5-vuotiaan uhma
Onko kellään muulla 5-vuotiaana iskenyt mahdoton uhmaikä päälle? Mä olin tästä uhmaiästä autuaan tietämätön viime syksyyn asti. Siitä asti on pojan kanssa saanut vääntää joka päivä vähän joka asiasta. Tuntuu niinkuin asuisi murrosikäisen eikä pienen tarhalaisen kanssa. Meillä tilannetta selvästi pahentaa se, että kesällä syntyi perheeseen kolmas lapsi. Isoveliksi tulo ei ollut kuitenkaan uutta, koska välissä on 3-vuotias tyttö. Poika kyllä tykkää vauvasta kovasti ja leikkii vauvan kanssa ihan oma-aloitteisesti, mutta pukemiset syömiset ja muut menemiset ovat yhtä takkuamista.
Eilen syttyi maailmojen sota, kun en antanut hänen katsoa enää filmiä, kun oli juuri katsonut tunnin verran boxilta lasten ohjelmia, mikä on meillä se normaali iltapäiväannos. Ovet paukku ja siinä raivottiin kyllä puolin ja toisin. Itellä menee hermot kyllä ihan liian helposti, kun yrittää rauhassa selittää, mutta toinen onkin sitten jo niin raivoissaan, että ei pysty kuunteleen. Taitaa olla kaks kuumakallee samassa huushollissa!
Isommat lapset on puolpäiväsinä tutussa tarhassa, muuten kotihoidossa, kun olen vielä äitiyslomalla. Jos jollain on jotain hyviä käytännön neuvoja otan niitä ilolla vastaan. Välillä sitä tuntee itsensä niin avuttomaksi ettei mitään määrää...
Ma olen monta kertaa ajatellut ihan samaa, etta on kuin olisi murkku talossa. Tosin kun siihen paastaan, taidan nauraskella naille taman hetkisille tunnelmille;-)
Esikoisemme on nyt 5,5-vuotta. Perheessa myös 2,5-vuotias pikkuneiti. Pitkaa pinnaa tarvitsisin, mutta ei sita aina tahdo löytya.
Kuulo neidille/neideilla erittain valikoiva. " MINA tiedan/osaan/voin /pystyn..." Sitten tulee kiukku kun ei kaikki menekaan kuten neiti on paassaan paatellyt. Aiti on epareilu, vaatii epareiluja juttuja ja ei muutenkaan tieda mita/milloin/missa kuuluu kulloinkin tehda. Kaikkein " hauskinta" koko tilanteessa on, etta (ainakin silta tuntuu) tyttö tietaa ja osaa kaiken kaikista parhaiten, mutta hyppaa sitten tarpeen tullen miellaan siihen " pikkuvauvan" rooliin.
Tuntuu, etta 5-vuotiaana on hankalinta, ettei ole viela iso muttei enaa pienikaan. Kun katselen tuota toista uhmakasta 2,5-vuotista neitia niin ajattelen kuinka helppoa olikaan/onkaan pienen uhmakkaan kanssa! Pienta voi viela ohjata toisella tavalla toiseen tekemiseen kuin isompaa.
Tahan astisesta ei ole tainnut olla sinulle hyötya, mutta myötatuntoa taalta pain ainakin tulee paljon!!!
Olen todennut, etta minun on vain opeteltava karsivallisemmaksi;-) Yksi mika meilla auttaa paljon on minun ja tytön kahden keskiset hetket kodin ulkopuolella. Valitettavasti niihin ei ole kovin usein mahdollisuutta, mutta aina kun tilaisuus tulee lahden tytön kanssa kahdelleen - ihan mihin vain. Noina kahdenkeskisina hetkina tehdaan ja jutellaan yhdessa mukavia asioita, " VAIN ME ISOT" . Noiden kahdenkeskisten hetkien jalkeen on usein helpompaa taas jonkin aikaa;-)
Lisaksi pyrimme molemmat mieheni kanssa keskustelemaan mahdollisimmat paljon 5-vuotiaamme kanssa. 5-vuoden uhmassa on se hyvapuoli, etta lapsi on jo riittavan iso todella tajuamaan kunhan vain hyvin asiat selittaa. Monesti hymyilyttaakin kun yrittaa tuon pienemman kanssa samaa...ero on kuin yölla ja paivalla.
Paljon jaksamista uhmaan!!!
bucomama kera kahden uhmaajan ;-)