Te, jotka jätettiin nelikymppisenä. Miten olette pärjäilleet sen jälkeen?

Itse jätin lasteni isän kolmekymppisenä ja nelikymppisenä tulin jätetyksi toisella kierroksella. Molemmat suhteet oli sellaisia kaverisuhteita ja päätinkin että jos sellainen on se mitä mun korteissa on, unohdetaan koko juttu. Oon mieluummin yksin. Muutama kuukausi tuosta toisesta erosta kohtasin sitten elämäni rakkauden. En olisi voinut edes kuvitella tätä onnea. Alussa ajattelin että jos olisin tiennyt mitä parisuhde voi olla, olisin odottanut tätä rakkautta. Mutta sitten tajusin että kaikki meidän kokemukset ovat tehneet meistä sen mitä me nyt ollaan: täydelliset toisillemme. Onneksi meillä on vielä loppuelämä aikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viime vuonna loppukeväästä mies kylmästi jätti mut eikä edes sitä kasvotusten mulle. Takana melkein 10 vuoden suhde. Mies mua reilusti vanhempi ja mä reilu 40v. Ero oli suuri järkytys. Koko elämä ja sydän meni ihan pirstaleiksi. Kesäloma sattui alkamaan siinä pian sen jälkeen ja koko loma pilalla. Meni ruokahalu ja piti pakottaa itsensä syömään edes vähän. Olin ahdistunut, itkin vähän väliä ja oli unettomuutta. Työterveydestä sain lääkkeen unettomuuteen. 

Kesäloman jälkeen olin hetken töissä, mutta ahdistus oli liian suurta. Varsinkin kun kuulin miehellä jo olevan uuden naisen. Sain joksikin aikaa sairaslomaa. Vähitellen alkoi ahdistus vähän helpottaa. Unen sain lääkkeillä.

En usko miehen pettäneen koska hänen tyylinsä vain on heti etsiä joku uusi. Ei osaa olla yksin. Mies vihaa pettämistä. Olen mäkin aikoinaan tavannut hänet pian eronsa jälkeen. 

 

Ei ole pettänyt. Tiedän sen. Mies vain löytää aina nopeasti uuden. 

Juulianna

Hyvin olen pärjännyt, mies jätti 20v liiton jälkeen, elämämme oli monella tapaa kriisissä, mies koki että syy oli minussa ja en murehtinut, surrut, vaikertanut tarpeeksi elämäämme, pidin kuulemma kulisseja yllä kun en tiuskinut kaupan kassalle ja huutanut pahaa oloani lapsille, mököttänyt ystävilleni jne.

Osa syy eroon oli varmasti myös, että olen aina ollut kokonainen ihminen joka voi elää parisuhteessa  mutta ei etsi toista puoliskoaanniinuin ex. 

Alkuun kaiketi ajattelin, että pitäisi olla mies elämässä, mutta olin niin rikki, että minulla ei ollut mitään annettavaa kenellekään ylimääräiselle, lapset, työ. opiskelu veivät viimeisetkin voimat ja 40v tuntui että valinta oli joko juopporetku, ikivanhapoika, varattu tai käy kiinni kuin sika limppuun kun jokun avioliitto yskähtää ja ero huhut kylällä alkavat.

Aika pian huomasin miten mukavaa on elää yksin.

Vaimo halusi eron, kun oltiin nelikymppistä. Itse en tuon jälkeen ottanut uutta vaimoa, vaan keskityin lapsiin joka toinen viikko. On minulla ollut naisystäviä yms fwb-juttuja, mutta olen ajatellut elämää yksin lasteni kanssa. Elämä on mennyt ihan hyvin.

Mies jäi kiinni pettämisestä 19-vuoden avioliiton jälkeen. Olin hoitanut lapset, kodin ja oman työn mutta se ei riittänyt. Ja seksiäkin oli.

Aloitin kirjaimellisesti tyhjän päältä ja nyt reilu 5v myöhemmin elämä on parempaa kuin koskaan. Mulla on todella ihana avopuoliso, lapset on jo isoja ja oma ura etenee. Parempi näin

Minut jätettiin toisen naisen takia. Pari vuotta nuolin haavojani ja etsin itseäni, sitten tapasin uuden miehen. 

 

Onpa hienoa huomata, että elämä kantaa ja yksin on myös hyvä olla. Olen tuo ylempänä kirjoittanut jolla ero vireillä pitkästä liitosta. Tuo uskoa tulevaan, kun luen viestejänne. 

Vierailija kirjoitti:

Olipa ajankohtainen avaus. Mulla takana 27 v liitto ja ikää 54v. Erottiin kaksi kuukautta sitten tai siis mies muutti pois. Asunto vielä jakamatta jne. Yllätyksekseni olenkin nauttinut yksinolosta ja pinterest täynnä ideoita uudenasunnon tulevasta sisustuksesta. Sitä oon miettinyt et onkohan tää jokin shokkitila ja myöhemmin tulee matalentoo? Mut tietysti se vaikuttaa, et ollaan oltu miehen kanssa kaverizonella jo pari vuotta. Ehkä oon alitajunnassa käynyt eroa läpi. Kaikkea hyvää ja voimia meille eronkeskellä oleville. 

Yleensä jossain vaiheessa tulee se alakulo ja suhteen loppumisen läpikäyminen. 

Vierailija kirjoitti:

Onpa hienoa huomata, että elämä kantaa ja yksin on myös hyvä olla. Olen tuo ylempänä kirjoittanut jolla ero vireillä pitkästä liitosta. Tuo uskoa tulevaan, kun luen viestejänne. 

kyllä kaikesta pääsee yli, ihan kaikesta. Jos ei pääse, niin omat ajatusten takana olevat uskomukset jumittavat eteenpäin pääsyä. Ja ne on mahdollista muuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Nimenomaan suurin osa pitkien suhteiden erosta osuu ikävuosien 40 - 50 välille, kun suhteen toinen osapuoli kriisiytyy, haluaa kokea vielä muuta jne. ja sitten se johtaa eroon syystä tai toisesta. Yleensä siinä ollaan pyöritelty salarakkaita sivussa.

Minut jätti mies parinkymmenen vuoden jälkeen, päälle nelikymppisenä siis ja toisen naisen takia.

Juuri näin. Minut jätettiin 49 vuotiaana yhteisen 28 vuoden jälkeen. Mies sairastui elämänsä ensimmäiseen masennukseen omien sanojensa mukaan. Kriisi, kun ei tiedä mitä elämältään haluaa jne. Mutta yli vuosi sen jälkeen selvisi kuitenkin, että taustalla oli toinen nainen kokoajan. 

Koville ero otti, en osannut sitä ollenkaan odottaa sillä meillä oli läheisyyttä ja seksiäkin loppuun saakka. Kyllä kaikelta meni pohja, mutta ihminen sopeutuu ja elämä jatkuu. Itselleni elämään ilmestyi uusi ihminen vaikka en sellaista etsinyt, enkä alkuun pitänyt suhdetta kuin kevyenä tapailusuhteena, mutta pian ollaan vuosi oltu yhdessä ja hyvältä tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nimenomaan suurin osa pitkien suhteiden erosta osuu ikävuosien 40 - 50 välille, kun suhteen toinen osapuoli kriisiytyy, haluaa kokea vielä muuta jne. ja sitten se johtaa eroon syystä tai toisesta. Yleensä siinä ollaan pyöritelty salarakkaita sivussa.

Minut jätti mies parinkymmenen vuoden jälkeen, päälle nelikymppisenä siis ja toisen naisen takia.

Juuri näin. Minut jätettiin 49 vuotiaana yhteisen 28 vuoden jälkeen. Mies sairastui elämänsä ensimmäiseen masennukseen omien sanojensa mukaan. Kriisi, kun ei tiedä mitä elämältään haluaa jne. Mutta yli vuosi sen jälkeen selvisi kuitenkin, että taustalla oli toinen nainen kokoajan. 

Koville ero otti, en osannut sitä ollenkaan odottaa sillä meillä oli läheisyyttä ja seksiäkin loppuun saakka. Kyllä kaikelta meni pohja, mutta ihminen sopeutuu ja elämä jatkuu. Itselleni elämään ilmestyi uusi ihminen vaikka en sellaista et

tämä voisi olla minun kirjoittamani, jos vain yhdessäoloaijasta ja iästä otetaan pari vuotta pois. 

Hyvin. Ekat kolme vuotta oli raskaita. Nyt 8v kohdalla huomaan ettei enää ole eronneen identiteettiä. Pitkästä liitosta ero. Taloudellisesti myös menee paremmin, aiemmin supportoin mieheni uraa. Eron myötä sain enemmän omaa aikaa ja etenin työssä ja lopulta aloin yrittäjäksikin. Uusi parisuhde on. lasten kannalta ero oli ikävin koska joutuivat muuttamaan jne, ei niinkään itseni kannalta. 

Mies halusi erota lähes 10 vuoden suhteen jälkeen, ei kuulema ollut kipinää enää. Oltiin neljäkymppisiä molemmat. Samaan syssyyn sain vielä potkut töistä, oli aika rankka vuosi. Sain tuosta kaikesta kuitenkin jotain ihme voimaa aloittaa ns. alusta, aloin kuntoilla, hoikistuin 30 kiloa, löysin uuden työn ja samalla viikolla kun allekirjoitin vakituisen työsopimuksen, tutustuin erääseen mieheen, jonka kanssa nyt tapailen. Monet ovat sanoneet mulle, että nykyään suorastaan hehkun. Ero oli kaikenkaikkiaan varsin positiivinen kokemus lopulta.

Vierailija kirjoitti:

Onpa hienoa huomata, että elämä kantaa ja yksin on myös hyvä olla. Olen tuo ylempänä kirjoittanut jolla ero vireillä pitkästä liitosta. Tuo uskoa tulevaan, kun luen viestejänne. 

Kannattaa lukea tämä ketju :)

https://www.vauva.fi/keskustelu/5482833/kun-erosit-mika-yllatti-sinut

Kirjoitin viestin 30.

Ympärillä näitä noin 50 vuotiaiden eroja on nyt ollut tosi paljon, olen itseasiassa todella hämmästynyt. On myös isoja kriisejä ja pettämistä. 

Kuvittelin itse eläväni suhteessa, jossa ollaan yhdessä elämämme loppuun saakka, eikä mitenkään hammasta purren sillä olin itse hyvin onnellinen edelleen. Yllättäen tullut ero tietenkin haavoitti, tai minuahan rokotettiin siinä rinnalla, mutta lopulta itse tein eron ja myöhemmin selvisi, että uusi nainen oli ollut jo pitkään. 

Ero oli aikamoinen oppimatka itseeni ja elämääni. Alkuun yksin olo oli aivan hirveätä ja kodin hiljaisuus. Kaikkeen tottuu. Minulle sopii nyt hyvin parisuhde jossa on omat kodit, miehen työkuvioiden vuoksi ollaan välillä erossa viikkojakin, mutta sitten ollaan yhdessä pitkääkin putkeen esim. 3 viikkoa. Pääosin kuitenkin nähdään viikottain.

Rehellisyyttä ja puheyhteyttä pidän kaikkein tärkeimpänä nykyään. Toki hmm. läheisyys ja lämpö on myöskin tärkeätä.

nostooo

Lyhyesti sanottuna loistavasti. Ex-puoliso ilmeisesti kyllästyi yhteiseen arkeen ja onneksi niin kävi, vaikka yhteisiä lapsia silloin jo olikin.

Nykyään tasapainoisessa ja toisiamme arvostavassa avioliitossa jo toista kymmentä vuotta.  

Minulla erosta jo 14 vuotta. Lyhyitä suhteita on ollut, mutta ne eivät ole toimineet. Nyt aion olla yksin. Ihan hyvin menee ja pidän elämästäni. N54

Mies ei kuulemma enää rakastanut. Jälkeenpäin mietin, oliko ikinä oikeastaan rakastanut, kun ei ikinä oikein osannut näyttää tunteitaan tai puhua mistään vakavammasta. Me ehdittiin olla yhdessä 28 vuotta, josta 18 vuotta naimisissa.

Elämä sujuu ihan mainiosti nykyään. Minulla on oma (pankin) asunto, olen edelleen samassa työpaikassa kuin ennenkin, minulla on elämäntilanteeseeni sopiva parisuhde, jossa kummallakin on oma koti. En jotenkin enää osaisi kuvitella asuvani toisen ihmisen kanssa yhdessä, nyt kun lapsikin on muuttanut pois kotoa ja olen tottunut asumaan yksin. Seuraa ja läheisyyttä saan kuitenkin riittävästi.