Väsymystä, epäluottamusta vai luulotautia...
Jaan nyt tätä pääkopan kuormaa tänne palstalle. Olen seuraillut aina silloin tällöin tätä omaa " ongelmaani" sivuavaa keskustelua ja tiedän, että muissakin perheissä se ulkokuori saattaa olla jotain ihan toista, miltä oikeasti tuntuu.
Se, mikä mulla eniten mättää, on varmasti yksinolo koko parisuhteessa. Meillä yksi leikki-ikäinen lapsi ja kummallakin vanhemmalla vaativa työ. Mies tienaa jonkin verran enemmän ja tekee pitkää päivää, kotona on harvoin ennen klo 19. Kuten tuosta voi päätelläkin, kotityöt teen mikä. Plus hoidan lapsen asiat. Mies on kyllä hyvä isä ja lapsi on hänelle kaikki kaikessa. Tuo osallistumattomuus kodin asioiden hoitamiseen oli minusta ihan ok silloin, kun olin kotona, mutta pakko sanoa, että vähitellen katkeruus toisen käyttäytymiseen kasvaa. Lisäksi mies on elämäntavoiltaan hyvin boheemi. Vaikka en itsekään ole mikään tiukkapipo, pidän siitä, että koti on kohtalaisessa kunnossa.
Läheisyyttä meillä on jonkin verran, mutta seksiä ei ole ollut vuosiin. Heti lapsen jälkeen en itse seksiä kaivannut ja sitten kun hommat alkoi taas kiinnostaa, ei mies ole osoittanut mitään aktiivisuutta. Tunnustan, että olen konservatiivi ja toivon miehen puolelta aloitetta. Jota siis ei ole kuulunut vuosiin. Mies on aikaisemmissa suhteissaan elänyt kaksoiselämää ja minulla on vähitellen hiipinyt mieleen, olisiko meillä mies etsinyt itselleen hellyyttä kodin ulkopuolelta? Onko todella niin, että kerran pettäjä, aina pettäjä? Välillä, kun pyörittää tätä palettia ihan yksin, ajattelenkin, että kumpa kärähtäisikin, että saisi potkaistua pellolle. Ja sitten ajattelen lapsen kannalta, sitä, miten tärkeä isä hänelle on. Ja hävettää. Aikuisten pitäisi pystyä puhumaan tunteistaan ja toiveistaan, minkä ihmeen takia se on näin vaikeaa?
kait se on helpompaa vaan olla ja jatkaa samaan tahtiin, se on aika pelottavaa että mitä sieltä löytyy jos alkaa purkaamaan vyyhteä. On aika erikoisen pidättyväinen mies jos on onnellinen ilman seksiä vuosia, mutta onhan vissiin sellaisia miehiäkin olemassa.
Itse puran vieläkin vyyhteä yksin oman suhteeni osalta, mies kun ei silloin suostunut puhumaan, eikä suostu vieläkään, vaikka ollaan oltu erossa ja 6kk. Kaikkea sieltä löytyy, pääasiassa valeita, valeita ja valeita. Kyllä urpo olo nyt, täytyy sanoa, monta vuotta meni hukkaan kun vaan odotteli ja toivoi että kyllä tää tästä kyllä tää tästä. ei se vaan siitä, sen eteen tarttee tehdä töitä. siis onnistuneen ja onnellisen suhteen.
Itsekkin varmaan tiedät että ei toi jatku loputtomiin, parempi avata kansi nyt, kuin että se yksi päivä räjähtää naamalle. Pariterapia auttaa avaamaan sen kannen niin ettei asiat pursu ihan holtittomasti ja hallitsemattomasti ulos- vaan että molemmat on samalla sivulla ja tietää missä mennään.
lykkyä pyttyyn!