Lue keskustelun säännöt.
Mikähän siinäkin on, kun en kestä jos joku "ripustautuu" muhun liikaa?
23.04.2024 |
Alan jossain vaiheessa inhota jokaista, joka alkaa liian tuttavalliseksi ja haluaa jotain bestismeininkiä tyyliin "mennäänkö yhdessä sinne ja tonne ja tehdäänkö yhdessä asia x". Haluan pitää vapauteni ja esim. juhlissa lyöttäytyä ihan kenen seuraan tahansa enkä kaipaa ketään seuralaista. Ahdistaa vaan, jos joku haluaa kulkea suunnilleen käsikynkässä ja käydä wc:ssäkin yhdessä.
Ja nyt kun tarkemmin ajattelen, niin en haluaisikaan olla kenenkään sydänystävä..
Kommentit (43)
Tästä syystä en koskaan hanki koiraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla sama! Ystävyyssuhteet ovat aina tuntuneet todella raskailta. Olen päättänyt ystävyyssuhteita kun ne ovat menneet siihen, että toinen haluaisi joka ilta tulla luokseni istumaan iltaa tai on jatkuvasti laittamassa viestiä. En yksinkertaisesti jaksa, nautin enemmän omasta seurastani. Joskus nuorempana ajattelin että ystäviä on pakko olla ja yritin väkisin sopeutua siihen muottiin, mutta jossain vaiheessa onneksi tajusin ettei ole mikään pakko.
Mulla sama ollut aina. Tietty vapaus on parasta, ja se että saa puhua kenen kanssa haluaa.
Töissä minulla on alainen, joka on täysin ripustautunut muhun, ja on jo mustasukkainenkin jos joku muu tulee siihen puhumaan. Aivan hirveää. Jos jätän hänet yksin, heittäytyy hankalaksi.
Toiset ihmiset ova pääsääntöisesti riippakiviä, liikkuvat yleensä hitaasti ja vaativat jakamatonta huomiota. Mieluummin olen yksin ja vapaa. Olen kuitenkin naimisissa, mutta puolisoni ei minua rajoita, saan mennä ja tulla itsekseni (en siis todellakaan kenenkään muun kanssa) silloin kun haluan. Palaan kuitenkin hänen luokseen aina. Mutta jos alkaisi rajoittaa, tulisi pakoreaktio.
Miten se meni, ei villiä eläintä saa lukita häkkiin vai miten sen ramses tmv. nyt lauloikaan :D
Vierailija kirjoitti:
Minulla sama! Ystävyyssuhteet ovat aina tuntuneet todella raskailta. Olen päättänyt ystävyyssuhteita kun ne ovat menneet siihen, että toinen haluaisi joka ilta tulla luokseni istumaan iltaa tai on jatkuvasti laittamassa viestiä. En yksinkertaisesti jaksa, nautin enemmän omasta seurastani. Joskus nuorempana ajattelin että ystäviä on pakko olla ja yritin väkisin sopeutua siihen muottiin, mutta jossain vaiheessa onneksi tajusin ettei ole mikään pakko.
Tästä syystä en viitsi vastata joidenkin ihmisten viesteihin ollenkaan ellei mulla ole tyyliin koko viikonloppua aikaa. Vastaaminen johtaa loputtomaan limboon ja usein myös vastapuolen loukkaantumiseen siitä, kun en jossain vaiheessa enää jaksa vastata. Parempi on olla siis edes aloittamatta.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama ollut aina. Tietty vapaus on parasta, ja se että saa puhua kenen kanssa haluaa.
Töissä minulla on alainen, joka on täysin ripustautunut muhun, ja on jo mustasukkainenkin jos joku muu tulee siihen puhumaan. Aivan hirveää. Jos jätän hänet yksin, heittäytyy hankalaksi.
Toiset ihmiset ova pääsääntöisesti riippakiviä, liikkuvat yleensä hitaasti ja vaativat jakamatonta huomiota. Mieluummin olen yksin ja vapaa. Olen kuitenkin naimisissa, mutta puolisoni ei minua rajoita, saan mennä ja tulla itsekseni (en siis todellakaan kenenkään muun kanssa) silloin kun haluan. Palaan kuitenkin hänen luokseen aina. Mutta jos alkaisi rajoittaa, tulisi pakoreaktio.
Miten se meni, ei villiä eläintä saa lukita häkkiin vai miten sen ramses tmv. nyt lauloikaan :D
Tämäkin on ihan totta, että ihmiset on hitaita ja sen lisäksi kaikkeen liittyy turhauttavaa säätöä ja sählinkiä. En jaksa odotella ketään enkä haeskella vessaa, vesipulloa, nenäliinaa, lähintä apteekkia tai kahvilaan unohtunutta sateenvarjoa. Kaikkein vähiten jaksan sitä, että jotain ihan mitätöntä asiaa pähkäillään aivan tarpeettoman pitkään (esim. mihin ravintolaan voi mennä syömään ja minkä kakkupalan ottaa).
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osa pitää ystäväänsä "puolisonaan", jolla pitäisi olla 24/7/365 tavoitettavuus. Ei sellaista jaksa, jos on jo puoliso, perhe ja työ.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No eikö tuo ole normaalia. Ei kai kaikki halua olla niin tiiviisti. Ja vielä tuntemattoman kanssa. Ellei se tosiaan osalle passaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole kukaan ikinä pyrkinyt noin tiiviiseen ystävyyteen. Onneksi, olis ahdistavaa.
Vierailija kirjoitti:
Osa pitää ystäväänsä "puolisonaan", jolla pitäisi olla 24/7/365 tavoitettavuus. Ei sellaista jaksa, jos on jo puoliso, perhe ja työ.
Ei jaksa ilman perhettäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen kadottanut taidon *olla ystävä* vuosien saatossa. Olen pakon edessä viettänyt erittäin eristäytynyttä elämää, mutta nyt koronavuosien jälkeen voisin hyvinkin taas tavata ihmisiä - vaikka sairastankin. Ongelmaa on ilmennyt niin henkisessä jaksamisessa kuin kiinnostuksessa/halussa. Minusta on tullut itsekäs, itsekkäämpi kuin koskaan. Ihan todella olen asettanut itseni sellaisten kysymysten äärelle, etteikö minua ihan _oikeasti_ kiinnosta muiden kuulumiset/tekemiset/elämä. Ei kiinnosta. On kadonnut myös tarve jakaa omia asioita, ja jos sellainen tarve ilmeneekin, on yhdentekevää kerronko sen jollekin ns ystävälle, vai kirjoitanko av-palstalle. Kuvotan vähän itseäni(kin).
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kadottanut taidon *olla ystävä* vuosien saatossa. Olen pakon edessä viettänyt erittäin eristäytynyttä elämää, mutta nyt koronavuosien jälkeen voisin hyvinkin taas tavata ihmisiä - vaikka sairastankin. Ongelmaa on ilmennyt niin henkisessä jaksamisessa kuin kiinnostuksessa/halussa. Minusta on tullut itsekäs, itsekkäämpi kuin koskaan. Ihan todella olen asettanut itseni sellaisten kysymysten äärelle, etteikö minua ihan _oikeasti_ kiinnosta muiden kuulumiset/tekemiset/elämä. Ei kiinnosta. On kadonnut myös tarve jakaa omia asioita, ja jos sellainen tarve ilmeneekin, on yhdentekevää kerronko sen jollekin ns ystävälle, vai kirjoitanko av-palstalle. Kuvotan vähän itseäni(kin).
Nyt kun mietin, niin kuulostaa kovin tutulta tekstiltä tämä.. Ei minuakaan kiinnosta, eikä tule koskaan tarvetta esim. kertoa huolistaan tai iloistaan muille kuin omille lähisukulaisille. Yhden lapsuudenystävän kanssa välillä soittelen, mutta siihenkin sopiva taajuus on kerran vuodessa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse introvertti ja teen sosiaalista työtä. Vastapainona viihdyn erittäin hyvin itsekseni, pitkiäkin aikoja. En erityisemmin edes kaipaa kavereiden seuraa ja teen (ja meen) asiat miellelläni yksin. Onneksi nykyisiä kavereita näkee harvemmin, osa heistäkin on tosin työkavereita, mutta pääasia on ettei kukaan vaadi jotain milloin pitäisi nähdä ja kuinka usein. Vähänkin takertuvat kaverit ovat jääneet, syystä tai toisesta. En odota muilta mitään velvoitteita, enkä kaipaa niitä itselleni. Kaverit on ok, mutta harvoin ja hetken kerrallaan. Se on vain kuormittavaa.
Olen usein tuntenut syyllisyyttä siitä, että olen tällainen. Kun introverttiydestä alettiin enemmän puhua, tajusin syyn. Mitä vanhemmaksi tuun, sen paremmin viihdyn omassa seurassani. Ei vain innosta. Tunnen joskus ehkä jonkinlaista älyllistä yksinäisyyttä, sen kanssa kykenen kuitenkin elämään.
Ei moni muukaan jaksa tuollaista ripustautumista mitä kuvasit. Tosiystävät, ne joiden kanssa todella synkkaa, ovat harvassa.
Tän takia jätin lapset tekemättä, en kestäisi mitenkään kun en saisi omaa rauhaa. No oli niitä muitakin syitä, mutta tämä yksi suurimmista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kadottanut taidon *olla ystävä* vuosien saatossa. Olen pakon edessä viettänyt erittäin eristäytynyttä elämää, mutta nyt koronavuosien jälkeen voisin hyvinkin taas tavata ihmisiä - vaikka sairastankin. Ongelmaa on ilmennyt niin henkisessä jaksamisessa kuin kiinnostuksessa/halussa. Minusta on tullut itsekäs, itsekkäämpi kuin koskaan. Ihan todella olen asettanut itseni sellaisten kysymysten äärelle, etteikö minua ihan _oikeasti_ kiinnosta muiden kuulumiset/tekemiset/elämä. Ei kiinnosta. On kadonnut myös tarve jakaa omia asioita, ja jos sellainen tarve ilmeneekin, on yhdentekevää kerronko sen jollekin ns ystävälle, vai kirjoitanko av-palstalle. Kuvotan vähän itseäni(kin).
Nyt kun mietin, niin kuulostaa kovin tutulta tekstiltä tämä.. Ei minuakaan kiinnosta, eikä tule koskaan tarvetta esim. kertoa huolistaan tai iloistaan muille kuin omille lähisukulaisille. Yhden laps
Huvittavinta on se, että joskus kuvittelen tuntevani itseni yksinäiseksi. Sillon kysyn jälleen itseltäni, mitäpä haluaisin ystävien kanssa touhuta/keskustella. No en todellakaan mitään, vastaa minä suorastaan järkyttyneenä! Ehkä biologia jossakin syvällä minussa huhuilee yhä laumaeläimen huokauksia tietoisuuteeni, mutta noin muuten olen ilmeisesti onnistunut kehittämään itsestäni jonkinsorttisen tarpeettoman (ei tarpeita, olen tarpeeton myös muille) olennon.
Olisin sinulle kauhujen tuttavuus! Minä olen varmaan tuollainen ripustautuja sitten kun aletaan olla kaveruudessa. Joko pysytään oikein pinnallisella tuttavatasolla ja puhutaan pinnallista diibadaabaa, tai sitten ollaan tosi läheisiä. Välimallia ei ole.
Minä käytin korona-ajan tekosyynä pistää kaverisuhteet katkolle ja lopettaa kaikki sosiaalisuus joka tuntui vain rasitteelta. Olen tässä sen jälkeen tutkiskellut itseäni ja tullut siihen tulokseen, että olen hyvin itsekäs ihminen enkä kai siksi oikein sovellu ystävyyssuhteisiin ja niiden oletettuun vastavuoroisuuteen. Luontoni olisi olla kaveri vain silloin kun itse tarvitsen kaveria johonkin, mutta en ole mielelläni valmis luopumaan omasta rauhastani ja ajastani jos kaveri haluaa nähdä tai edes viestitellä.
Saat valita.
t.!Liberaali oikeisto.