Mikähän siinäkin on, kun en kestä jos joku "ripustautuu" muhun liikaa?

Vierailija kirjoitti:

Minä käytin korona-ajan tekosyynä pistää kaverisuhteet katkolle ja lopettaa kaikki sosiaalisuus joka tuntui vain rasitteelta. Olen tässä sen jälkeen tutkiskellut itseäni ja tullut siihen tulokseen, että olen hyvin itsekäs ihminen enkä kai siksi oikein sovellu ystävyyssuhteisiin ja niiden oletettuun vastavuoroisuuteen. Luontoni olisi olla kaveri vain silloin kun itse tarvitsen kaveria johonkin, mutta en ole mielelläni valmis luopumaan omasta rauhastani ja ajastani jos kaveri haluaa nähdä tai edes viestitellä.

Minulla on tuota samaa! Epäilen, että olisin jonkinsorttinen hyväksikäyttäjä jos päästäisin itseni valloilleni; haluaisin päättää milloin voidaan tavata, mistä puhua ja mitä tehdä. Myös puhelimessa keskusteltaisiin vain kun minulle sopisi. Joo ei, on parempi ettei kanssani ole kukaan tekemisissä! Ehkä olen narsisti 😳

Kannattaa kaikkien muistaa se, että tunne siitä että toinen "ripustautuu" on yksilön oma yksipuolinen tulkinta tilanteesta. Toiselta osapuolelta jos asiaa kysyttäisiin, hänen vastauksensa saattaisi olla aivan toisenlainen, hän saattaa olla vaikkapa tosi iloinen ajatuksesta että näkisi rakasta ystäväänsä. Eli kyseessä on nimenomaan oma subjektiivinen tulkinta, joka perustuu hyvin todennäköisesti negatiiviseen tunnekokemukseen toisesta ihmisestä.

Itse yritän sosiaalisessa kanssakäymisessä aina muistaa tämän faktan. Jotta osaisin suhtautua toisiin ihmisiin armollisesti ja olla tekemättä heistä vääriä johtopäätöksiä tai tuomita heitä joksikin jota he eivät välttämättä ole. Toki rajat vedän muille ihmisille ja en anna heidän käyttää aikaani jos olen sitä mieltä että haluan mieluummin olla yksin. Eli en myöskään ole vedätettävissä. Introvertti ja yksinäinen susi olen ja viihdyn pääsääntöisesti hyvin yksikseni, vaikka samalla kaipaankin merkityksellistä ihmissuhdetta elämääni mutta en kenen tahansa kanssa. 

Nyt kuulun joukkoon, tosin lapsia on ja heistä en ahdistu. Tosin ovat itsenäisiä oma-aloitteisia  yksilöitä eivätkä ripustaudu. Muuten ei saa kahlita, eikä roikkua perässä. Ystäviäkin on joitakin ja heidän kanssaan nähdään joskus, soitellaan joskus, parasta on että kukaan ei loukkaannu vaikka tulee pidempikin aika jolloin ei pidetä yhteyttä. 

Keskivertoa älykkäämmät ihmiset tarvitsevat enemmän omaa aikaa ja viihtyvät paremmin yksin kuin seurassa. Lontoolaisen yhteiskuntatieteisiin keskittyvän yliopiston London School of Economics ja Singaporelaisen yliopiston Singapore Management Universityn tutkijat ovat tulleet tähän yksimieliseen tulokseen seurattuaan 15 000 nuorta aikuista.

Tutkijoiden mukaan ihmiset ovat tavallisesti onnellisia viettäessään aikaansa muiden kanssa, mutta hyvin älykkäät ihmiset poikkeavat tästä säännöstä. 

Vierailija kirjoitti:

Keskivertoa älykkäämmät ihmiset tarvitsevat enemmän omaa aikaa ja viihtyvät paremmin yksin kuin seurassa. Lontoolaisen yhteiskuntatieteisiin keskittyvän yliopiston London School of Economics ja Singaporelaisen yliopiston Singapore Management Universityn tutkijat ovat tulleet tähän yksimieliseen tulokseen seurattuaan 15 000 nuorta aikuista.

Tutkijoiden mukaan ihmiset ovat tavallisesti onnellisia viettäessään aikaansa muiden kanssa, mutta hyvin älykkäät ihmiset poikkeavat tästä säännöstä. 

Joo no minä en ole mitenkään erityisen älykän, vain itsekäs. 

Ap. kuvaamasi kuulostaa yläasteikäisten tavalta olla ystäviä, kun kaikki pitää tehdä yhdessä ja samoin kaikki jakaa sekä olla vielä hieman mustasukkainen, jos on muitakin ystäviä. 

Kyllä jossakin vaiheessa parisuhde ja perhe menee ohitse ystävyyksistä ja jokainen käsittää miksi näin on. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama! Ystävyyssuhteet ovat aina tuntuneet todella raskailta. Olen päättänyt ystävyyssuhteita kun ne ovat menneet siihen, että toinen haluaisi joka ilta tulla luokseni istumaan iltaa tai on jatkuvasti laittamassa viestiä. En yksinkertaisesti jaksa, nautin enemmän omasta seurastani. Joskus nuorempana ajattelin että ystäviä on pakko olla ja yritin väkisin sopeutua siihen muottiin, mutta jossain vaiheessa onneksi tajusin ettei ole mikään pakko.

Sama myös täällä. 

Tunnistan yllä lueteltujen introverttien piirteet, mutta en tiedä mistä johtuu se että minusta tulee parisuhteessa tällainen ripustautuja. Eli ystävistä en niin välitä mutta haluaisin kumppanin joka olisi samalla paras ystävä jonka kanssa viettää oikeasti aikaa. Samalla pelkään, että kokisiko puoliso sitten minut raskaana ja liian vaativana. Eli se vaatii sen että löytää juuri samanhenkisen puolison, eikä se ole helppoa.

Osittain syytän modernia nykyaikaa tästä erakoitumisen tarpeesta, ajattelen että suurin osa nykymaailman "huveista" ja kulutuksesta on täysin turhaa. Hankala on ylipäätään löytää ihmisiä, joilla olisi vielä järkeä päässä.

No tuo juhlaesimerkki oli sellainen, jonka suhteen odotukset varmasti ovat hyvin henkilöstä riippuvaiset. Jos joku tuttava tai kaveri pyytäisi minut johonkin juhliin tai tapahtumaan, niin kyllä minä odottaisin että siellä pidetään toisillemme seuraa. On aivan kamala tunne kun joku kutsuu, ja sitten jättääkin yksin tai tekee epäsuorasti selväksi, ettei välitä pitää minulle seuraa. Ja myös toisinpäin, jos minä pyytäisin jonkun jonnekin, ja hän ei välittäisi siellä minusta tuon taivaallista, hakeutuisi vain muiden seuraan.

Jos ihan muuten vain haluaa vinkata tutulle että sellainenkin tapahtuma on, niin silloin on mielestäni kohteliasta sanoa, että ota sitten joku kaverisi aveciksi pitämään seuraa.

Vierailija kirjoitti:

No tuo juhlaesimerkki oli sellainen, jonka suhteen odotukset varmasti ovat hyvin henkilöstä riippuvaiset. Jos joku tuttava tai kaveri pyytäisi minut johonkin juhliin tai tapahtumaan, niin kyllä minä odottaisin että siellä pidetään toisillemme seuraa. On aivan kamala tunne kun joku kutsuu, ja sitten jättääkin yksin tai tekee epäsuorasti selväksi, ettei välitä pitää minulle seuraa. Ja myös toisinpäin, jos minä pyytäisin jonkun jonnekin, ja hän ei välittäisi siellä minusta tuon taivaallista, hakeutuisi vain muiden seuraan.

Jos ihan muuten vain haluaa vinkata tutulle että sellainenkin tapahtuma on, niin silloin on mielestäni kohteliasta sanoa, että ota sitten joku kaverisi aveciksi pitämään seuraa.

Nämä oli sellaiset juhlat, joissa kumpikin tunsi kaikki juhlijat.

Ap

No olet normaali epäsosiaalinen suomalainen möllöttäjä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama ollut aina. Tietty vapaus on parasta, ja se että saa puhua kenen kanssa haluaa. 

Töissä minulla on alainen, joka on täysin ripustautunut muhun, ja on jo mustasukkainenkin jos joku muu tulee siihen puhumaan. Aivan hirveää. Jos jätän hänet yksin, heittäytyy hankalaksi. 

Toiset ihmiset ova pääsääntöisesti riippakiviä, liikkuvat yleensä hitaasti ja vaativat jakamatonta huomiota. Mieluummin olen yksin ja vapaa. Olen kuitenkin naimisissa, mutta puolisoni ei minua rajoita, saan mennä ja tulla itsekseni (en siis todellakaan kenenkään muun kanssa) silloin kun haluan. Palaan kuitenkin hänen luokseen aina. Mutta jos alkaisi rajoittaa, tulisi pakoreaktio. 

Miten se meni, ei villiä eläintä saa lukita häkkiin vai miten sen ramses tmv. nyt lauloikaan :D

Tämäkin on ihan totta, että ihmiset on hitaita ja sen lisäksi kaikkeen liittyy turhaut

Kuulostaa siltä että on ollut rasittavia ihmisiä ja ei kokemusta toisenlaisista jos kakkupaloja ja ravintoloita harkitaan liikaa.

Tunnistan samoja piirteitä itsestänikin, liian hanakasti yhteyttä pitävät kaverit aiheuttaa minuun "kuristavan" ja ärtyneen tunteen. Jaksan ihmisten seuraa hyvin pieninä annoksina. Minulla on eräs ystävä joka ei tunnu saavan tarpeeksi seurastani, vaikka juuri olisimme nähneet, hän alkaa suunnitella jo seuraavaa tapaamista. Onneksi iän myötä olen saanut rohkeutta suoraan sanoa että nyt minun pitää ladata akut ennenkuin jaksan nähdä seuraavan kerran.  Viesteihinkin vastaan sitten kun olen siinä moodissa että jaksan. 

Jos on laadukas ystävä niin hän tuo elämään lisää eikä rajoita sitä. Esim ystävän kanssa pääsee autokyydillä kun muuten pitäisi mennä bussilla. Ystävän kanssa keskustelu on antoisaa ja mielenkiintoista, sen takia tarvitset vähemmän nettikeskusteluja ja terapiaa. Ystävän lemmikki on suloinen ja parantaa mieltäsi kun leikit sen kanssa. Ystävän myötätunto auttaa kun tunnet epäonnistuneesi. Ystävä tulee tuomaan sinulle pyjamat sairaalaan jne. Tietysti kaikkea ei oikeasti lasketa tuolla tavalla vaan kyse on tunteista ja vastavuoroisuudesta. Jos teillä on ollut vain paskoja ystäviä, jotka vievät energiaa, niin ette osaa löytää hyviä - todennäköisesti ette ole hyviä ystäviä itse niille, jotka itse kokisitte vaivan arvoisiksi.

Välttelevä kiintymyssuhdetyyli.

Se on suomalaisten yleisin tapa olla kiintymyssuhteissa paitsi romanttisen kumppanin, myös ystävien kanssa. Materiaalia löytyy valtavasti, mutta pähkinänkuoressa: sitoutuminen, toisen lähelle tulo ja tarvitsevuus ahdistavat. "Syynä" on lapsuuden kokemukset, yleensä lapsuuden perhe, jossa kiintymystä on osoitettu (jos on osoitettu) etäältä ja enemmän teoin kuin sanoin. Nämä on niitä äitejä, jotka motkottavat pitkistä kalsareista ja tuputtavat ruokaa eli osoittavat rakkautta huolehtimalla lämmöstä ja ravinnosta. Tunnepuhe on ollut vaikeaa, sitä ei ole joko sallittu ollenkaan tai lapsen omia tunteita ei ole osattu kuulla, vaan on oletettu niiden mukailevan aikuisten tunteita.

Tämä on valitettavasti sukupolvelta toiselle jatkuva ketju. Vaikka nykyään osataan jo nostaa lapsi keskiöön, ei välttelevän kiintymyssuhdetyylin vanhemmiltaan oppineet vanhemmat osaa edelleenkään toimia omien lastensa kohdalla toisin, elleivät tiedosta ongelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Välttelevä kiintymyssuhdetyyli.

Se on suomalaisten yleisin tapa olla kiintymyssuhteissa paitsi romanttisen kumppanin, myös ystävien kanssa. Materiaalia löytyy valtavasti, mutta pähkinänkuoressa: sitoutuminen, toisen lähelle tulo ja tarvitsevuus ahdistavat. "Syynä" on lapsuuden kokemukset, yleensä lapsuuden perhe, jossa kiintymystä on osoitettu (jos on osoitettu) etäältä ja enemmän teoin kuin sanoin. Nämä on niitä äitejä, jotka motkottavat pitkistä kalsareista ja tuputtavat ruokaa eli osoittavat rakkautta huolehtimalla lämmöstä ja ravinnosta. Tunnepuhe on ollut vaikeaa, sitä ei ole joko sallittu ollenkaan tai lapsen omia tunteita ei ole osattu kuulla, vaan on oletettu niiden mukailevan aikuisten tunteita.

Tämä on valitettavasti sukupolvelta toiselle jatkuva ketju. Vaikka nykyään osataan jo nostaa lapsi keskiöön, ei välttelevän kiintymyssuhdetyylin vanhemmiltaan oppineet vanhemmat osaa edelleenkään toimia omien lastensa kohdalla t

Jep, normaali ihminen ei hermoile siitä jos joku miettii minkä kakkupalan ottaisi, herranen aika ihan normaalia kahvilakäytöstä. 

Itselläni johtuu siitä, että vanhimpana sisaruksena nuoremmat sisarukset roikkuivat minussa koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Isää ei kiinnostanut ja äiti oli usein liian jaksamaton tai sairas kiinnostukseen kunnolla. Olin järkkymätön sen suhteen, että kouluun ja harrastuksiin liittyvissä asioissa en jousta, mutta muuten sitten sallin ja siedin tuon roikkumisen, koska suoraan sanottuna se oli helpompaa kuin yrittää saada "vanhempiin" liikettä tai tapella muiden vanhempien sisarusten kanssa aiheesta.

Parisuhteet ovat olleet haastavia, koska sietokykyni minussa roikkumiselle oli pitkään hyvin alhaalla. Varsinkin parisuhteiden alkuajat ovat olleet karseita, kun toinen haluaa suunnilleen hengittääkin samassa rytmissä. Muidenkaan ihmisten kanssa ei aina suju, koska haluan nykyään pitää rajani. Oikeastaan ainut ihminen, jolta enää siedän minussa roikkumista ollenkaan, on puolisoni, ja hänellekin on rajat. Tuntee minut näin vuosikymmenen jälkeen onneksi aika hyvin, joten harvoin enää edes hipoo rajojani.

Sitä on edes hankala kuvailla, miltä se tuntuu, kun ei ollenkaan enää jaksaisi toiselta ihmiseltä yhtään mitään. Turhautuminen ei nimittäin edes kosketa sitä pahimmillaan. Eräs sana kyllä kuvailisi sitä hyvin, mutta en voi sitä tähän kirjoittaa. Sen voin sanoa, että onneksi vanhempani pitivät omalla huonolla esimerkkillään huolen siitä, että päätin jo varhain toimia toisin oli mikä oli. Olen kohdannut ihmisiä, jotka vihaavat sitä, ettei minua saa räjähtämään. Saatan kyllä istua käsieni päällä ja lasketa kolmeen sataan ennen kuin sanon mitään, mutta muuhun en rupea itse koskaan. 

Minua ahdistaa, kun jostain uudesta tuttavuudesta paljastuu rajoittuneet mielipiteet.  Kukaan ei saisi pukeutua kuten haluaa jne. Harvassa ovat ne, joiden kanssa tuntee olonsa vapautuneeksi. 

Vierailija kirjoitti:

Välttelevä kiintymyssuhdetyyli.

Se on suomalaisten yleisin tapa olla kiintymyssuhteissa paitsi romanttisen kumppanin, myös ystävien kanssa. Materiaalia löytyy valtavasti, mutta pähkinänkuoressa: sitoutuminen, toisen lähelle tulo ja tarvitsevuus ahdistavat. "Syynä" on lapsuuden kokemukset, yleensä lapsuuden perhe, jossa kiintymystä on osoitettu (jos on osoitettu) etäältä ja enemmän teoin kuin sanoin. Nämä on niitä äitejä, jotka motkottavat pitkistä kalsareista ja tuputtavat ruokaa eli osoittavat rakkautta huolehtimalla lämmöstä ja ravinnosta. Tunnepuhe on ollut vaikeaa, sitä ei ole joko sallittu ollenkaan tai lapsen omia tunteita ei ole osattu kuulla, vaan on oletettu niiden mukailevan aikuisten tunteita.

Tämä on valitettavasti sukupolvelta toiselle jatkuva ketju. Vaikka nykyään osataan jo nostaa lapsi keskiöön, ei välttelevän kiintymyssuhdetyylin vanhemmiltaan oppineet vanhemmat osaa edelleenkään toimia omien lastensa kohdalla t

Mielestäni ketään ei tarvitse nostaa keskiöön, vaan kaikki voivat olla tasa-arvoisia.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni johtuu siitä, että vanhimpana sisaruksena nuoremmat sisarukset roikkuivat minussa koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Isää ei kiinnostanut ja äiti oli usein liian jaksamaton tai sairas kiinnostukseen kunnolla. Olin järkkymätön sen suhteen, että kouluun ja harrastuksiin liittyvissä asioissa en jousta, mutta muuten sitten sallin ja siedin tuon roikkumisen, koska suoraan sanottuna se oli helpompaa kuin yrittää saada "vanhempiin" liikettä tai tapella muiden vanhempien sisarusten kanssa aiheesta.

Parisuhteet ovat olleet haastavia, koska sietokykyni minussa roikkumiselle oli pitkään hyvin alhaalla. Varsinkin parisuhteiden alkuajat ovat olleet karseita, kun toinen haluaa suunnilleen hengittääkin samassa rytmissä. Muidenkaan ihmisten kanssa ei aina suju, koska haluan nykyään pitää rajani. Oikeastaan ainut ihminen, jolta enää siedän minussa roikkumista ollenkaan, on puolisoni, ja hänellekin on rajat. Tuntee minut näin vuosikymmenen jälkeen onneksi

Sulle on kehittynyt kiintymyssuhdevaurioita koska toimit lapsena ja nuorena vanhempien asemassa suhteessa sisaruksiisi, etkä saanut itse kokea miltä tuntuu olla lapsen roolissa.