Miksi epäilen välillä, että rakastiko isäni minua? Välillä epäilen myös äitini kohdalla. Miten saisin rauhan?
En voi ymmärtää miksi epäilen.
Hän usein kertoi puhelun päätteeksi rakastavansa. Vei meitä pienenä lomille, hienot lahjat hankki. Antoi hyvän yön suukot, hymyili ja nauroi meidän kanssa. Tuli viettämään joulut yhdessä aina vielä kun olimme aikuisiakin. Soitimme usein.
Mutta jotenkin minulle jäi tunne, että tuotin hänelle pettymyksen. Olisinpa voinut olla parempi.
Hän joi itsensä hengiltään. Loppuajan oli masentunut tietenkin kivuistaan ja sairaalassa olostaan ja ärisi minulle kun yritin jotenkin helpottaa hänen oloaan. En löytänyt oikeita sanoja.
Välillä olen vihainen. Sitten mietin monenlaista. Tämä kysymys kuitenkin kalvaa usein, että olisinpa voinut tehdä hänet ylpeäksi ja onnelliseksi.
Kyllä hän kuolinvuoteella ilmaisi eleillään kauniisti, että olen rakas.
Kai se alkoholi vain kuitenkin tekee ison kuilun suhteiden välille. Tekee asiat aika vaikeiksi. Sama se on äidin kanssa, alkoholisti mutta ilmaisee rakkauttaan selvinpäin mutta en pysty tekemään mitään, jotta hän parantuisi. Ehkä tämä on jokin alemmuuskompleksi tai vain suru joka puhuu.
Kommentit (9)
Ala elää omaa elämääsi, ei mennyttä voi muuttaa.
Nro 1 vielä vastaa.
Olisiko keskusteluapi tarpeen? Esimerkiksi psykologille ajanvaraus jos nämä ajatukset liikaa vie sinua.
Kaikkea hyvää kesän odotukseen!
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo kirjoittamasi alku kertoo aivan selkeästi, että sinua on rakastettu ja paljon. Vielä kun se ääneenkin sanottu.
Alkoholi muuttaa ihmistä, joten isäsi voinut loppuajasta olla jo sisäänpäin kääntynyt oman alkoholismin takia. Hävetäkin sitä.
Koeta päästä näistä ajatuksista ja muistella niitä kauniita muistoja joita paljon on. Elämä on lahja ja isäsi haluaisi sinun elävän hyvillä mielin.
Niin.
Minä olen onnellinen, että juuri hän oli isäni. Hyviä muistoja riittää.
Ehkä tämä on ollut osa surutyötä vain. Minun ei pitäisi epäillä ilmiselvää asiaa. Ap
Mitä väliä. Oma kahjo isäni epäilemättä rakasti minua ja sanoikin sen joskus. Mutta eipä hänellä enää vuosikymmeniin ollut kykyä sitä mitenkään osoittaa. Asia ei vaivaa minua hiukkaakaan. Lapsuudessa sain riittävästi rakkautta, jotta kasvoin ihan tasapainoiseksi. Menneitä on turha loputtomiin vatvoa.
Nyt vaan omia lapsia tekemään tai maailmalle jos olet vapaa lähtemään, niin unohtuu moiset vatvomiset. Jos sanoivatkin rakastaneensa. Miten hukkaan sitä nuoruutensa voi heittää kaikkea turhaa itsestä ja muista pohtimalla, ja sanon tämän kokemuksella.
Alkohli ja muot päihteet vääristää ihan kaiken. Voisit hyötyä Alkoholistien Aikuiset Lapset tai Al-Anon vertaisryhmistä.
Itsekin olen päihdeperheen lapsi ja hyvin tuttuja ajatuksi on kertomasi.
Itse en ole ikinä saanut isältäni mitään rakastavaa elettä tai sanaa enkä aidosti tiedä rakastiko hän minua vai ei. Mutta iän myötä olen alkanut ajatella että ei sillä ole väliäkään. Minusta on tullut ihan kelpo ihminen joka on opetellut rakastamaan itse itseään ja loppujen lopuksi se on ainoa mikä merkitsee. Ulkopuolelta saatu rakkaus ei ikinä korjaa sisintä samalla tavalla kuin se että hyväksyt ja rakastat itseäsi riippumatta siitä rakastaako kukaan muu.
En tiedä onko noilla lopulta väliä. Jos jollakin toisella on antipatioita se on hänen ongelmansa ja tunneongelmansa, tai väärinymmärryksensä. Yleensä isä välittää. Joillakin on äreä äiti. Siitä ei tietoa miksi joku käytös oli. Pääasia on mennä itse kohti positiivista ja rakastavaa tulevaisuutta. Ehkä voi välittää muista ihmisistä myös. Itsestään.
Minusta tuo kirjoittamasi alku kertoo aivan selkeästi, että sinua on rakastettu ja paljon. Vielä kun se ääneenkin sanottu.
Alkoholi muuttaa ihmistä, joten isäsi voinut loppuajasta olla jo sisäänpäin kääntynyt oman alkoholismin takia. Hävetäkin sitä.
Koeta päästä näistä ajatuksista ja muistella niitä kauniita muistoja joita paljon on. Elämä on lahja ja isäsi haluaisi sinun elävän hyvillä mielin.