Me Naiset: Ellen Jokikunnas ja Jari-puoliso saavat adoptiolapsen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin jaksaa 47-vuotias 7-vuotiaan kanssa. Heillä on se etu, että rankka vauva/taapero/tenava-ikä ei ole imenyt kaikkia mehuja heistä irti. Saavat aloittaa kivasti suoraan helposta iästä!

Ai helposta iästä, kun kyseessä on erityislapsi? Toivottavasti Ellen -rouva tietää, mihin on ryhtynyt. Ei taida helppoa ikää tullakaan, kun on erityislapsi kyseessä. Ja kuka sanoo lastaan "tyypiksi"? Tuosta on pääteltävissä, että kyseessä on poika, mutta muuten on aika kummallinen nimitys kauan odotetulle lapselle. Toivottavasti pitävät edes lapsen pois julkisuudesta, kun muuten näyttää olevan kova tarve tunkea itseään esille.

Ja ei, en todellakaan ole kateellinen hänelle yhtään mistään.

Emme me tuedä että ko lapsi on erityislapsi.

Mahtaakohan Ellen oikeasti ymmärtää mitä on tai voi olla tulossa. Jutun perusteella vaikuttaa suunnittelevan mitä kaikkea tekee lapsen kanssa. Sitten kun lapsella on traumataustansa vuoksi raivokohtauksia, niin onko siellä leikkipuistossa niin kivaa, aika voi oikeasti mennä terapioissa ym juostessa. Plus että ei mene kuin vuosi pari jonka jälkeen lapsi ei edes minnekään leikkipustoon enää suostu.

Kiintymyssuhteen rakentumisessa noin myöhäisellä iällä voi myös oikeasti olla suuria ongelmia.

Vaikea ymmärtää, etteivät ole hankkineet lasta kohdinvuokrauksella ulkomailla. Ellenillähän on nuorempi siskokin, jonka munasoluja olisi ehkä voinut käyttää.

Vierailija kirjoitti:

Mahtaakohan Ellen oikeasti ymmärtää mitä on tai voi olla tulossa. Jutun perusteella vaikuttaa suunnittelevan mitä kaikkea tekee lapsen kanssa. Sitten kun lapsella on traumataustansa vuoksi raivokohtauksia, niin onko siellä leikkipuistossa niin kivaa, aika voi oikeasti mennä terapioissa ym juostessa. Plus että ei mene kuin vuosi pari jonka jälkeen lapsi ei edes minnekään leikkipustoon enää suostu.

Kiintymyssuhteen rakentumisessa noin myöhäisellä iällä voi myös oikeasti olla suuria ongelmia.

Myös biologinen lapsi voi olla vaikka millainen. Ainahan siinä ottaa riskin kun lapsen hankkii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein kun adoptiolapsen saa pitkän odotuksen jälkeen, sitä haluaa hemmotella. Ja adoptiovamhemmiksi valitaan tyyppejä jotka eivät koskaan korota ääntään lapselle missään tilanteessa vaikka aihetta olisi. Lässyttävät vaan. 

 

Kiehuttaa täällä kun lukee "asiantuntijoiden" kommentteja adoptiosta. 

- adoptioneuvonta on pitkä ja perusteellinen, kellään ei ole luuloa että "lapsi on kiitollinen". Edes sijaisperheissä ei ole tätä käsitystä että "lapsi on kiitollinen" ja heidän valmennusprosessi on vielä paljon lyhyempi kuin adoptioperheiden. 

- toiminta on lapsilähtöistä. 

- lapsi ja lapsen tarpeet ensin.

- lapsen kulttuuri täytyy tuntea ja antaa hänen olla osa kulttuuriaan myös uudessa kotimaassa. 

- suurin osa adoptoiduista on erityislapsia; https://www.duodecimlehti.fi/duo1665

Ja 

vaikka miten on teroitettu tätä lapsilähtöisyyttä ja tentattu kasvatusperiaatteista, arvoista, miten teidät on kasvatettu ja miten aiotte itse kasvattaa; valmistauduttu vaikka kehitysviivästymiin, silti ne lapsen traumat voi tulla kuin märkä rätti päin kasvoja. Harva on sellaista kohdannut normaalielämässään. 

Adoptio on aina trauma, varhaislapsuudessa vaihtuvat hoitajat (lastenkodin taso) on traumaattista. Jotkut selviää näistä paremmin, jotkut ei. Pahimmillaan lapsella on kiintymyssuhdehäiriö. RAD on varsin tuttu termi adoptioperheille, ja täällä nämä "asiantuntijat" on "huolissaan" jos lässytetään liikaa. 

RAD on niin monisyinen juttu. Lapsella ei ole kykyä muodostaa ihmissuhteita (edes vanhempiin tai sisaruksiin), hänellä ei ole empatiantajua, hän ajattelee muista pahaa ja näkee kaikissa pahaa. Hän ei välitä mistään. 

Tällaista lasta pitää kasvattaa aluksi kuin sylivauvaa, juu, lässyttäminenkin kuuluu siihen. Tuttipullo viisivuotiaalle, sillä sitä vaille hän on jäänyt. Syötetään sylissä, syötetään herkkuja, opetetaan katsekontaktia, opetetaan että olet kaiken rakkauden ja välittämisen arvoinen. Se kuuluisi oppia sylivauvana, mutta jos sitä ei ole silloin oppinut, se yritetään opettaa sille viisivuotiaalle tai seitsemänvuotiaalle, ihan kuten vauvalle. 

Adoptiovanhemmat (ja myös hyvin usein sijaisvanhemmat, kyllä Suomessakin on lapsia jotka on juuri näin traumatisoituneita) painii sellaisten erityisyyksien kanssa, joista teillä ei ole aavistustakaan. Pintaa katsomalla ette lapsen tunne-elämää näe. 

Ai adoptio on aina trauma? No jaa, riippuu ihan tilanteesta.

Olen itse 4-vuotiaana biologisten vanhempien kuoleman jälkeen saapunut perheeseeni, joka myös adoptoi minut kun olin lapsi. En koe tai en ole koskaan kokenut adoption tai hoitajien/huoltajien vaihtumisen olleen mikään erityinen trauma.

Hyvin noilla tulee menemään. Pääsee lapsi kyllä hyvään perheeseen. 

Onhan tuo hurja tilanne. Keski-ikäinen pariskunta, joka on aina saanut tulla ja mennä omien halujensa mukaan ja jolla lisäksi iso taloprojekti ulkomailla ja kaikki rahat siinä kiinni. Toisaalla 7-vuotias erityislapsi, jolla taustalla todennäköisesti useampia hylkäämiskokemuksia, joka ei puhu kieltä ja jonka täytyy sopeutua täysin uuteen kulttuuriin. Minusta kuulostaa todella pahalta yhtälöltä. Tuo saattaa toimia, mutta on todennäköisempää, että ongelmia tulee.

Uskallan väittää, että pariskunnalla olisi onnellisempi loppuelämä, jos olisivat keskittyneet hyväksymään lapsettomuutensa.

En muutenkaan käsitä, miksi tuohon lapsettomuuteen aina pyritään vastaamaan lapsella. Miksi ei yritetä keksiä muita keinoja?

Minua muuten ihmetyttää, miten ne ylipäätään on voineet jatkaa jonossa ilman keskeytyksiä, vaikka muuttivat ulkomaille? Yleensä siitä kotimaan muutostakin seuraa keskeytys ja uusi selvitys. Me muutettiin kolme kilometriä ja siitä nousi valtava hässäkkä.

Ja eihän se lapsi mitenkään voi seilata heidän kanssaan kahden maan väliä, kun nimenomaan korostetaan pysyvyyttä.

Ja remonttia ei saisi muuten myöskään tehdä. Se oli ihan hyihyi.

Minkä ikäinen lapsi ja mistä päin maailmaa?

Epäilen myös että se kaukaa haettu 7 v voi olla jo valmiiksi traumatisoitunut, voi olla myös nepsu tms. En pystyisi itse edes kiintymään tonikäiseen. Vauvanikäinen adoptiolapsi vielä menettelisi. Ja sitten jokaikinen tulee tuiottamaan kadulla kun se kulkee valkoihoisten vanhempien kanssa. Adoptiolapsella on paljon kysyttävää, paljon noloja tilanteita sekä hänellä että vanhemmilla. Samaa koskee Urpilaista, vaikka mitä se esittelisi.

Kiva uutinen mutta haasteita voi tulla ennestään lapsettomalla pariskunnalla jo 7-vuotiaan adoptio lapsen kanssa, yhdet tutut adoptoivat afrikasta ja vaikeaa on heillä ollut kotimaassaan traumatisoituneen lapsen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Onhan tuo hurja tilanne. Keski-ikäinen pariskunta, joka on aina saanut tulla ja mennä omien halujensa mukaan ja jolla lisäksi iso taloprojekti ulkomailla ja kaikki rahat siinä kiinni. Toisaalla 7-vuotias erityislapsi, jolla taustalla todennäköisesti useampia hylkäämiskokemuksia, joka ei puhu kieltä ja jonka täytyy sopeutua täysin uuteen kulttuuriin. Minusta kuulostaa todella pahalta yhtälöltä. Tuo saattaa toimia, mutta on todennäköisempää, että ongelmia tulee.

Uskallan väittää, että pariskunnalla olisi onnellisempi loppuelämä, jos olisivat keskittyneet hyväksymään lapsettomuutensa.

En muutenkaan käsitä, miksi tuohon lapsettomuuteen aina pyritään vastaamaan lapsella. Miksi ei yritetä keksiä muita keinoja?

Hyvä kirjoitus, olen täysin samaa mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Kiva uutinen mutta haasteita voi tulla ennestään lapsettomalla pariskunnalla jo 7-vuotiaan adoptio lapsen kanssa, yhdet tutut adoptoivat afrikasta ja vaikeaa on heillä ollut kotimaassaan traumatisoituneen lapsen kanssa.

Kai te nyt tajautte, että kaikki adoptiolapset eivät ole samanlaisia? Tämä on todella törkeää aina niputtaa kaikki samaan lössiin.

Onpa tällä palstalla todella ikäviä ihmisiä. Puhuvat adoptiosta, vaikka ilmiselvästi asiasta ei ole minkäänlaista asiallista tietoa eikä kokemusta. Ainoa kosketuspinta on "kerran kuulin" ja "jostain luin joskus". Ja vielä nuo kommentit tuntemattomien ihmisten elämästä ja siitä, kuinka heidän tulisi sitä elää tai kuinka olisi pitänyt elää.  Ihan suututtaa moinen asiattomuus. 

Ja kyllä. Julkisuuden henkilöinä ovat kertoneet heille onnellisen uutisen. Jospa jätettäisiin se ihan siihen? 

Miksi ketään pitäisi kiinnostaa SINUN subjektiivinen mielipide/tuomio TOISEN henkilön adoptiosta? Ulkopuolisten mielipiteen merkitys on tällaisissa sama kuin kärpäsen surinalla.

Kaikkea hyvää tulevalle perheelle <3!

Surullista on se, että tämä pariskunta on kaiholla odottanut lasta ja menee 6 vuotta ennen kuin sellaisen saavat. Saattaa olla, että tämä lapsi on myös odottanut samaisen ajan rakastavaa vanhempaa. Tämä prosessi on vain kohtuuttoman pitkä.

Kaikkea hyvää Ellenille ja hänen aviopuolisolleen Jarille. Ihana uutinen tuo adoptio ja olette rohkeita kun olette kertoneet lapsettomuudesta ja siihen liittyvistä tunteista. Ps. Unelmia Italiasta on ihan mahtava dokkari

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ellenkin jo 47 v ja saavat nyt 7 v. Aika hurjaa. Onko mistä kotoisin?

Mitä kieltä tää on :Onko mistä kotoisin? 

Arkikieltä/puhekieltä, arvelen.

Vierailija kirjoitti:

Onpa tällä palstalla todella ikäviä ihmisiä. Puhuvat adoptiosta, vaikka ilmiselvästi asiasta ei ole minkäänlaista asiallista tietoa eikä kokemusta. Ainoa kosketuspinta on "kerran kuulin" ja "jostain luin joskus". Ja vielä nuo kommentit tuntemattomien ihmisten elämästä ja siitä, kuinka heidän tulisi sitä elää tai kuinka olisi pitänyt elää.  Ihan suututtaa moinen asiattomuus. 

Ja kyllä. Julkisuuden henkilöinä ovat kertoneet heille onnellisen uutisen. Jospa jätettäisiin se ihan siihen? 

Minulla on kaksi adoptiolasta ja ärsytti ihan sikana heidän tyylinsä selostaa millaisia KAIKKI adoptiolapset ovat.

He voivat puhua omastaan, mutta eivät todellakaan muiden lapsista. 

Ainoa ikään liittyvä ongelma tässä tarinassa on lapsen ikä adoptoitaessa. Mitä vanhempi lapsi on, sitä traumatisoituneempi hän on. Adoptiolapsilla on keskimääräistä enemmän ongelmia traumataustansa vuoksi. Se, että lapsi "saa hyvän kodin", ei poista hylkäyskokemusta. Toivotan Ellenille jaksamista ja hyvää tuuria lapsen kanssa. Olen seurannut sivusta maailman parhaiden adoptiovanhempien taivalta teininsä kanssa ja vaikka lapsi oli heille unelmien täyttymys aikanaan, en ole enää lainkaan varma, peruuttaisivatko he päätöksensä lapsen ottamisesta, jos se olisi mahdollista. TODELLA raskasta on ollut.