Ero uusperheestä

Saisitko ehkä muutettua lähemmäksi omia sukulaisiasia eron jälkeen? turha jäädä sille paikkakunnalle roikkumaan, jos mieskin on noin luontaantyöntävän kuuloinen. Etenkin jos suvussa on serkkuja, enoja, setiä joista lapsesi voisi ottaa miehen mallia, on muutto ehkä senkin puolesta hyvä asia, ja saisit lapsen hoitoapua. Vaihtoehtoja voi olla enemmäkin jos vaan pistät harmaat aivosolut liikkeelle ja puhut ystävien ja sukulaisten kanssa.



Pieni breikki itsekseen tekee ihan hyvää, jos kerran nyt jo huomasit tutun kuvion toistuneen, niin yksin asusteleminen voisi auttaa oppimaan itseäsi enemmän ja ensi kerralla osaat valita paremmin. tottakai ensi kerta tulee, ja uusi mies löytyy, sitä vaan ei tiedä että koska ja kuka :-)



Olet varmasti fiksu ja vahva nainen, vaistosikin sen jo sinulle kertovat, jos kerran kavahdat inhottavalta kuulostavan miehesi kosketusta. Usein se gut feeling on oikeassa, luota vaan itseesi, se miksi epäröit on pelko tuntemattomasta. mitä sitten tapahtuu jos otat sen ratkaisevan askeleen? oletko onnellinen vai meneekö kaikki päin mäntyä? kuka tietää? mutta kaikki mahdollisuudet onneen ja hyvään elämään ovat olemassa, muista myös se!

Esim. kunnalta saa (vähän kunnasta riippuen) kotiapua. Joku voi esim. viedä lapsen kävelylle pariksi tunniksi pari kertaa viikossa, auttaa kodin siivouksessa tai käydä kaupassa puolestasi.



Jos paikkakunnallasi on tukiperhetoimintaa, voit löytää lapsellesi perheen, jossa hän viettää säännöllisesti esim. 1 vkl kuussa ja sinä saat vähän omaa aikaa?



Vastaavaa järjestelyä voi toki ihan epävirallisestikin ehdottaa jollekin ystävälle/ystäväperheelle, jos sellaisia ystäviä löytyy.. Joku voisi olla tosi tyytyväinen voidessaan auttaa ja hoitaa lastasi säännöllisesti.



Jos asut isommalla paikkakunnalla, siellä voi myös olla yksinhuoltajille omaa toimintaa, jonka kautta voit tutustua muihin samassa tilanteessa oleviin. Parhaassa tapauksessa saat jonkinmoisen vuorottelusysteemin aikaiseksi jonkun kanssa, että voitte vuorotellen hoitaa toisen lasta/lapsia ja kumpikin saa välillä levähtää.



Mutta ymmärrän toki, että raskaalta tuntuu jäädä kokonaan ilman toisen aikuisen tukea (ja tuloja) ja heittäytyä tyhjän päälle. Jos miehelläsi on edellisestä liitosta lapsia, joita hän tapaa säännöllisesti, kuulostaisi kyllä mun korviini todella oudolta, jos hän ei koskaan haluaisi tavata yhteistä lastanne..

...ja vähättelee sinua kovasti.



Kyllä se vaihtamallakin voi parantua, vaikka nyt et toki olekaan keneenkään vaihtamassa, vaan miettimässä eroa. Ymmärrän ratkaisun olevan vaikea, jos parisuhteessa on " vain" paha olla.



Huono kohtelu on pidemmän päälle sietämätöntä, jos itseään vähääkään arvostaa. Vaikka isoäitisi maalaileekin piruja seinille, ettei kukaan sinua enää koskaan huoli, hän ei sentään puhu kaikkien maailman miesten suulla, vain omallaan.



Yksinhuoltajuus on aika rankkaa, mutta sekin on ahdistavaa, jos omassa kodissaan ei lainkaan viihdy. Uskon kyllä, että tyytyväisyys elämään lisää energiaa, joten ehkä sitä kuitenkin olisi enemmän, vaikka olisitkin yksin lapsesta vastuussa.



Kotipalvelut ovat aika heikoilla kantimilla nykyään, mutta itse olen päättänyt tarvittaessa ottaa apua vastaan vaikka lastensuojelusta, mikäli sitä muuten ei ole tarjolla. Kyllä viranomaiset osaavat erottaa äidin, joka tuntee rajansa ja siksi haluaa apua äidistä, joka ei ehkä tunne rajojaan - ja siksi on pakotettu ottamaan vastaan " apua" (tarkoitan nyt jälkimmäisellä vaikka perhetilannetta, jossa on tehty lastensuojeluilmoitus, josta seuraamuksia).



Jos tunnet, että olet nyt tajuamassa sitä, miksi aina haksahdat vääriin miehiin, sinulla on paremmat mahdollisuudet olla viisaampi jatkossa. Varmaan nyt asia ei ole ajankohtainen. Ehkä kompastuskivien tunnistaminen ja sitten mahdollisen eroprosessin läpivieminen olisi rakentavampaa/hyödyllisempää, jos miettisit sekä parisuhteeseen että eroon johtaneita syitä (olen kuullut väitteen, että ne yleensä ovat samoja...). Näin ehkä mielesikin selkiytyisi sen suhteen, miksi ero(ai)sit. Jos olisit varmempi päätöksestäsi, se auttaisi kestämään myös mahdolliset ulkopuoliset moitteet " nykyään ihmiset vain haluavat pitää hauskaa" .



Jonkunlainen syy lapsellekin on jossain vaiheessa kerrottava.



En tiedä, auttoiko kirjoitukseni, näitä asioita nyt vain tuli mieleeni.

Minusta eron syyksi riittäisi jo tuo mainitsemasi miehen uhkaus olla tapaamatta lasta. Samoin tuo vähättely ja muu on todellakin tarkoitettu siihen, että hän paikkaa omia ongelmiaan ja huonoa itsetuntoaan sinun avullasi.



Minulla oli aiemmin tapana kiinnostua miehistä, jotka vaikuttivat " vahvoilta" koska kohtelivat minua huonosti, mutta nyt kun olen saanut oman arvoni ja itsetuntoni takaisin, en kestäisi tuollaista kohtelua hetkeäkään. Sinunkaan ei pitäisi. Yksinhuoltajuus ilman lastenhoitoapua ei ole yhtään niin paha kuin tuollainen henkinen väsymys jokapäivä, joka johtuu ahdistavasta perhetilanteesta.



Sinun nimenomaan pitäisi miettiä, miten pärjäisit yksin ja valmistautua siihen. Ystäviä, sukulaisia ja lastenhoitajia saat tietysti käyttää niin paljon kuin haluat apunasi, mutta perusajatuksena olisi se, että kun saat elämäsi sellaiseen kuntoon, että tiedät, että pärjäät yksin ja selviät yksin, etkä tarvitse miestä vierellesi, olet parhaassa tilanteessa sitten joskus tulevaisuudessa löytää sellaisen miehen, jonka kanssa pystyt luomaan tasavertaisen suhteen, jossa on molemminpuolinen kunnioitus. Sitä ennen kyllä ansaitset ja tarvitset oman elämän.

Hyppy tuntemattomaan pelottaa suuresti, vaikka olenkin kaiken miettinyt päässäni " valmiiksi" , valitettavasti kaikki ei kuitenkaan aina mene niinkuin on ajatellut. Näkeehän sen jo tässäkin... :(



Kiitos myös vinkeistänne. Kävinkin eilen jo googlettamassa yksinhuoltajien yms sivustoja ja huomasin, että suht lähellä kotiani toimii ns. yksinhuoltajien olohuone. Asun Helsingissä, ehkä kaupunki tarjoaa jotain palveluja, mutta niiden varaan en laske mitään.



Muutto takaisin pienelle kotipaikkakunnalle voisi olla mahdollinen, mutta sieltä ei löydy töitä alaltani. Enkä voisi kuvitellakaan, että jättäisin mielenkiintoisen työpaikkani ja jättäytyisin työttömäksi.

Sitä paitsi sieltä en ainakaan löytäisi uutta rakkautta :) Tai niin, never say never, mutta mutta...

Ja en ole uutta miestä missään nimessä etsimässä. Haluan olla ensin yksin ja rakentaa omaa elämääni ja jos joku ihanuus tulee vastaan, niin se on vain ihanaa :) Etsimällä ei löydä ja se ei olisi lapsellekaan reilua. Lapsen pitää saada sopeutua muuttuneeseen tilanteeseen rauhassa.



ehkä sitä alkaa pikkuhiljaa ymmärtämään, että elämä voi olla paljon parempaa yksin. Tai yksin ei ainakaan tarvitse kärsiä henkisestä kiusaamisesta...



En tiedä, kuinka tosissani mieheni oli sanoessaan, ettei koskaan tapaisi lastamme. Ehkä se oli vain kiristystä? Mene ja tiedä. Mutta sen hän sanoi, että eromme jälkeen aikoo tavata ed liiton lapsiaan lähes joka päivä ja mikäpä siinä. Se onkin ainoa asia, joka tuntuu tekevän hänet onnelliseksi.



Onneksi veljeni on muuttamassa tänne pk-seudulle n vuoden kuluttua ja tyttäreni pitää hänestä suunnattoman paljon. Saa siinä sitten " miehen" mallia ja minä ehkä joskus vapaan illan/viikonlopun. Äitinikin varmasti pitää tyttöä joskus viikonloppuisin ja muutamat ystävät. Mutta jotenkin tuntuu silti, että olisi tärkeää, että olisi säännöllisesti itselle joku levähdysaika. Mieheni exällä on joka toinen vkl ja 2 arki-ilta-yötä/vko, ja hän jo niistä valittaa, että liian vähän. Itse olisin tyytyväinen yhteen iltaan-yöhön.



Kaiken kaikkiaan luulen, että ero parantaa meidän kaikkien elämän laatua. Luulen, että eron jälkeen jaksan olla paremmin läsnä tyttärenikin elämässä ja arjessa ja puuhata hänen kanssaan. Nyt osa päivistä menee siihen, että nuolee omia haavojaan ja yrittää jaksaa eteenpäin.

asiat järjestyy kun ottaa itseään niskasta kiinni ja järjestää kaikki käytännön asiat kuntoon, ettei tartte niistä stressa. Lapsi tarvtisee paljon huomiota, juttelua, halimista ja kivoja hetkiä. Minä ainakin otin erosta ihan törkeästi tekosyyn tehdä pojan kanssa kaikenlaista kivaa, huvipuistot, eläintarhat, jätskin syömiset, mäkkärissä käynnit ym koska vaan siltä tuntui. peruskuri tietty täytyy olla ja rutiini, mutta koska itseään ja lastaan saisi hemmotella ja nauttia elämän iloista jos ei tuollaisessa tilanteessa. Nauru ja lapsen ilo parantaa niitä äidinkin haavoja tuossa ohessa, ja muutenkin rentoutuu.



Niitä vapaa-aikoja järjestyy sitten kun on sen aika, lapsi on tottunut rutiiniin, äitisi on tottunut uuteen tilanteeseen ja isä on päättänyt kuinka paljon haluaa tavata lasta. Sitten näet että miten homma lähtee käyntiin ja mitä itse tarvitset. Voihan olla että vapaus huonosta suhteesta auttaa jaksamaan yh:n arkea, mikä tulee olemaan rankkaa.



Mutta muista myös että äiti ja lapsi molemmat nauttivat makoilla sohvalla, katsoa piirrettyä ja syödä popcornia, aina ei tartte harrastaa, lukea kaunokirjalisuutta ja stressata ;-) Auttaa jaksamaan kummasti vaikka se ei olekkaan lapsivapaata aikaa.



Poika on kohta 4, ja viime lauantaina leikki koko aamupäivän omia leikkejään, kävi välillä peuhaamassa ja juttelemassa, ja äiti sai lukea sängyssä kirjaa!! että kyllä se siitä, vaikka uhmaikä olikin henkisesti rankkaa, niin melkein olen jo unohtanut ja kaipaan sitä taaperoa joka opettelee kävelemään, juoksemaan ja tekemään palapeliä....

Itselläni tuli ero 1,5v sitten ja ajattelin aivan samoin. Pelkäsin, että miten ihmeessä pärjään yksin kun en tunnu jaksavan tämän vähäisen avun kanssakaan. Totuus oli se, että kun elämä oli asettunut uomiinsa noin 2-3kk kuluttua, jaksoin huomattavasti paremmin täysin yksin. Vie uskomattoman paljon energiaa inhota toista ja elää stressaavassa elämän tilanteessa. Lapsi kasvaa nopeasti, sulla alkaa jo fyysisesti raskain aika olla pian takana. 3-4vuotias on kevyt hoidettava 2vuotiaaseen verrattuna (jos on siis terve). Apua lastenhoitoon kyllä löytyy ajan kanssa. Helsingin leikkipuistoissa toimii esim lapsiparkkeja, jonne voi jättää 1-2h ilmaiseksi lapsen hoitoon. Herttoniemessä on pari kertaa viikossa pienperheyhdistyksen " lapsiparkki" . Onko mahdollista tehdä 4päiväistä viikkoa ja pitää lasta 5päivänä päiväkodissa? MLL:n hoitotädit/tytöt maksavat n 5e/h. Suurin ongelma on se, jos haluaa mennä itse baariin ja tarvis potea myös krapulaa...

Älä pelkää suurta muutosta, sehän on todennäköisesti muutos parempaan! Isäkin alkaa kiinnostua lapsesta kun ei pysty käyttämään häntä aseena sinua vastaan ja kun lapsi kasvaa niin hänestäkin tulee isän mielestä kiinnostava. Meillä ainakin homma meni just niin, eka vuonna tapaamiset oli satunnaisia ja ohareita tuli ja lapsi löyty millon kenenkin sukulaisen hoivista, mutta kun taaperosta kasvoi pieni mies ja vaipat ja tutit lensi roskiin niin on isiäkin alkanut kiinnostaa. Nykyään tapaamiset menee pilkulleen sopimusten mukaan ja joskus jopa yhteisellä sopimuksella pari ylimääräistä päivää. Ja kun olet itse tyytyväinen tilanteeseesi ja tasapainossa ja onnellinen, niin olet miestenkin mielestä kaunis ja kiinnostava. Että kohta saat rumimpia potkia pois =)

Kirjoitukssestasi päätellen miehelläsi saattaisi olla narsistinen persoonallisuushäiriö. Käy narsistien uhrien tuki ry:n sivuilla. Tämän tyyppiset uhkailut yms. viittaa juuri tuohon.



Mies yrittää pitää sinua itsellään kepuli konstein ja murtaa itsetuntoasi, että sinun on entistä vaikeampi lähteä suhteesta. Mutta kun pääset omillesi ja eheytymään huomaat että sinulla on tukijoita ja apua. Vaikka miehesi ei olisikaan narsisti. Silti kirjoituksestasi aistii miten murtaa sinua henkisesti.

Mulla on ex:ni kanssa yksi lapsi, nyt jo murkkuikäinen.

Lapsi oli reilun 1 v kun erosimme avoliitostamme, mun aloitteestani.



Suhde oli kaikkinensa vaikea, aika alusta asti, mutta jotenkin nuorena ja sinisilmäisenä kuvittelin asioitten muuttuvan...se perinteinen tarina..



Oli henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa, henkistä pahoinvointia, molemmin puoleinen kunnioitus ja luottamus uupui, ja suhteelta katosi pohja.

Harkitsin kauan eroa, ja vihdoin olin kypsynyt ajatukseen, että se on oikea ratkaisu.

Vaikeaa se oli, sikäli, että oli lapsi, mutta tunsin, että yksinkin jaksan paremmin kuin voiden suhteessa pahoin.



Ex:ni oli tosi katkera mulle, ja tuumasi vielä erotessamme, että " kukaan ei ole niin hullu, että alkaisi suhteeseen kanssasi..." , mitä ikinä sitten tarkoittikaan.

Olihan itsekin alkanut ;)



Ex oli katkera siitä, että " rikoin perheemme" , ja antoi sen ymmärtää ja sanoikin sen suoraan " hoida lapsesi, kun kerran erota halusit" :(

Alkuun otti lasta paljon vähemmän luokseen, ja tuo tietty harmitti sikäli mua, että minähän ne lapsen itkut kuuntelin kun isä ei tullutkaan hakemaan luokseen, ja minä olin se, joka lohdutin.



Elimme muutaman vuoden kaksisteen lapseni kanssa.

Sain sukulaisilta ja ystäviltä täyden tuen ja avun, niin hoitoapua kuin taloudellistakin apua (tosin en sitä ruinannut, ihan sukulaisten vapaasta tahdosta tuli ;) ), ja pärjäsimmekin vallan mainiosti kaksinkin.

Oli aikoja jolloin kaipasin rinnalleni ihanaa miestä, mutta oli aikoja, jolloin nautin " vapaudesta" , että sain itse määrätä missä kaappi seisoo :)



Olin varsin pettynyt ja katkeroitunutkin miehiin, ja olin miltei varma, että en enää edes huoli miestä vakavammassa mielessä elämäämme, mutta...

hetkellä jolloin vähiten sitä osasin odottaa, tapasin " elämäni miehen" :)

Siitä alkoi yhteinen taipaleemme, ja nyt elämme onnellista perhe-elämää, kera kahden yhteisen lapsenkin :)

Uusperhe-eloa olemme viettäneet siis vuosi kausia, yhdessä olemme olleet jo 13 v.



Ja ex on saanut syödä sanansa :D Tapasin " sen hullun" joka katsoi ja katsoo mua ;)



Näistä suhteista ei voi puhua samana päivänäkään.

Näin jälkiviisaana pitää todeta, että kunpa olisin tajunnut lopettaa ex-suhteeni jo aiemmin, miksi roikuinkaan suhteessa jossa oli paha olla.

Nyt voin sanoa tietäväni mikä ero voi olla toimimattomalla ja toimivalla suhteella.

Toki tässäkin suhteessa on ollut niin ylä- kuin alamäkiäkin, mutta kaikesta ollaan selvitty, ja yhä onnellisia olemme yhdessä :)



Ero ei koskaan ole helppo, jos kuvioissa lapsi/lapsia, mutta uskon, omaan kokemukseenikin perustuen, että vaikea/onneton suhde vie kyllä niin paljon energiaa ja voimia, että mieluummin olen yksin/yh:na kuin toimimattomassa suhteessa.



*Voimia tulevaan päätökseen, ja mahdollisen eron koittaessa!*



Et varmasti ole yksin ajatuksinesi, varmasti löydät kohtalotoverin, jonka kanssa jakaa ajatuksia ja aina löytyy asioita joista saada lohtua vaikeanakin hetkenä :)

Itse ainakin ajattelin/ajattelen yhäkin, että lapsi/lapset on/ovat voimavara, josta saan voimia tuleviinkin päiviin, ja heidän avullaan selviän ihan mistä vain ;)

niin meilläkin ex uhosi aikoinaan, että ei hoida lasta, mutta kunhan aikaa erosta meni, otti kyllä lasta luokseen, ja jo vuosia on käynyt säännöllisesti isänsä luona, ja ovat hyvissä väleissä keskenänsä (samaa ei tosin voi sanoa musta ja ex:stä, tosin onneksi ei tarvitsekaan enää olla tekemisissä, lapsi osaa jo itse hoitaa asioitansa).



Tuo on varmaan yleinen kommentti " yksin jäävän" suusta, että vedätetään " jättävää" osapuolta.

Anna uhota, hän se on joka menettää, ja paljon menettääkin, jollei ole osallisena lapsenne elämässä.

Älä anna miehesi lannistaa sua.

Onko teillä väkivaltaa,jos niin lähde heti suhteesta?



Minä olen odottanut,synnyttänyt ja hoitanut lastani yksin. Auttamassa erivät ole olleet lapsen isä tai äitini(on kuollut) ja hyvin olen pärjännyt.



Lue Anna Wahlgrenin kirjasta kohta: Jos synnytät yksin.Otsikko ei koske sinua,mutta teksti kylläkin,siinä kerrotaan yksinäisyydestä.



Kyllä sinä selviät ja nyt kun olet ollut jo kahdessa epäonnistuneessa suhteessa,et enää huoli ketä tahansa rinnallesi kulkemaan.Sanotaan,että kolmas kerta toden sanoo.



Voimia.

Olen lukenut tätä ketjua jo pariin kertaan ja nyt päätin ihan vain sanoa oman kannustavan sanani, jos sitä vielä kaipaat. ;o)

Ensinnäkin:

ellaolivia:

Miten saisin itselleni vakuutettua, että ero on oikein?

En ole onnellinen, en edes muista, koska olisin viimeksi ollut onnellinen mieheni kanssa.

Kaikkea, mitä teen vähätellään. Mikään ei ole koskaan oikein.

Mieheni " aiemmat" lapset ovat ykkösluokkaa, yhteisemme kakkosluokan kansalainen, koska " on niin nuori, ettei hänen kanssaan voi tehdä mitään" . En jaksa enää sitä suurta epäsuhtaa jolla mieheni kohtelee lapsiaan. Mutta lapset ovat kuulemma eri viivalla sen takia, kuka heidän äitinsä on... Lapseni siis ilmeisesti maksaa virheistäni.

Kaiken tämän jälkeen mietin silti vielä eron järkevyyttä. Osittain ehkä sen takia, että olisi surullista, jos lapseni ei tapaisi isäänsä enää.

Ja pelottaa myös se, että jään yksin loppuiäkseni. Eikä isoäitini auttanut asiaa ollenkaan, kun sanoi, että " tuskin löydät enää ketään rinnallesi" ...

tuli mieleeni, että (vaikkakin rankasti sanottu teitä oikeasti tuntematta) kuulostaa melkeinpä siltä, että *velvollisuutesi* on erota - lapsenne takia!!! Sen kummemmin diagnooseja tekemättä täytyy sanoa, että miehesi todellakin kuulostaa narsistiselta persoonallisuudelta ja vaikka en todellakaan edes ehdota, että " veisit lapsen isältään" , niin en oikein myöskään näe, että lapselle tekee hyvääkään kasvaa näennäisonnellisessa " ehjässä" kodissa, jos oman isän asenne esim. sisaruspuolten kanssa on tuo!! Huh, luulin, että Grimmin sadut ovat aikansa eläneitä ja todella vain satuja, mutta niin ei taidakaan olla... :( Omat vanhempani erosivat vuosien kärsimysten jälkeen vasta kun olin jo 15v ja ainakin omalta kohdaltani voin sanoa, että ehkä olisin tasapainoisempi aikuinen, jos ero olisi tapahtunut vähintään 10 vuotta aiemmin... No, eri tapaukset ovat tietenkin yksilöllisiä, mutta haluan vain huomauttaa, ettei yhdessä pysyminen todellakaan ole automaattisesti lasten etu!! Lapsesi isä on lapsesi isä ja etenkin jos hänellä on persoonallisuushäiriö tms., vahinko lienee kuitenkin pienempi, jos lapsi ei asu saman katon alla, vaikka kummallista kohtelua saisikin osakseen... Tähän liittyvä toinen näkökohta on myös vääristyneen ihmissuhteen esimerkki, jonka tuon kaltainen parisuhde antaa lapsille. Että on ok kohdella äitiä kuin kynnysmattoa. Et varmaankaan voi käsi sydämellä sanoa, etteikö se vaikuttaisi myös lapseesi? Sinusta itsestäsi puhumattakaan, tietysti!

Toisekseen, voin kertoa, että yksinhuoltajana pärjää nyky-yhteiskunnassa ihan hyvin!! Okei, aina ei ole helppoa, mutta ei elämä pienten lasten kanssa ole ruusuilla tanssimista monasti muutenkaan... Itse olen kolmen pojan yh ja heistä nuorimman (nyt 4v) sain jo yksin ollessani. Olimme siis jo eronneet, mutta " vanha suola janotti" kerran ja päädyin raskaaksi... ;) Shokki oli mahtava, mutta raskaudesta ja synnyttämisestä sekä sen jälkeisistä komplikaatioistakin selvittiin perheen ja ystävien avulla ja lopputulos on aivan ihana pieni mies!! Hassua kyllä, kenties jopa kiltein pojista... ;o)) En todellakaan voi enkä halua väittää, etteikö välillä olisi tehnyt mieli lyödä hanskoja tiskiin (ja se tunne tullee toistumaan vuosien varrella vielä moneen kertaan...;-)) ja sitä aikuista tukea rinnalleen (jota sinulla ei tälläkään hetkellä kuitenkaan taida olla?!!!) tosiaan kaipaa niin hyvinä kuin pahoinakin hetkinä -- mutta tiedätkö, etenkin tuttavapiirin parisuhdeongelmia kuunnellessani ja kuullessani olen monen monituista kertaa myös ajatellut, että olen onnekas, kun saan olla yksin päättämässä asioista! Eli kolikolla on tässäkin asiassa kaksi puolta... Jos laitat vaakakuppeihin asioita ja punnitset ne, veikkaan, että se yksinolon pelko (ei siis välttämättä edes todellista...) painaa kuitenkin vähemmän kuin kärsiä jonkun kynnysmattona parhaat vuotensa?!

Ja totta tosiaan, olen Annikan kanssa ihan samaa mieltä siitä, että isoäitisi on väärässä... Mutta annettakoon hänelle anteeksi, hän lienee jo vähän iäkkäämpi ihminen ja kasvatettu hiukan erilaiseen asemaan naisena kuin meidän sukupolvemme. Itse kehotan sinua todellakin poistumaan parisuhteesta, jossa voit silminnähden pahoin ja tekemään sen nyt, kun olet vielä " parhaassa iässä" . ;o) Täälläkin näkee lukemattomia esimerkkejä siitä, miten uusi (ja onnellinen!) parisuhde ON mahdollinen. Myös sinä ansaitset parempaa!

Oikein hyvää jatkoa sinulle ja lapsellesi.

aiemmin " kriisistänne" ja muistan, että silloin päädyit palaamaan miehen luokse ja jatkamaan suhdetta. Mutta vinkkejä sinulle yksinhuoltajan arkeen. Itse olen käyttänyt paljon MLL:n palveluita. Lisäksi olen vuorotellut ystäväni kanssa, välillä hän hoitaa lapsiani ja vaihtoehtoisesti välillä minä hänen. Mummojen vierailut ja mummoloissa vierailut olen käyttänyt tarkoin hyväksi oman ajan saamiseksi. Pääkaupunkiseudulta luulisi myös helposti löytyvän lukioikäinen tyttö iltahoitajaksi. Kannattaa kysellä esim. työkavereilta olisiko heidän omissa lapsissa tai sukulais/tuttavalapsissa lapsista pitäviä hoitajaehdokkaita. Neuvolasta olen myös saanut hyviä vinkkejä.

Itselläni on jo elämä mallillaan ja uusia miehiä löytyy aina. Isoäitisi on kyllä ollut takuulla väärässä kommenteillaan. Ja mikä uskomattominta, olen kuullut useammalta 30+ eronneelta lapselliselta mieheltä, että he aloittavat uuden suhteen vain sellaisen naisen kanssa, jolla myös lapsia.

Kirjoitit " miehen mallista" . Itse olen saanut perheneuvojalta kommentin, että jokaisella lapsella tarvitsee olla mies mallina. Ei kuitenkaan ole väliä onko se biologinen isä vai joku muu. Jos lapsesi isä ei halua olla aidosti isä lapsellenne, et sinä voi tehdä mitään mikä muuttaisi asian. Tärkeintä on, että hoidat itsellesi ja lapsellesi turvallisen ja hyvän kotiympäristön. Lapsesi alkaa pikkuhiljaa olla sen ikäinen, että rupeaa aistimaan kummasti vanhempien käyttäytymistä ja tuskin tekee hyvää kasvaa sellaisessa ilmapiirissä, jossa häntä ja äitiä pidetään hyvin paljon vähempiarvoisina kuin entisen perheen jäseniä.

Sinulle toivon kaikkea hyvää ja toivottavasti saat asianne järjestymään.