Voiko traumaperäisestä stressihäiriöstä parantua?

Itse parannuin traumaterapian kautta, siis EMDR ja keskustelut auttoivat. Varmaan vuosi siinä meni, että yhtään olo helpotti. Koita uskoa parempaan tulevaisuuteen. Kyllä flashbackit jne. helpottavat ajan kuluessa ja sen jälkeen itse tunsin suunnatonta surua, että miksi minun piti kokea jotain niin kamalaa. Sekin tunne helpotti ajan kanssa, kun sen käsitteli. Sain korjaavia kokemuksia ja se auttoi myös hyväksymään, että trauman aiheuttama tapahtuma nyt vaan kuuluu omaan historiaani, mutta se ei määritä minua ihmisenä. Nyt tapahtumasta on kulunut 10 vuotta ja harvoin enää ajattelen sitä. Kyllä säkin selviät, vaikka juuri nyt tuntuu vielä pahalta.

Australiaan, siellä on käytössä MDMA- ja psilosybiiniterapiat. Ilmeisesti jotain hyötyjä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen parantunut, pitkälle terapialla. Kävin reilusti yli 3.v. 

Sinuna vaihtaisin terapeuttia, kemia on tärkein tekijä terapiassa, mutta vuosi on myös erittäin lyhyt aika. Itselläni oli terapian aikana 2. vuonna pahin mahdollinen oli ikinä. En silti onneksi luovuttanut, kun tiesin, että niin käy. Kolmas vuosi alkoi tuomaan helpotusta. Lääkitys ei auttanut mulla mihinkään, pahenti vain oireilua. Ovat yleensä traumoihin huonoja. 

Voimia sinulle. Kyllä siitä selviää ja elämä paremmaksi muuttuu! 

Siis pahin mahdollinen olotila oli kahden vuoden jälkeen... 

Saako kysyä mitä tekniikkaa terapeutti käytti? Mun terapeutti ehdotti, että aloitettaisiin EMDR.

No itse asiassa olen käynyt oikeasti kaksi terapiaa. Toisen kelan tukemana joka oli tuo kertomani ja toisen omaan koulutukseen liittyen. 

Ensimmäinen oli dynaaminen ja toinen traumaterapeutti jolla oli EMDR pätevyys. Hän ei kuitenkaan koskaan suostunut tekemään tätä minulle koskaan, sillä traumani ovat sen verran massiivisia, että hän katsoi, ettei se ole järkevää. Olisin itse halunnut kokeilla, mutta ymmärsin ratkaisun hyvin. Suosittelen kokeilemaan, jos terapeutti suosittelee. Ne osaavat arvioida parhaiten tilanteen. Mutta muistakaa, ettei sekään mikään "Ihme pikaratkaisu" ole, myös se voi avata kipeitä muistoja näkyväksi, jos niitä paljon piilossa on. 

Pitkä terapia ja rinnalle masennuslääke. Paikkakunnan vaihto ja uusi identiteetti.

Vierailija kirjoitti:

Pitkä terapia ja rinnalle masennuslääke. Paikkakunnan vaihto ja uusi identiteetti.

Eniten itsellä auttoi paikkakunnan vaihto mutta sitten tuli uudet ongelmat, yksinäisyys ja sen aiheuttama masennus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkä terapia ja rinnalle masennuslääke. Paikkakunnan vaihto ja uusi identiteetti.

Eniten itsellä auttoi paikkakunnan vaihto mutta sitten tuli uudet ongelmat, yksinäisyys ja sen aiheuttama masennus.

Traumat kulkevat mukana, vaikka ympäristö vaihtuu. Yksikseen ollessa voi helposti tulla dissosiaatiota.

Rehellisesti sanottu en tiedä.

Kuntoutus auttoi siihen, että oireilusta katosi sanoisinko 80 prosenttia. Toisaalta teki sen, että olen kurkkuani myöten täynnä sitä, miten paljon elämästäni on tuhlaantunut tähän kokonaisuuteen kaiken kaikkiaan. Välillä oikein raivostuttaa, että oireilu levähti niin, että ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin hakeutua kuntoutukseen, kun elämästä ei tullut enää mitään.

Sain opiskeltua tutkintoni loppuun runsaasti venähtäen mutta työelämään pääsy yskii, kun työkokemusta on pyöreät nolla, kun kaikkeen ei ole pystynyt yhtä aikaa. Välillä herää kysymys, oliko tässä kaikessa mitään pointtia, jos kuitenkin jään tällaiseen välitilaan. Eläke tuskin on tällä hetkellä ratkaisu, ja ajatus siitä, että luultavasti pitäisi taas tonkia asioita kuntoutuksen nimissä, herättää sellaista vastenmielisyyttä, että nykyinenkin tilanne on parempi.

En tiedä. Välillä olen miettinyt olisiko jotenkin tehokkaampi ja siten lyhyempi kuntoutus ollut parempi, koska jossain vaiheessa tuntui, että sinänsä hyvää tekevä kuntoutus kääntyi itseään vastaan pysäyttäessään ja häiritessään kaikkea muuta elämää. 

Vierailija kirjoitti:

Rehellisesti sanottu en tiedä.

Kuntoutus auttoi siihen, että oireilusta katosi sanoisinko 80 prosenttia. Toisaalta teki sen, että olen kurkkuani myöten täynnä sitä, miten paljon elämästäni on tuhlaantunut tähän kokonaisuuteen kaiken kaikkiaan. Välillä oikein raivostuttaa, että oireilu levähti niin, että ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin hakeutua kuntoutukseen, kun elämästä ei tullut enää mitään.

Sain opiskeltua tutkintoni loppuun runsaasti venähtäen mutta työelämään pääsy yskii, kun työkokemusta on pyöreät nolla, kun kaikkeen ei ole pystynyt yhtä aikaa. Välillä herää kysymys, oliko tässä kaikessa mitään pointtia, jos kuitenkin jään tällaiseen välitilaan. Eläke tuskin on tällä hetkellä ratkaisu, ja ajatus siitä, että luultavasti pitäisi taas tonkia asioita kuntoutuksen nimissä, herättää sellaista vastenmielisyyttä, että nykyinenkin tilanne on parempi.

En tiedä. Välillä olen miettinyt

Olisiko mahdollista, että lähtisit ulkomaille töihin ja hakemaan työkokemusta? Tuo siirtyminen työelämään on hankalaa todella monella oli kuntoutusjaksoja tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkä terapia ja rinnalle masennuslääke. Paikkakunnan vaihto ja uusi identiteetti.

Eniten itsellä auttoi paikkakunnan vaihto mutta sitten tuli uudet ongelmat, yksinäisyys ja sen aiheuttama masennus.

Itsellä sama tilanne. Aluksi oli helppo olla ja hengittää kun en tuntenut ketään mutta tutustuttuani uusiin ihmisiin ja etenkin kun aloin deittailemaan niin traumaoireilu alkoi pahenemaan. Pitäisi varmaan olla vaan yksin

Voisikohan mullakin olla jotain tuommoista. No, ne vanhat traumat eivät pääse unohtumaan, kun aina löytyy joku läheinenkin, joka paiskaa silmille kaiken ja haukkuu hulluksi yms.

Ja koskaan ei saisi mistään älähtää.

Hymyillen vaan, anteeksi kun olen olemassa, en töihin kelvannut ja sairastuin, ja kai minä sitten ns. maksullinenkin olen kun olen joskus seurustellut ja yrittänyt rakkautta löytää minäkin. Vääriltä ihmisiltä tosin, ja tulin niissäkin pahoinoidellyksi.

Että hauku vaan, olen sen ansainnut, kääriydynpä tässä tervaan ja höyheniin kun olen niin huono ihminen.

CPTSD täällä. Uskoontulo on ollut aino asia mikä on todella auttanut. Matkaa silti edessä.

Vierailija kirjoitti:

CPTSD täällä. Uskoontulo on ollut aino asia mikä on todella auttanut. Matkaa silti edessä.

Itsellä sama. Olisin muuten varmaan päättänyt jo päiväni.

Minä koen olevani aikalailla parantunut PTSD'stä. Aiheuttajana raiskaus. Oireet oli tosi voimakkaat ensimmäiset 6kk (vaikka monen silmiin toimintakyky ja yms. oli lähes normaali). Tuona aikana kävin psyk.sairaanhoitajan vastaanotolla terapiassa, yleensä kerran viikossa. Joskus akuutti aikana kaksi käyntiä viikossa. Tämä 6kk oli "perus terapia keskustelua". Lääkkeitä en käyttänyt, paitsi ainoastaan melatoniinia, jota sai reseptivapaana. Olin teini, enkä halunnut vanhempien tietävän, niin en halunnut reseptejä.

6kk jälkeen terapiassa otettiin käyttöön keskustelun tueksi esim. mind mappaamista, mielikuvaharjotteita ja yms. kevyttä työkalua. Sitten lähes vuoden kuluttua tapahtuneesta lähdettiin kokeilemaan EMDR, jotta sain kohdattua tapahtuneen kokonaan. En siis muistanut läheskään kaikkia yksityiskohtia ennen EMDRää. Tätä tehtiin useampi kuukausi, mutta ei joka viikko, koska oli melkoisen rankka terapiamuoto itselle.

Takapakkia tuli, kun terapeutti jäi opintovapaalle ja sain tuuraajan. Ja tuuraajan kanssa ei kemiat kohdanneet sitten yhtään. Käynnit oli pitkälti enemmän vaivaannuttavia ja paljon vietettiin aikaa hiljaisuudessa, kun hän ei osannut johdattaa keskustelua mihinkään suuntaan. (Oli vasta valmistunut psyk.sh., joten kokemusta ei ollut.) Tässä meni puoli vuotta vähän haaskuuseen, kunnes oma terapeutti palasi. Hänen kanssaan vielä työstettiin asiat ns. "loppuun", yhteensä traumaterapiassa kului 2v4kk. Takaumia tuli vielä ajoittain, mutta ilman suurempaa stressireaktiota. Nyt 15 vuoden jälkeen en juuri koskaan enää ajattele tapahtunutta eikä se juuri vaikuta elämään. Lähinnä raiskauksen vuosipäivänä tulee asiaa ajateltua.

Tosin nyt kun haluaisi yrittää perustaa perhettä, niin miettii, miten pääsee synnytyspelosta yli. Pelkään siis synnytystä ihan järkyttävän paljon, jo ennen kuin olen edes yrittänyt raskautua. Ja pelko liittyy vahvasti raiskaus kokemukseen ja pelkoon, että menetän tilanteen hallinnan samalla tavalla, ja olisin toisten armoilla kivuissani. Vaikka loogisesti tiedostan, että kyseessä kaksi aivan eri asiaa. Mutta pelkään, tulisiko synnytyksessä fyysinen stressireaktio päälle, joka estäisi sujuvan synnytyksen ja esim. kiintymisen vauvaan.

Eli, uskon, että PTSD'stä voi ns. parantua. Mutta terapian näkökulmasta uskon, että tärkein tekijä onnistumiseen, on itselle oikean terapeutin löytyminen, jonka kanssa kemiat kohtaa. 

Kyllä voi. Kannattaa kuitenkin hakeutua avun piiriin ennen kuin traumaattisesta tapahtumasta on kulunut kuukausi. Silloin trauma ei ole vielä ehtinyt muodostua ja hoitaminen on helpompaa.

Tämä ei ole siis oma keksintöni, vaan luin tämän Gordon Turnbullin kirjasta "Trauma"

Mulla on cptsd ja dissosiaatiohäiriö. Vakava traumatausta lapsuudesta asti, siihen päälle kaksi psyykettä hajoittavaa parisuhdetta. En ole enää entiseni. 6 erilaista terapiamuotoa, ei mistään ole apua. Pahoin pelkään, ettei tästä enää voi toipua. Silti jaksan uskoa, että asiat kääntyy vielä toisin tulevaisuudessa. En varmasti olisi tässä enää, ellen uskoisi. 

Vierailija kirjoitti:

Psykedeeliterapiasta on alustavasti lupaavia tuloksia, mutta voi mennä aika pitkään ennen kuin se on virallisesti hyväksytty käyttöön ainakaan Suomessa. 

Alustavasti eli toisin sanoen meillä ei ole mitään vahvistusta olemassa näille teorioille. Asiaa tutkitaan. Koekaniiniksi ei kannata alkaa ikinä, ellei ole pakko. Sienet on ikivanha päihde, eikä ne ole vielä pelastaneet ihmiskuntaa. Unohtakaa koko juttu!

Voiko minulla olla tämmöinen? Oireet: Säikkyminen, säpsähtely, pelkään kovia ääniä, koiria, takaa lähestyviä miehiä, dominoivia ihmisiä ja olo on helposti turvaton / pelokas. 

Lapsuuteen liittyy alkoholismia ja neljän vuoden ajanjakso, jolloin jouduin pelkäämän joka ikinen päivä.

Moi.  Miten stressireaktio koko kroppaan ilmenee?

Mikä sen laukaisee, kun puolet päivästä on mennyt hyvin?

Vierailija kirjoitti:

Moi.  Miten stressireaktio koko kroppaan ilmenee?

Mikä sen laukaisee, kun puolet päivästä on mennyt hyvin?

Aloitus onkin tehty jo maaliskuussa.  

Haluaako joku toinen vastata jos on kokemuksia?

Vierailija kirjoitti:

Moi.  Miten stressireaktio koko kroppaan ilmenee?

Mikä sen laukaisee, kun puolet päivästä on mennyt hyvin?

Mulla ainakin ali- ja ylivireytenä. En pysty rauhoittumaan millään. En pysty nukkumaan. Säpsähtelen kaikkea sisällä ja ulkona. Turvaton olo ja tunne siitä, kuin joku hyökkäisi kimppuun jostain puskasta. Tulee epätodellinen olo. Välillä lamaantuu ja toisena hetkenä triggeristä iso tunnevyöry.