Jos lapsenne tai miehenne kuolisi, antaisitteko luvan elimenluovutukseen?

Itsellä on elintestamentti tehtynä, et siitävaan

Tuntuisihan se kamalalta, mutta vielä kamalampaa olisi jonkun typerän sentimentaalisen höpötyksen takia evätä toiselta ihmiseltä mahdollisuus elämään. Kuollut ihminen on vain kasa lihaa, niin kauhealta kuin se meistä elävistä tuntuukin. Itselläni onkin elintenluovutustestamentti, ei tarvitse sysätä päätöstä läheisille, jos sellainen tilanne tulee.

siellä haudassa oikein tekee? Ja silvotaan se lapsi muutenkin jos joutuu ruumiinavaukseen (olen ollut seuraamassa eikä ole nättiä esim. aivot laitetaan mahaan eikä takaisin pääkoppaan...)



Entäs sitten kun teidän kullannuppu tarvitsee siirtoelimen, kieltäydyttekö vastaanottamasta elimen kun jonkun muun rakas lapsi on silvottu tuon elimen takia?



Vähän nyt perspektiiviä tähän elämään, ei se kuollut niitä elimiä tarvitse mutta niillä elimillä voidaan pelastaa monen pienen elämä!

ja kuitenkin olisi AIVAN varma, että lapsi ei enää itse virkoaisi. Mutta kelvollisia elimiä saa käytännössä vain onnettomuuksissa kuolleilta, ja voi olla, etten heti osaisi uskoa lapsen todella kuolleen.



Omat elimeni eivät kelpaa luovutettaviksi.

mieheltäni kyllä, lapsiltanikin uskoisin että antaisin ja itseltäni todellakin

Lapseltani erityisesti, koska minä en enää menettäisi mitään, mutta lapseni kuolema voisi pelastaa toisen lapsen elämälle. Nyyh. Kauhea ajatuskin silti...

ilman siirtoa kumpaakaan ei olisi enää:(

Joten vastaukseni on KYLLÄ!

Jos on itse valmis ottamaan itselleen tai läheiselleen luovutettuja elimiä, niin pitää olla myös valmis luopumaan omistaan ja läheistensä elimistä kuoleman jälkeen.



Kaikki muu on tekopyhää selittelyä.

Olisi lohdullinen ajatus, jos tietäisin, että olen pelastanut lapsen hengen suostumalla luovuttamaan kuolleen lapseni elimen.

En halua.

.. sai n. 50-v. nainen ja n. 70-v. mies. Kumpikin toipui täydellisesti ja todennäköisesti ovat kiitollisia ' uudesta' elämästään. Mieheni ei ollut tehnyt elinluovutustestamenttia, joten päätös jäi minulle. Olin tietenkin shokissa siinä vaiheessa kun sitä kysyttiin ja papereita työnnettiin allekirjoitettavaksi (mieheni kuolemasta n. 30 min.), mutta onneksi tein oikean päätöksen. Tosin tänä päivänäkin vielä joskus mietiskelen mitä mieltä mieheni asiasta olisi. Sitä en koskaan saa tietää.

Itse en koe tarvitsevani elimiäni enää kuoleman jälkeen. Onpahan vähemmän krematoitavaakin...

Tottakai, mitä kuollut elimillä enää tekisi.



Sitäpaitsi en varmaan saisi nukuttua ajatuksen kanssa, että joku muukin (tai useampia) vielä kuolee sen vuoksi, etten antaisi. Tuntuisi ihan kuin olisi tappaja.

Vierailija:

Tottakai, mitä kuollut elimillä enää tekisi.

Sitäpaitsi en varmaan saisi nukuttua ajatuksen kanssa, että joku muukin (tai useampia) vielä kuolee sen vuoksi, etten antaisi. Tuntuisi ihan kuin olisi tappaja.

Ajatelkaa, kuinka monta sydänlasta pelkästään odottaa uutta sydäntä. Sitä paitsi itsellänikin on elintestamentti.

Minulla ja miehelläni on elintenluovutustestamentit, mutta lapseni kohdalla joutuisin miettimään mitä tekisin. Luultavasti antaisin lapseltani elimiä luovutukseen, tarvitsijoita on varmaan paljon.



Toivottavasti ei tarvitse oikeasti miettiä näitä asioita lähivuosikymmeninä!

On hienoa että löytyy paljon ihmisiä jotka ovat valmiita elimä luovuttamaan. Mutta ymmärrän myös heitä jotka eivät sitä tee.

Ja mä ainakin katson että mulla ei ole oikeutta sitä moralisoida.

mutta eivät kelpaa.