Lue keskustelun säännöt.
Äidin muistisairaus loi synkän varjon koko elämän ylle
31.03.2024 |
Tuntuu, ettei muuta osaa enää ajatella. Ja koko ajan syyllinen olo jos ei jaksa pitää äitiin yhteyttä ja paha mieli siitä, ettei hän enää voi asua kotonaan. Ja kun tietää, ettei hän haluaisi siellä hoivakodissa asua ja kärsii siellä olemisesta niin miten sen tietäen itsekään voi enää olla hyvällä mielellä? Koko ajan vain mielessä, kuinka äiti ei haluaisi olla siellä tylsässä ja virikkeettömässä vankilassa, kuten hän itse sanoo ja nyt joutuu siellä olemaan loppuun saakka. Äidin elämä on mennyt pilalle niin itselläkin siitä koko ajan paha mieli ja ahdistaa koko asia niin että omakin elämä tuntuu menneen lopullisesti pilalle. Mikään ei enää ole, eikä tule koskaan olemaan, kuin ennen. Muistan terveen äidin omana itsenään ja kauhea seurata, kuinka nopeasti muistisairaus on muuttanut häntä ja vie päivä päivältä huonompaan. En tiedä mitä tehdä, kun itsellä henkinen paha olo ollut jo yli vuoden joka päivä asian vuoksi. Kaikki tuli niin nopeasti. Ennen terve ja toimintakykyinen, järkevä ihminen alkoi nopeasti oireilla, eikä enää pystynyt hoitamaan asioitaan, eikä muistanut enää lähes mitään. Ikää tosin pian 80v, mutta kaikki kävi nopeasti yhden vuoden aikana. Se tuli shokkina ja vieläkin asiaa vasta yrittää ymmärtää ja tottua. Lähinnä tuntuu pahalta äidin vuoksi, että hänen elämä on pilalla, eikä itsekään voi sen vuoksi olla enää elämässä onnellinen, koska suru äidistä. Itsekään en enää ole sama ihminen, eikä elämä enää samaa. En tiedä miten tähän koskaan tottuu tai pääsee yli? Ahdistaa ja pelottaa, kun tietää, että äiti tulee menemään vain huonommaksi ja miten itse kestää sen, kun nyt jo niin huono olla. Välillä otan etäisyyttä, enkä pidä yhteyttä, koska en jaksa ja sitten syyllinen olo, kuten nytkin. Miten tätä jaksaa?
Kommentit (64)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että äidistä on sairauden myötä tullut paljon äkäisempi, negatiivisempi ja mikään ei tunnu olevan hyvin. On alkanut jopa kiroilemaan ja huutamaan, mitä ei terveenä koskaan tehnyt. Kaikki hoitajat ovat mielestään tyhmiä ym.
Se äkäisyys kuuluu siihen sairauteen, samoin kuin kiroi lu. Siellä sairauden takana on edelleen se sama vanha tuttu äitisi.
Sille, joka luulee, että nykyisin on vanhainkoteja ja laitoshoitoa: ei ole. Ei ole ollut enää lähes kymmeneen vuoteen. On vain asumispalveluyksiköitä.
Tiedetään. Kuitenkin käytäntö on asumispalveluyksiköissä täsmälleen sama kuin laitoksissa. Ero on maksuissa. Laitoksessa on vain yksi maksu, mutta palveluasunnossa maksetaan itse erikseen vuokra (saadaan asumistukea), lääkkeet (saadaan Kelakorvaus), ruoka, pyykki , hoito, siivous ym. mitä vaan keksitään erikseen rahastaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulen, että tilanne on aika lailla sama minkä tahansa sairauden kanssa. Olin itse ap:n kuvaamassa tilanteessa (huolesta sykkyrällä) vielä ihan äskettäin. Lähes yhdeksänkymppinen äitini meni huonoon kuntoon viime kesänä ja laihtui paljon. Lääkärit eivät löytäneet muuta vikaa kuin selkäkivut, joihin sai tehokkaan lääkityksen. Kuukausi sitten äitini kuoli toistaiseksi tuntemattomaan suolistopohjaiseen sairauteen (oletettavasti syöpä). Olen edelleen ihan järkyttynyt tästä.
Ap:n tavoin koin raskaaksi huolehtia äidistä. Raskasta oli myös seurata, kuinka hän ikään kuin kuihtui pois. Ajattelin aina, että haluan hoitaa äitiäni loppuun asti, eli vaikka stressi aiheutti minullekin fyysisiä oireita, tein sen silti mielelläni. Koska itsekin asun kauempana, hommasin hänelle kotiavun ja siivouksen, jotka toimivatkin hyvin. Soittelin joka päivä ja kävin usein. Silti tässä tilanteessa koen nyt syyllisyyttä siitä, että olisi pitänyt vielä voimakkaammin selvitellä, mikä sairaus äidillä oli. Mutta jos lääkäritkään eivät siihen pystyneet, olisiko minun pitänyt pystyä?
Ap:lle totean, että teet nyt siinä samalla jo hidasta luopumista äidistäsi. Itse huomaan tehneeni samaa. Äidin menettäminen on totta kai ihan hirveää, mutta samalla tunnen, miten se valtava huoli hänestä, joka minulla on ollut, on nyt poissa. Äidillä on nyt kaikki hyvin, ei tarvitse pelätä enää. Toivon ap sinulle paljon tsemppiä ja jaksamista.
Miksi pilaatte elämänne paapomalla raivoavaa/itkeskelevää muistisairasta? Me heivattiin anoppi laitokseen kun ei osannut käyttäytyä haukkui kaikki heitti kännyköitä roskiin yms yms
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että tilanne on aika lailla sama minkä tahansa sairauden kanssa. Olin itse ap:n kuvaamassa tilanteessa (huolesta sykkyrällä) vielä ihan äskettäin. Lähes yhdeksänkymppinen äitini meni huonoon kuntoon viime kesänä ja laihtui paljon. Lääkärit eivät löytäneet muuta vikaa kuin selkäkivut, joihin sai tehokkaan lääkityksen. Kuukausi sitten äitini kuoli toistaiseksi tuntemattomaan suolistopohjaiseen sairauteen (oletettavasti syöpä). Olen edelleen ihan järkyttynyt tästä.
Ap:n tavoin koin raskaaksi huolehtia äidistä. Raskasta oli myös seurata, kuinka hän ikään kuin kuihtui pois. Ajattelin aina, että haluan hoitaa äitiäni loppuun asti, eli vaikka stressi aiheutti minullekin fyysisiä oireita, tein sen silti mielelläni. Koska itsekin asun kauempana, hommasin hänelle kotiavun ja siivouksen, jotka toimivatkin hyvin. Soittelin joka päivä ja kävin usein. Silti tässä tilanteessa koen nyt syyllisyyttä siitä, että olisi pitänyt vie
Te olette kyllä ihan uskomattoman naiiveja. Ette osaa ajatella että kun ihminen on 80-90, hänen elimistönsä on loppuun kulunut. Hänen kuuluukin sairastua ja kuolla. Miten te ette sitä tajua? Aikuisten lasten ei kuulu kantaa vastuuta vanhemmistaan vaan itsestään ja omista lapsistaan.
Ap on todella rasittava ja tyhmä.
En jaksa lukea kaikkia vastauksia, vaikka joukossa on ehkä hyviäkin. Itselläni äitini nopeasti edennyt muistisairaus nosti niin vaikeita tuntia, ml. syyllisyys ja viha, että menin terapiaan niitä käsittelemään. Onneksi menin, sillä sen avulla pääsin eroon ahdistuksesta ja syyllisyydestä. Pystyin kohtaamaan äitini paremmalla mielellä silloin kun hänen luonaan vierailin, ja olemaan itsellenikin armollisempi. Ilman terapiaa olisin tuskin pystynyt olemaan vierellä äidin nukkuessa pois, ja käsittelemään suruani niinkin sallivalla ja kypsällä tavalla kuin sitten pystyin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että tilanne on aika lailla sama minkä tahansa sairauden kanssa. Olin itse ap:n kuvaamassa tilanteessa (huolesta sykkyrällä) vielä ihan äskettäin. Lähes yhdeksänkymppinen äitini meni huonoon kuntoon viime kesänä ja laihtui paljon. Lääkärit eivät löytäneet muuta vikaa kuin selkäkivut, joihin sai tehokkaan lääkityksen. Kuukausi sitten äitini kuoli toistaiseksi tuntemattomaan suolistopohjaiseen sairauteen (oletettavasti syöpä). Olen edelleen ihan järkyttynyt tästä.
Ap:n tavoin koin raskaaksi huolehtia äidistä. Raskasta oli myös seurata, kuinka hän ikään kuin kuihtui pois. Ajattelin aina, että haluan hoitaa äitiäni loppuun asti, eli vaikka stressi aiheutti minullekin fyysisiä oireita, tein sen silti mielelläni. Koska itsekin asun kauempana, hommasin hänelle kotiavun ja siivouksen, jotka toimivatkin hyvin. Soittelin joka päivä ja kävin usein. Silti tässä tilanteessa koe
Jaa ap on rasittava ja tyhmä, kun välittää äidistään?
Olet hyvässä asemassa, koska äitisi on hoivakodissa. Meitä on täällä melkoinen määrä omaisia, joille tuo on kaukainen haave.
Valitus kuuluu sairauteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saanko oman äitini sille laitospaikalle, jolla äitisi on nyt? Haluaisin jo vähän nukkua, kun olen herännyt soittoihin joka yö jo pian 4 vuotta. Väsyttää.
Te olette kyllä ihan uskomattoman naiiveja. Ette osaa ajatella että kun ihminen on 80-90, hänen elimistönsä on loppuun kulunut. Hänen kuuluukin sairastua ja kuolla. Miten te ette sitä tajua? Aikuisten lasten ei kuulu kantaa vastuuta vanhemmistaan vaan itsestään ja omista lapsistaan.
Ap on todella rasittava ja tyhmä.
**
Asian voisi kyllä esittää asiallisemmin ja ystävällisemminkin.
Mutta kyllähän se usein on niin että läheiset eivät jotenkin sisäistä sitä että tuon ikäinen on tosiaan jo elämänsä loppusuoralla. Nuorena ollaan elinvoimaisia ja kestetään niin sanotusti mitä vaan, mutta kun ikää on 90 elimistö on tosiaan jo niin hapertunut että esim. ihan tavallinen flunssakin voi muuttua keuhkokuumeeksi ja viedä mennessään. Tai jokin muu omasta mielestä pieneltä tuntuva juttu, joka ei tosiaan ole sille kasi-ysikymppiselle pieni. Se on luonnollista, elämään kuuluu myös kuolema ja sen lähestymisen kanssa on joskus toki vaikea elää. Mutta kannattaa hyväksyä se että tuon ikäisellä se sentään on tosiaan jo ihan luonnollista.
Sitten aloitukseen: ymmärrän ap:n murheen, mutta kuulostaa kyllä liialliselta. Kaikella lämmöllä: kannattaisi hakeutua johonkin ammattiavun tai vertaistuen piiriin niin saisit vähän perspektiiviä. <3
Muistisairaus ei ole mikään mukava juttu sairastuneelle itselleen eikä läheisille, se ON rankkaa. Mutta useimpien muistisairaiden kohdalla kyllä he ovat ihan syystä siellä laitoksessa eli jonkinlaisessa asumisyksikössä. Niissä on ammattilaiset huolehtimassa asioista, asukkaat saavat syömistä, juomista, puhtaat vaatteet ja virikkeitä halutessaan, ketään ei pakoteta.
Katsomassa voi käydä oman jaksamisensa ja mahdollisuuksiensa mukaan. Ei kannata uhrata omaa elämäänsä sillä että pakonomaisesti miettii asiaa aivan koko ajan. Anna itsellesi lupa höllätä. Sairauden tuoma negatiivisuus ja aggressiivisuus näyttäytyisi joka tapauksessa jotenkin myös siinä tilanteessa että sairastunut saisi olla kotona. Eikö ole parempi että sairastunut saa olla laitoksessa turvassa?
Jaksamisia ihan kaikille sairastuneiden läheisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hölmö keskustelu. Sitä ei voi edes verrata oman lapsen sairastumiseen ja kuolemaan.
Minusta tämä on tärkeä keskustelu, asia koskettaa tosi monia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun isällä on alzheimer. Aluksi tuntui pahalta ja tunsin syyllisyyttä, jos en käynyt joka viikko. Nyt menee aikoja, että käydään kahden jopa kolmen viikon välein. Toki harmittaa, kun tietää, että isä ja äiti möllöttää kahdestaan tosi paljon. Minulla on työ ja perhe, aika ei aina riitä jaettavaksi. En ressaa ajatuksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi pilaatte elämänne paapomalla raivoavaa/itkeskelevää muistisairasta? Me heivattiin anoppi laitokseen kun ei osannut käyttäytyä haukkui kaikki heitti kännyköitä roskiin yms yms
Siksi, että ei täällä noin vaan heivata anoppeja laitokseen. Kuten aiemmin kerrottu, ei ole laitoksia vaan palveluasuntoja, vaikka maksuja lukuun ottamatta käytäntö on sama.
Me saimme anopin laitokseen siinä vaiheessa, kun ei ollut enää ketään vahtimassa häntä päivisin, kun olimme töissä. Hän oli intervallihoitojaksolla, kun ilmoitimme, että nyt ei enää haeta kotiin.
On kai yksityisessä hoitokodissa? Jos julkiseen pääsee ei enää kaipaa virikkeitä, ei ole monimutkaisempia ajatuksia, ainakaan omat tutut ja sukulaiset.
Anoppi ja appi möllöttää keskenään, mutta eivät he jaksa ottaa vieraitakaan vastaan. Ilahtuvat, kun käydään, mutta ei liian usein.
Ikävää ja kamalaa nuo sairaudet on. Mutta vika ei todennäköisesti ole hoivakodissa eikä edes virikkeiden puutteessa. Vaikka muistisairasta viihdytettäisiin 23h vuorokaudesta, niin viimeisenä tuntina hän on voinut jo unohtaa kaiken tapahtuneen ja valittaa ettei kukaan käy eikä mitään tekemistä ole. Itse jos olen vanhemmilla kylässä ja menen saapumisen jälkeen käymään autossa, niin sisälle mennessä tervehdin äitiä kuin olisin juuri tullut kylään. Äiti ei näes lainkaan muista että olin jo aiemminkin paikalla. Eikä hän myöskään tiedä oikeasti kuka tämä keski-ikäinen vieras on. Hänen tyttärensä kun on pieni lapsi. Tai sitten äiti on itse lapsi ja kyselee omia vanhempiaan.
Äiti kiukuttelee myös usein, että hän haluaisi lähteä kotiinsa, kun on joutunut vieraaseen paikkaan. Hän on tosin asunut siinä vieraassa paikassa yli 50 vuotta, muttei silti enää tunnista sitä kodikseen. On siis oikeastaan aivan sama missä hän asuisi, sillä sitä 1940-luvun kotia ei ole enää olemassa. Olisin hyvin kiitollinen, jos Äiti pääsisi hoivakotiin.
Vierailija kirjoitti:
Ikävää ja kamalaa nuo sairaudet on. Mutta vika ei todennäköisesti ole hoivakodissa eikä edes virikkeiden puutteessa. Vaikka muistisairasta viihdytettäisiin 23h vuorokaudesta, niin viimeisenä tuntina hän on voinut jo unohtaa kaiken tapahtuneen ja valittaa ettei kukaan käy eikä mitään tekemistä ole. Itse jos olen vanhemmilla kylässä ja menen saapumisen jälkeen käymään autossa, niin sisälle mennessä tervehdin äitiä kuin olisin juuri tullut kylään. Äiti ei näes lainkaan muista että olin jo aiemminkin paikalla. Eikä hän myöskään tiedä oikeasti kuka tämä keski-ikäinen vieras on. Hänen tyttärensä kun on pieni lapsi. Tai sitten äiti on itse lapsi ja kyselee omia vanhempiaan.
Äiti kiukuttelee myös usein, että hän haluaisi lähteä kotiinsa, kun on joutunut vieraaseen paikkaan. Hän on tosin asunut siinä vieraassa paikassa yli 50 vuotta, muttei silti enää tunnista sitä kodikseen. On siis oikeastaan aivan sama missä hän asuisi, sill
Minun äidillä on juuri samanlaisia oireita
Sun ongelma ei ole äitisi sairaus vaan joku muu. Vaikutat täysin hysteeriseltä. Dementiassa ei paljon hyviä puolia ole, mutta se on, että se etenee vähitellen. Ts. omaisilla on aikaa tottua asiaan.
Dementoivista sairauksista tavallisin on alzheimerintauti. Se on etenevä kuolemaanjohtava sairaus. Lääkkeitä on, mutta ne hidastavat tautia vain vähän.
Sun olisi nyt parasta saada itsellesi apua. Kärsit kohtuuttomista syyllisyydentunteista. Terapia?
Sun äiti on dementikoksi vanha. Esim. mun äidillä oireet alkoivat alle 60senä. Diagnoosin saatuaan hän eli 25 vuotta.
Äidilläni on muistisairaus, mutta ei hoitokotipaikkaa, vaan isäni toimii omaishoitajana. Tilanne on huono, ja omalle äidilleni hoitokoti olisi se oikea paikka. On ollut aivan kamalaa katsoa vierestä miten se entinen toimintakykyinen henkilö on rapistunut silmien edessä sellaiseksi, joka ei osaa edes laittaa kenkiä jalkaan. Sairaus on pilannut kaiken, muuttanut koko perheen elämän.