Mitä teet kun on stressaavia asioita eikä ole ketään tukena?

Jos mulle tulee suruja, puran sitä siivoamiseen. Käyn ajatustyönä samalla sitä stressaavaa asiaa. Jos se on erityisesti joku ihminen, niin käyn metsässä huutamassa sen pois päästäni, karkoitan ;:D ihan sama mitä muut miettii, mut mulla on toiminut. Säännölliset pitkät kävelyt (ilman metsään huutamistakin) auttavat.

Treenaan kovaa punttisalilla, juoksen, käyn saunssa, otan kylmän suihkun, teen terveellisen aterian itselleni, ja meditoin. 

Voisiko jostain niistä kavereista saada ihan aidon ystävän, jolle kertoa asioista?

En ajattele kaverien asioita, jokaisella on yleensä parempia ja huonompia kausia. Menen rauhalliselle kävelylle, saunaan, piikkimatolle makaamaan kuunnellen samalla jotain rentouttavaa musiikkia. Kirjoitan päiväkirjaan, että saatana, v**tu, perkele!!! Tsemppaan ja kiitän itseäni, että hyvin jaksettu. Aina ei auta oikein mikään ja vaan romahdan jos ollut liian kuormittavaa liian pitkään.

Puhun asioita itsekseni läpi kuin terapiassa. Pitkällä lenkillä etenkin tulee tehtyä tätä. Jotenkin helpottaa kun saa puettua sanoiksi kaiken. En siis ääneen välttämättä puhu, vaan päässäni. 

Vierailija kirjoitti:

Puhun asioita itsekseni läpi kuin terapiassa. Pitkällä lenkillä etenkin tulee tehtyä tätä. Jotenkin helpottaa kun saa puettua sanoiksi kaiken. En siis ääneen välttämättä puhu, vaan päässäni. 

Apua mä muuten  puhun ääneen kuvitteellisia keskusteluja miten paasaan toiselle osapuolelle :D Ap

Käyn pitkillä kävelyillä, kuuntelen hyvää musiikkia, kuulokkeet korville ja laulan ja tanssin. Lämmitän saunan ja otan pari saunaolutta. Katson jonkun hyvän leffan, jolla saan ajatukset pois huolista. Näistä yleensä joku aina auttaa.

Silloin kun mulla ei vielä ollut lääkitystä ja rauhoittavia apuna, niin mulla oli tapana kirjoittaa ajatuksiani ylös ja monesti tulin tänne palstalle hakemaan apua.  

Nyt ei sellasta enää juurikaan tarvi tehdä. Onhan se ihan ylivirittynyt shokkitila. Ei sitä edes tajua miten pahasti aivot käy kierroksilla. 

Vierailija kirjoitti:

Käyn pitkillä kävelyillä, kuuntelen hyvää musiikkia, kuulokkeet korville ja laulan ja tanssin. Lämmitän saunan ja otan pari saunaolutta. Katson jonkun hyvän leffan, jolla saan ajatukset pois huolista. Näistä yleensä joku aina auttaa.

Tälläset toimii mikäli keskushermosto on vielä jollain tapaa normaalisti toimiva.  Sitten kun kunnon häiriötilat puskee päälle niin eipä siihen juuri mikään auta. 

Tää onkin nyt ajankohtainen kysymys.

Kun sairastuin, en tiedä vielä onko edessä aivoleikkaus. Olen odotellut että missä romahdus viipyy. Ei sitä ehkä tule. Mutta mahaan koskee, nukun kehnosti ja pienetkin vastoinkäymiset ärsyttää liikaa.

Ts. olen stressaantunut. Olisi ihanaa jos olisi kumppani. No kumppani olikin, mutta ei siitä tällaisissa asioissa ollut tukea: ei välittänyt. 

En tiedä yhtään miten auttaisin itseäni. Tuntuu edelleen, että katson sivusta tapahtumia jotka tapahtuu jollekin toiselle. 

Pitäkää itsestänne huolta. Olkaa itsellenne lempeitä. Tämä maailma ei aina tue ihmisen luontaisia tarpeita. 

ajatteleppa jos osaat moni viljelijä pähkii asioita perheen ja satojen tuhansien velkojen myötä. käy taika seinällä ja mene manskulle kahville. onko teko kynsi hukkunut vai mikä ahistaa 

Mulla ei ole ainuttakaan läheistä eikä ystävää eli ihan kaikki asiat on käsiteltävä yksin ilman muiden tukea. Omalla kohdalla auttaa ihan se perinteinen raivohikilenkki joko täysiä juoksemalla kunnes enää ei pysty kuin kävelemään huterin jaloin tai vaihtoehtoisesti sitten itselle todella pitkä (15-25km) kävelylenkki, jonka jälkeen on ihan poikki vaikka varsinaisesti vauhtia ei ollutkaan.

Lisäksi tykkään kuoria ja pilkkoa perunaa, porkkanaa, lanttua jne eli tuo on jotenkin meditatiivista minulle vaikka moni muu kyllä tuntuu inhoavan yli kaiken tuota ruuanlaittovaihetta. Mä syön usein keittoja ja perunamuusia ;-)

Joskus (okei, nykyään jo usein) juttelen itsekseni ihan ääneen ja saatan jutella itseäni painavasta asiasta ihan kuin keskustelisin toisen ihmisen kanssa. Se jotenkin hassusti tuntuu auttavan kun saan itseäni ärsyttävän/ahdistavan/painavan asian puhuttua ulos vaikka seinille juttelenkin.

Lisäksi saatan alkaa neulomaan jotain todella haastavaa, moniväristä kirjoneuletta joka vaatii 100% keskittymistä jotta saan ahdistavan ajatuksen pois. Toisaalta myös ihan vaan sellainenkin neulominen jeesaa välillä, että toistaa vaan sinä monotonista yhtä ja samaa, koska siihen jotenkin uppoutuu sitten toisella tavalla. Tuo vaan usein aiheuttaa mulle sen, että alkaa yhtäkkiä julmetusti nukuttamaan eli se rentouttaa jopa liikaakin.

En tiedä auttaako näistä yksikään sinua, mutta toivottavasti löydät oman keinosi. 

Turhaa stressaa, ei se märehtimällä miksikään muutu.

Kirjoitan/kärsin stressaavat tilanteet läpi. Ei ole koskaan ollut ketään tukena.

Vierailija kirjoitti:

En ajattele kaverien asioita, jokaisella on yleensä parempia ja huonompia kausia. Menen rauhalliselle kävelylle, saunaan, piikkimatolle makaamaan kuunnellen samalla jotain rentouttavaa musiikkia. Kirjoitan päiväkirjaan, että saatana, v**tu, perkele!!! Tsemppaan ja kiitän itseäni, että hyvin jaksettu. Aina ei auta oikein mikään ja vaan romahdan jos ollut liian kuormittavaa liian pitkään.

Mä huomasin kauhukseni jokin aika sitten, että mutisen ääneen vittusaatananperkelettä lenkillä. Ei enää aikoihin ole lenkillä saanut sitä sellaista pään nollausta aikaan kuten aina ennen, vaan usein olen vain pahemmalla päällä takaisin tullessa mitä lähtiessä.

Kirjoitan asioista, ikävistä ja mukavista. Joskus listaan niitä, niin huomaan, kuinka hyvin monet asiat ovat elämässäni.

Matkustin muutamaksi päiväksi Lontooseen, suosikkikaupunkiini. En kuollut syöpään, vaikka sain vuoden elinaikaennusteen. Selvisin elinsiirrosta. Uudet työkaverit ovat supermukavia, samoin valtaosa asiakkaista jne.

Kurjien puolelle menevät atopia, flunssa, kamalat asiakkaat, surkea palkka jne. 

Uskon, että hyvin nopeasti huomaat, että hyviä asioita on paljon enemmän. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole ainuttakaan läheistä eikä ystävää eli ihan kaikki asiat on käsiteltävä yksin ilman muiden tukea. Omalla kohdalla auttaa ihan se perinteinen raivohikilenkki joko täysiä juoksemalla kunnes enää ei pysty kuin kävelemään huterin jaloin tai vaihtoehtoisesti sitten itselle todella pitkä (15-25km) kävelylenkki, jonka jälkeen on ihan poikki vaikka varsinaisesti vauhtia ei ollutkaan.

Lisäksi tykkään kuoria ja pilkkoa perunaa, porkkanaa, lanttua jne eli tuo on jotenkin meditatiivista minulle vaikka moni muu kyllä tuntuu inhoavan yli kaiken tuota ruuanlaittovaihetta. Mä syön usein keittoja ja perunamuusia ;-)

Joskus (okei, nykyään jo usein) juttelen itsekseni ihan ääneen ja saatan jutella itseäni painavasta asiasta ihan kuin keskustelisin toisen ihmisen kanssa. Se jotenkin hassusti tuntuu auttavan kun saan itseäni ärsyttävän/ahdistavan/painavan asian puhuttua ulos vaikka seinille juttelenkin.

Lisäksi saatan alkaa neu

Hyviä konsteja sulla. Ja mahtavassa kunnossa olet kun jaksat kävellä noin pitkiä lenkkejä.

Ilmeisesti asut myös turvallisella alueella. Maalla, pikkukaupungissa?

Jätän tekemättä. Valitettavasti silloin jää vähän kaikki rempalleen, mutta olen ajatellut että maailassa on niin paljon  vakavampiakin asioita ja ihmisiä kuolee.  Eli  jotka syyllistävät minua niin hällä väliä.....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhun asioita itsekseni läpi kuin terapiassa. Pitkällä lenkillä etenkin tulee tehtyä tätä. Jotenkin helpottaa kun saa puettua sanoiksi kaiken. En siis ääneen välttämättä puhu, vaan päässäni. 

Apua mä muuten  puhun ääneen kuvitteellisia keskusteluja miten paasaan toiselle osapuolelle :D Ap

Mä juttelen kanssa itsekseni kuin puhuisin toiselle ihmiselle ja hulluinta varmaan on se, että olen aina välissä hiljaakin ihan kuin kuuntelisin mitä toisella on sanottavaa..