Voiko traumaperäisestä stressihäiriöstä parantua?

Traumaoireet voi olla todella kaoottisia, ja on jopa vaikea ymmärtää, mistä mikäkin johtuu. 

Psykofyysinen fysioterapia, rosenterapia, kraniosakraaliterapia, akupunktio tai joku itselle sopiva kehollinen lähestymistapa psykoterapian ohella voi olla sopivaa. Linkin videossa traumapsykoterapeutti puhuu rosenterapiasta. Suosittelen kuuntelemaan. 

Voi, riippuu traumasta miten. Lähtökohtaisesti sinun tulee yliajaa huonot assosiaatiot uusilla, neutraaleilla tai positiivisilla muistoilla ja kokemuksilla. EMDR yliajaa trauman sen hetkisellä turvakokemuksella ja toimii, jos takauma ei ole liian hallitseva. Vaikeammissa tapauksissa (esim. kidutustrauma, jonka takaumat rajuja paniikkikohtauksia) se ei välttämättä riitä

Lääkkeitä ei voi suositella kyllä oikein mihinkään. Itsensä ja muistojensa pelkääminen ja välttely vain pahentaa traumoja. Koita ensin olla niiden kanssa rauhassa ja hyväksyä ne, ja sitten pikkuhiljaa alkaa miettimään, miten voisit toimia jatkossa tilanteessa toisella tavalla. Voisitko välttää traumaattiselle kokemukselle altistumisen, tai vaikuttaa siihen itse tilanteessa?

Lapset toimivat näin luonnostaan: hakeutuvat uudelleen esimerkiksi onnettomuuden paikalle jäsentääkseen tilanteen uudestaan rauhallisesta mielentilasta ja ilman uhkaa

Pahojen traumojen kanssa yksittäisiä kokemuksia voi joutua työstämään monia kertoja. Et tarvitse tähän lääkäriä tai edes terapiaa, jos luotat itseesi ja etenet sopivin askelin

Vierailija kirjoitti:

CPTSD täällä. Uskoontulo on ollut aino asia mikä on todella auttanut. Matkaa silti edessä.

Minäkin olen saanut paljon voimaa ja ymmärrystä uskosta. Oikeastaan vain uskon avulla olen pystynyt edes ajattelemaan anteeksiantoa, mikä on kuitenkin tärkeää päästäkseen itse eteenpäin. Erityisen tärkeäksi olen kokenut myös ehdottoman rakkauden itselleni antamisen: kaikissa hetkissä, kaikissa tunnetiloissa

Vierailija kirjoitti:

Minä koen olevani aikalailla parantunut PTSD'stä. Aiheuttajana raiskaus. Oireet oli tosi voimakkaat ensimmäiset 6kk (vaikka monen silmiin toimintakyky ja yms. oli lähes normaali). Tuona aikana kävin psyk.sairaanhoitajan vastaanotolla terapiassa, yleensä kerran viikossa. Joskus akuutti aikana kaksi käyntiä viikossa. Tämä 6kk oli "perus terapia keskustelua". Lääkkeitä en käyttänyt, paitsi ainoastaan melatoniinia, jota sai reseptivapaana. Olin teini, enkä halunnut vanhempien tietävän, niin en halunnut reseptejä.

6kk jälkeen terapiassa otettiin käyttöön keskustelun tueksi esim. mind mappaamista, mielikuvaharjotteita ja yms. kevyttä työkalua. Sitten lähes vuoden kuluttua tapahtuneesta lähdettiin kokeilemaan EMDR, jotta sain kohdattua tapahtuneen kokonaan. En siis muistanut läheskään kaikkia yksityiskohtia ennen EMDRää. Tätä tehtiin useampi kuukausi, mutta ei joka viikko, koska oli melkoisen rankka terapiamuoto itselle.

Takapakkia tuli

Todella moni nainen traumatisoituukin nimenomaan synnytyksessä, sillä suomessa synnytys on laitosmainen ja epäinhimillinen. Hoitotahto ja ihmisoikeudet saatetaan yliajaa täysin, milloin tapahtumasta tulee käytännössä seksuaalista väkivaltaa

Sinuna tutustuisin kotisynnytykseen. Synnytyshän on täysin luonnollinen tapahtuma, ja joidenkin lääketieteellistenkin eksperttien mielestä synnytystä ei voi mitenkään nopeuttaa tai hallita sellaisilla tavoilla, mitä sairaalaympäristössä pakotetaan. Tästä on todella paljon tietoa ja kokemuksia sekä suomeksi että englanniksi. Podcasteja, kirjallisuutta, kursseja, lääketieteellisiäkin lausuntoja. Suomi on kuitenkin hoitosuosituksiltaan niin jälkeenjäänyt ja brutalistinen, että asiaan täytyy tutustua itse. Mutta suosittelen lämpimästi. Ensisynnyttäjää jännittää myös se, miten paikat venyvät, ja tähänkin löytyy apukeinoja

Rehellisesti äitiyshuollon ja synnytyssairaalan kokeneena suosittelen skippaamaan koko "palvelun" kokonaan, jos on pokkaa. Tämä siis ihan aito mielipiteeni, ja tiedän monen muun naisen olevan samaa mieltä. Se on kuitenkin jokaisen henkilökohtainen päätös. Mutta ota asioista ajoisa selvää, ennen kuin ajaudut neuvolan "putkeen"

Käsittääkseni toi emdr on paras yksittäisiin traumoihin. Mulla kokeiltiin tota emdr, mutta dissosioin niin pahasti, että eihän siitä mitään tullut. Kiintymyssuhdetraumassa se ei ole ensisijainen hoitomuoto. Ehkä yhdistettynä pitkään traumapsykoterapiaan, jossa on jo luottamusta syntynyt, sitä voi kokeilla. 

Vierailija kirjoitti:

Voi, riippuu traumasta miten. Lähtökohtaisesti sinun tulee yliajaa huonot assosiaatiot uusilla, neutraaleilla tai positiivisilla muistoilla ja kokemuksilla. EMDR yliajaa trauman sen hetkisellä turvakokemuksella ja toimii, jos takauma ei ole liian hallitseva. Vaikeammissa tapauksissa (esim. kidutustrauma, jonka takaumat rajuja paniikkikohtauksia) se ei välttämättä riitä

Lääkkeitä ei voi suositella kyllä oikein mihinkään. Itsensä ja muistojensa pelkääminen ja välttely vain pahentaa traumoja. Koita ensin olla niiden kanssa rauhassa ja hyväksyä ne, ja sitten pikkuhiljaa alkaa miettimään, miten voisit toimia jatkossa tilanteessa toisella tavalla. Voisitko välttää traumaattiselle kokemukselle altistumisen, tai vaikuttaa siihen itse tilanteessa?

Lapset toimivat näin luonnostaan: hakeutuvat uudelleen esimerkiksi onnettomuuden paikalle jäsentääkseen tilanteen uudestaan rauhallisesta mielentilasta ja ilman uhkaa

Pahojen traumojen kans

Yleensä traumaattiselle kokemukselle altistumista ei olisi voinut välttää tai vaikuttaa siihen itse tilanteessa.  

Kärsin vaikeasta ptsd:stä 30 vuotta. EMDR- terapian jälkeen olen ollut oireeton nyt 3 kuukautta. Ehkä tämä tästä. 

Onko ketään kellä ois kokemusta kompleksisesta traumasta/kiintymyssuhdetraumoista? Miten ootte tunnistaneet vaikka jotku omat reagointitavat traumoista johtuviksi? Tällä hetkellä itsellä vaan tuntuu että tämä olen minä, mun persoonallisuuttani ja sitä kautta jotain mistä ei voi ehjääntyä. Että se kaikki (negatiivisuus, vältteleminen, huono itsetunto) on vain jotain millaiseksi olen syntynyt ja se on joku pysyvä totuus minusta. 

Uskoontulo on ainoa asia omalla kohdalla mikä on todella auttanut

Vierailija kirjoitti:

Onko ketään kellä ois kokemusta kompleksisesta traumasta/kiintymyssuhdetraumoista? Miten ootte tunnistaneet vaikka jotku omat reagointitavat traumoista johtuviksi? Tällä hetkellä itsellä vaan tuntuu että tämä olen minä, mun persoonallisuuttani ja sitä kautta jotain mistä ei voi ehjääntyä. Että se kaikki (negatiivisuus, vältteleminen, huono itsetunto) on vain jotain millaiseksi olen syntynyt ja se on joku pysyvä totuus minusta. 

Samalta minusta tuntuu. Kävin terapiassa pitkään ja terapeutti itse sanoi minulle, että kaikkea ei voi parantaa ja on hyvin epätodennäköistä tulla täysin terveeksi. Tavallaan se vapautti ja hyväksyin asian, etten kokonaan tule paranemaan koskaan. Se on tosi surullista. Isolla työllä saavuttaa varmasti tuloksia, mutta joissain määrin kulkee lopun elämää mukana.

Jos siitä ei voisi parantua, ei esimerkiksi kukaan veteraani enää voisi elää normaalia elämää. Trauman kokeneita ihmisiä on ihan hirveästi. On vainottuja, hakattuja, kidutettuja, raiskattuja, joilla lähes kaikilla on ptsd. Pari prosenttia äideistä saa synnytyksessä ptsd:n. Suurin osa traumatisoituneista ei saa mitään hoitoa.

Lukemani mukaan suurin osa kuitenkin paranee spontaanisti kolmen vuoden sisällä. Osa tarvitsee hoitoa. Jotkut epäonniset eivät parane avusta huolimatta, mutta se ei tarkoita, etteikö mielellä ole olemassa kyky toipumiseen. Muutenhan ihmiselämä olisi mahdotonta. 

Vierailija kirjoitti:

Jos siitä ei voisi parantua, ei esimerkiksi kukaan veteraani enää voisi elää normaalia elämää. Trauman kokeneita ihmisiä on ihan hirveästi. On vainottuja, hakattuja, kidutettuja, raiskattuja, joilla lähes kaikilla on ptsd. Pari prosenttia äideistä saa synnytyksessä ptsd:n. Suurin osa traumatisoituneista ei saa mitään hoitoa.

Lukemani mukaan suurin osa kuitenkin paranee spontaanisti kolmen vuoden sisällä. Osa tarvitsee hoitoa. Jotkut epäonniset eivät parane avusta huolimatta, mutta se ei tarkoita, etteikö mielellä ole olemassa kyky toipumiseen. Muutenhan ihmiselämä olisi mahdotonta. 

Moni ei eläkään "normaalia" elämää. Moni voi näyttää  "normaalilta" ja moni traumatisoitunut ei puhu oireistaan muille. Osa voi puolestaan näyttää mielenterveysongelmaiselta, vaikka kyseessä on "vain" trauman oireet, osa käyttää liikaa päihteitä tms.

Vierailija kirjoitti:

Jos siitä ei voisi parantua, ei esimerkiksi kukaan veteraani enää voisi elää normaalia elämää. Trauman kokeneita ihmisiä on ihan hirveästi. On vainottuja, hakattuja, kidutettuja, raiskattuja, joilla lähes kaikilla on ptsd. Pari prosenttia äideistä saa synnytyksessä ptsd:n. Suurin osa traumatisoituneista ei saa mitään hoitoa.

Lukemani mukaan suurin osa kuitenkin paranee spontaanisti kolmen vuoden sisällä. Osa tarvitsee hoitoa. Jotkut epäonniset eivät parane avusta huolimatta, mutta se ei tarkoita, etteikö mielellä ole olemassa kyky toipumiseen. Muutenhan ihmiselämä olisi mahdotonta. 

Oletko kuullut sotatraumoista? Itse kuulin niitä paljon omasta suvusta. Puhuivat elämänsä loppuun asti vain sodasta, oli alkoholismia, aggressiivisuutta. Moni ei koskaan toipunut. Ihmiset on erilaisia. Esimerkkinä Jasmin Voutilainen, joka tappoi itsensä ptsdn takia todella nopeasti. Johtui somekiusaamisesta. Ihmisten sietokyky on erilainen. Toiset kestää enemmän, toiset ei yhtään.

Itseäni hakattiin ja haukuttiin molempien vanhempien taholta koko elämä. Itsetunto huono, rikkoutunut psyyke. Kuinka moni olisi siitä selviytynyt ja miten? Yksi olisi tappanut vanhempansa, toinen olisi tappanut itsensä, kolmas muuttanut toiselle puolelle maailmaa, neljäs selviytynyt nipinnapin, viides työkyvytön ja kuudes minä, cptsd ja dissosiaatiohäiriö. Ei ne valitettavasti ole valintoja. Niinhän täällä jokainen olisi vain päättänyt olla terve, jos asia olisi noin mustavalkoinen ja yksinkertainen. 

Kyllä siitä on moni parantunut. Ennen ei ollut hoitoa edes tarjolla ja siksi esim. sotaveteraanien piti vain elää oireittensa kanssa.

En tiedä paraniko esim. Rod Serling koskaan. Silti kykeni tekemään töitä varsin menestyksekkäästi.