon ikäisenä, mutta en itse tuota riskiä ottaisi.

Omat iäkkäät vanhempani olivat aina väsyneitä, synnyin myös todella isokokoisena äidin raskausdiabeteksen vuoksi vaikka hän oli hoikka. Uskon, että tilanne olisi ollut toinen, jos äitini olisi ollut nuorempi.