olen niin kateellinen kaikille perheille terveistä lapsista
Tiedän varsin hyvin, että asiat meillä voisivat olla (vielä?)huonomminkin. Mutta se ei nyt lohduta. Sen lisäksi että yhdellä lapsellamme on iso kasvain päässä (hyvänlaatuinen, ei voi leikata), selkä- ja rintarangassa epämuodostumia, ja nyt paljastui myös toisen korvan kuulovamma. Yksi lapsista hankalasti infektiokierteinen, yhdellä ' vain' astma. (Mies vakavasti sairas.) Meillä ei laajassa tuttavapiirissämme kenelläkään lapsella ole pieniä allergioita kummempia juttuja. Jotenkin tuntuu vaan kohtuuttomalta tämä vuosikausia jatkunut lääkäreissä ravaaminen. Ja huoli, joka jatkuu niin kauan kuin elän, varsinkin tämän yhden lapsistamme kohdalla.
Miten te muut saatte ruutia elämään lasten sairauden kanssa ja vältätte varsinkin sen, ettei tule katkeraksi ja kyyniseksi? Niin paljon kuulee sitä, että erityislapsi on kaikkein rakkain ja antaa niin paljon voimia, jotenkin mun on vaan vaikea nähdä asiaa niin.
Kommentit (7)
jotkut mielellään käyttävät sanontaa ettei kenellekään anneta isompaa taakkaa kuin jaksaa kantaa - se on paskapuhetta. Jostain syystä joihinkin perheisiin ropsahtaa liian suuri taakka kannettavaksi. Käänteisesti ajatellen se tarkoittaa sitä että moni perhe elää ilman terveydellisiä ongelmia, mutta heidän ongelmansa vaan ovat muunlaisia: työnarkomaniaa, ahneutta, huumeita, uskottomuutta, tyytymättömyyttä vaikka on kaikkea, loppuunpalamista, konkursseja...
Omat erityislapseni ovat tällä hetkellä suht helppohoitoisia ( tai sitten on hyvä kausi menossa) eikä kukaan perheestä ole varsinaisesti sairas, siitä olen kiitollinen. Saan nukkua koko yön, siitä olen kiitollinen. Mistä asioista sinä olet kiitollinen? Unohda kaikki ikävä hetkeksi. Mistä olet kiitollinen juuri nyt? Mikä oli sinulle päivän paras hetki tänään?
Itse yritän aina suhteuttaa omat ongelmat siihen, että jollakulla on asiat varmasti huonommin ja jos hänkin selviää, miksen minäkin. Mikset sinäkin? Juuri nyt jossain päin maailmaa joku menettää koko perheensä auto-onnettomuudessa, jossain mies jättää perheensä eikä tule koskaan takaisin, jossain lapsi katoaa eikä löydy koskaan, eilen kolmen lapsen äiti kuoli osallistuttuaan typerään radiokisaan voittaakseen pleikkarin, jossain pommi-isku pyyhkii tieltään kokonaisen kylän.
En sano että meidän huolemme olisi vähäarvoisempaa, mutta jossain on ihminen, joka kadehtisi sitä mitä meillä on juuri nyt.
Valitettavasti olen aloittajan kanssa samaa mieltä....tukiryhmistä ja perhetrapiakäynneistä huolimatta...
---
Tänäänkin näin kaksi onnellista vauvaa- ja kadehdin heitä.
Esikoiseni on terve ja unelmavauva aikanaan, mutta Se toinen... En muista dysfaatikkoni vauva-ajasta mitään muuta kuin mustaa sumua ja itkua, itkua, itkua...
---
Silloin mietin, että JAKSAN, mutta nyt kun kuopus on 5 v ja viikossa on 3 terapiakäyntiä muine kuntoutusjuoksuineen, niin meinaa ITKU tulla...
TSEMPPIÄ kohtalotovereille!
Luin kirjasta äsken traumaattisen kriisin/ tapahtuman vaiheita, josta ovat seuraavat:
- 1. shokki (järkytys lapsen sairastumisesta/ sairaudesta)
- 2. välttäminen/ kieltäminen/puutuminen(haluaa välttää traumaattisesta tapahtumasta muistoja herättäviä tilanteita)
- 3. heilahtelut (muistikuvat traumaattisesta tapahtumasta ja välttämiskäyttyminen vuorottelevat)
- 4. uudeleen suuntautuminen- kypsä vaihe (stressioireet kestetään ja hallitaan, vaikka traumaattinen tapahtuma vaikuttaa elämään jatkossakin)...
(Heiskanen, T. Takaisin elämään/Henkinen tuki ja onnettomuudet, 1994).
Eli itse tulkitsen, että olen vaiheessa 2, koska terveiden vauvojen katsominen tuo itkun silmään...
Eli SE voi olla muutakin kuin KATEUTTA-
kysymys on keskeneräisestä kriisistä ( vaihe 2)-
ainakin minun kohdallani.
Terapia ja tukiryhmät voivat todellakin AUTTAA, mutta kriisi on läpikäytävä ensin.
TSEMPPIÄ KAIKILLE VERTAISILLE!!!
On vaarallista itselleen katkeroitua- niitäkin vanhempia näkee...
Tuki- ja vertaisryhmästä saa suhteellisuudentajua näille ajatuksille:)
terveistä lapsista. Kateus, jos se sitä nyt on, tulee esiin silloin kun meillä käy kylässä saman ikäisiä lapsia kuin minun e-lapseni.Huomaan kuinka paljon jäljessä oma lapseni on.
Koetan olla aktiivinen lapsen kanssa ja opetan asioita, joita muut lapset oppivat itsestään. Teimme kovasti töitä, että lapsi oppi puhaltamaan 4v kakusta kynttilät ja toiset sen tekee automaattisesti 1-2 v. Lapsi ymmärtää, ettei osaa kaikkea mitä pienemmät jo osaa ja häntä harmittaa kovasti(=raivarit).
Toisaalta saan myös vinkkejä ns. terveiltä lapsilta mitä voisin seuraavaksi ruveta harjoittelemaan lapseni kanssa.
Silti usein tuntuu, että uurastus lapsen eteen ei näy koskaan ulkopuolisille ja he ihmettelevät miten voin olla väsynyt kun minun lapseni on kerta kaikkiaan niin ihana. Eivät älyä että tavallisetkin asiat vaativat paljon opettelua.
Palkinnon saan kai aina vuosittaisella osastojaksolla, jossa kiitellään kovasti miten lapsi ei ole jäänyt enempää kehityksestä. Ja sen voimin jaksan taas vuoden eteenpäin.
Koetan kääntää kateuteni voimavaraksi, tavallaan saan siitä voimaa taistella.
Nää on tosi vaikeita juttuja, mutta me ollaan miehen kanssa naurettu usein mahat kippurassa kun tää meidän e-lapsi oppikin pikkasen puhumaan ja hänellä on loistava huumorintaju. Me oikeasti kai luultiin omaa lastamme tyhmäksikin kun ei osannut puhua mitään. Huusi ja kiukutteli melkein 3 vuotiaaksi ja lisäksi kiinni omissa rutiineissaan ja kovalla lääkityksellä.
Olipas sekavaa kirjottelua, mutta sellaisia nää on asiatkin. Kyllä me naiset pärjätään!
Sinun tunteesi ovat varmasti ihan oikeita.
Mulla on tosin aika ns. helppo vammainen tyttö, vaikka olen käynyt kriisiä tms läpi, ne ovat olleet lieviä kun asiat ovat edenneet vähitellen.
Kummallisinta minusta on että meillä on ollut suurimmat ongelmat meidän ns. normaalin esikoispojan kanssa, joka on aivan järkyttävän temperamenttinen raivopää! Lisäksi on kummallista että nämä mun ongelmat näyttää olevan aika lieviä kun tuttuni 5 lapsen uusioperheen ongelmat, vaikka heidän lapsensa ovat ns. terveitä! Mulla on lisäksi hyvä ystävätär, joka sairastaa vakavaa sydänsairautta. Muitakin ongelmaisia tuttuja on, joten jos välillä olen itse kade, se unohtuu aika pian.
Täytyy myöntää että ympärillä monissa perheissä, vaikka lapset oiskin ns. normaaleja, ongelmia tuntuu riittävän. Ihmisillä on omituinen tapa olla kuitenkin syystä tai toisesta onnettomia, vaikka sen syy ei olisikaan läheisimpien ihmisten sairaus. Toivon valtavasti että löydät apua (vertaistuki ja ehkä jokin avustaja tms auttamaan arjessa?).
Itselleni tärkeekä on vertaistuki joko soputumisvalmennuskursseilta tai vanhempien ryhmissä. Lisäksi ammattini kautta / ystäväpiirissä olen tavannut huomattavasti vaikeampia tapauksia kuin oma erityislapseni. Näin on tullut suhteellisentajua tilanteeseen. Oma tilanteesi on todella monelta asialta vaikea ja ehdottaisinkin, että saisit keskusteluapua esim perheneuvolan, vammaisjärjestön tai sairaalan kautta. On raskasta huolehtia useasta ylimääräistä hoitoa vaativasta ja pyörittää vielä arjen rutiineja.
Voimia sinulle ja koko perheellesi