Onko kateuden kohde muka aina oikeasti parempi kuin se kadehtija?

Vierailija kirjoitti:

Kateus nousee pohjimmiltaan huonosta itsetunnosta. Itsensä kanssa tasapainossa olevan ihmisen ei tarvitse kadehtia muita, vaikka toisilla olisikin asiat "paremmin".

Ja kateus johtuu kilpailusta. Kilpailuhenkinen kadehtii, mutta ei sellainen jolla ei ole kilpailuhenkeä. Olen ikäni opettanut lapsille ja kaikille, että älkää kilpailko missään asiassa toisten kanssa. Itselleen voi asettaa tavoitteita ja kilpailla itsensä kanssa, mutta se on loputon taisto jos alkaa kilpailemaan toisen/ toisten kanssa. Paremmuudessa jossain lajissa, kauneudessa,  rikkaudessa ( rahan keräämisessä), erityisesti lasten kohdalla kilpailu on pahasta. Pitää saada parempia numeroita jne...koulussa pitäisi palkita heitä, jotka ovat edistyneet jossakin aineessa, ei heitä joilla keskiarvo on liki 10.

Vierailija kirjoitti:

Kateushan alkaa tunnetusti vertailusta. Kannattaa siis olla tarkkana mihin viiteryhmään itseään vertaa niin pysyy kateuskin aisoissa. 

Minuun ei päde tuo. Jos vertaan itseäni vaikka johonkin kuuluisuuteen, niin en tule kateelliseksi, koska joko näen heti kättelyssä heidän olevan ylivertaisia minuun verrattuna lahjoineen tai sitten en tunne heitä tarpeeksi tietääkseni heidän meriittiensä perustaa, joten oletan heidän ansainneen paikkansa. 

Jos taas vertaan itseäni kavereihini jotka tunnen pitkältä ajalta ja siten tiedän heidän vahvuutensa ja heikkoutensa, niin koen hyvin herkästi kateutta jos joku on päässyt mielestäni liian hyvään asemaan. Enkä siis vain itseeni verrattuna, vaan saatan ajatella, että miksei kaverini "Anna" päässyt työpaikkaan x vaikka kaverini "Viivi" pääsi, vaikka Anna on selkeästi älykkäämpi ja ahkerampi.

Jos joku on sinulle kateellinen niin silloin olet tehnyt jotain oikein

Parempi? Millä lailla parempi? Useinhan kateelliset ihmiset kadehtivat kuvitellessaan toisen henkilön saaneen ansaitsematonta etua jolllain tavoin. Sinänsä olen samaa mieltä ap:n kanssa että ei jonkun alan huippuja yleensä tavallinen tallaaja kadehdi, mutta kyllä näillä huipuillakin on omassa viitekehyksessään kadehtijansa. Se mikä mielestäni kadehtijoita yhdistää, on luulottelu ja se, että kuvitellaan tietävänsä kadehtimisen kohteen asiat niin hyvin, että ajatellaan olevansa oikeutettu sanomaan (tai mielessään jupisemaan) että olisinhan minä itsekin ansainnut vielä paremmin sen, mistä nyt onkaan kateellinen. Eli olen ap:n kanssa samaa mieltä että kadehditaan henkilöitä, jotka ajatellaan olevan saman- tai alempiarvoisia kuin itse. Mutta sitä en allekirjoita että se kateellisuus perustuisi tosiasialliseen "epäreiluuteen", vaan hyvin usein kuviteelliseen sellaiseen. 

Siis mitä juttua aloittaja kommentoi? Hesarissa oli juttu kateudesta, mutta ei siinä mitään tuollaista annettu ymmärtää mitä aloittaja nyt esittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kateushan alkaa tunnetusti vertailusta. Kannattaa siis olla tarkkana mihin viiteryhmään itseään vertaa niin pysyy kateuskin aisoissa. 

Minuun ei päde tuo. Jos vertaan itseäni vaikka johonkin kuuluisuuteen, niin en tule kateelliseksi, koska joko näen heti kättelyssä heidän olevan ylivertaisia minuun verrattuna lahjoineen tai sitten en tunne heitä tarpeeksi tietääkseni heidän meriittiensä perustaa, joten oletan heidän ansainneen paikkansa. 

Jos taas vertaan itseäni kavereihini jotka tunnen pitkältä ajalta ja siten tiedän heidän vahvuutensa ja heikkoutensa, niin koen hyvin herkästi kateutta jos joku on päässyt mielestäni liian hyvään asemaan. Enkä siis vain itseeni verrattuna, vaan saatan ajatella, että miksei kaverini "Anna" päässyt työpaikkaan x vaikka kaverini "Viivi" pääsi, vaikka Anna on selkeästi älykkäämpi ja ahkerampi.

Kuulostaa siltä, että et taida pitää ystävistäsi kovin paljoa. Ja jostain syystä olet asettanut itsesi norsunluutorniin, josta voit kuvitellusti ohjeistaa maailmaa pyörimään sinun halujesi mukaisesti. 

Vierailija kirjoitti:

En ole lukenut artikkelia, mutta minulla ainakin on ollut kovin erilaisia kateudentunteita: epäoikeudenmukaisuudesta johtuvaa esim. koulussa, materiaalisuudesta esim. koulukavereiden isommat viikkorahat jne.

Suurta kateutta koen isääni ja hänen sisaruksiaan kohtaan, koska he ovat saaneet pitää sisaruksensa melkein 80-vuotiaiksi asti. Minun sisarukseni kuoli, kun olin 30. ( Toki isää kohtaan koen pääasiassa  sääliä, tuskaa yms, koska hän on menettänyt lapsen.)

En nyt oikein ymmärrä, että miten voisin yrittää päästä samaan kuin nämä kateuden kohteeni? Miten saan sisarukseni eloon?

Juu, olenhan minä yhä esim jonkun työpaikasta joskus harvoin kade, mutta tuo kateellisuus nyt on vain pieni häivähdys. Ei kannata tuon tunteen perässä juosta.

Koen siis oman kokemukseni perusteella, että kateus on tunne siinä kuin muutkin. Se kertoo omalla tavallaan mitä haluaa tai mitä olisi halunnut. Se kertoo joskus surusta,

Ei kannata sekoittaa katkeruutta kateuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kateushan alkaa tunnetusti vertailusta. Kannattaa siis olla tarkkana mihin viiteryhmään itseään vertaa niin pysyy kateuskin aisoissa. 

Minuun ei päde tuo. Jos vertaan itseäni vaikka johonkin kuuluisuuteen, niin en tule kateelliseksi, koska joko näen heti kättelyssä heidän olevan ylivertaisia minuun verrattuna lahjoineen tai sitten en tunne heitä tarpeeksi tietääkseni heidän meriittiensä perustaa, joten oletan heidän ansainneen paikkansa. 

Jos taas vertaan itseäni kavereihini jotka tunnen pitkältä ajalta ja siten tiedän heidän vahvuutensa ja heikkoutensa, niin koen hyvin herkästi kateutta jos joku on päässyt mielestäni liian hyvään asemaan. Enkä siis vain itseeni verrattuna, vaan saatan ajatella, että miksei kaverini "Anna" päässyt työpaikkaan x vaikka kaverini "Viivi" pääsi, vaikka Anna on selkeästi ä

Kuvailin vain ajatuksia joita herää, jos joku kaveri saa yllättävän hyvän duunin ja toinen taas ei, vaikka älykkyyden puolesta olisin odottanut päin vastoin. En siis ohjaile mitään, kunhan tarkkailen ajatuksia mitä herää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kateushan alkaa tunnetusti vertailusta. Kannattaa siis olla tarkkana mihin viiteryhmään itseään vertaa niin pysyy kateuskin aisoissa. 

Minuun ei päde tuo. Jos vertaan itseäni vaikka johonkin kuuluisuuteen, niin en tule kateelliseksi, koska joko näen heti kättelyssä heidän olevan ylivertaisia minuun verrattuna lahjoineen tai sitten en tunne heitä tarpeeksi tietääkseni heidän meriittiensä perustaa, joten oletan heidän ansainneen paikkansa. 

Jos taas vertaan itseäni kavereihini jotka tunnen pitkältä ajalta ja siten tiedän heidän vahvuutensa ja heikkoutensa, niin koen hyvin herkästi kateutta jos joku on päässyt mielestäni liian hyvään asemaan. Enkä siis vain itseeni verrattuna, vaan saatan ajatella, että miksei kaverini "Anna" päässyt työpaikkaan x vaikka ka

 

Jollain toisella heräisi vastaavassa tilanteessa ilon tunne siitä, että toinen onnistuu, vaikka lähtökohdat olivat ehkä huonommat. 

Vierailija kirjoitti:

Siis mitä juttua aloittaja kommentoi? Hesarissa oli juttu kateudesta, mutta ei siinä mitään tuollaista annettu ymmärtää mitä aloittaja nyt esittää.

Sori, sinä ja aiempi kommentoija olette oikeassa, viittasin väärään juttuun! Luin siis aamulla tuon jutun ja heti sen jälkeen kaksi aiempaa Hesarin artikkelia kateudesta, jotka olivat siinä linkit tyrkyllä, ja niiden pohjalta tein tämän avauksen. Aivoni siis unohtuvat tuossa välissä että olin lukenut kolme artikkelia, haha. Eli tämänpäiväinen artikkeli oli asiallinen, mutta jos luette nuo aiemmat eli 7.11.23 ja 27.3.22 julkaistut, niin niissä puhutaan noita juttuja mitä aloituksessani ja kommentissani avaan. Pahoittelut sekaannuksesta! T. Aivosumu ap

Itse tunnistan kateuden muissa ihmisissä, mutta itse en osaa kadehtia oikein ketään. Yritän pitää itselleni tapahtuneet onnistuneet ja hyvät asiat salassa, en kehu saavutuksillani tai kerro varallisuudestani, ette nämä kateelliset minua kadehtisi tai tulisi käsi ojossa kerjuulle lainaamaan keksimiinsä projekteihin rahaa. Olen kyllä aina sanonut, että pankista saa lainaa.

Vierailija kirjoitti:

Tosiasia on se, nero sana ei edes lähtökohtaisesti tarkoita suomen kielessä mitään hyvää. Se tulee Keisari Neron nimestä, ja jokainen voi perehtyä tarkemmin millaisena ihmisenä Neroa pidettiin. Hyvin harvat ihmiset todellisuudessa ihailevat neroja Suomessa, vaan Suomen tapa on kehua kaiken maailman keskinkertaisuuksia ja ylistää näitä. Et ole varmaan huomannut, mutta Länsimaissa on ollut aikamoinen nerojen mitätöintiprosessi menossa. On jopa väitetty, että neroja ei ole edes olemassa. Ei, nerot herättävät kateellisissa ihmisissä enemmän kateutta kuin mikään muu ihmisryhmä.

Keisari Nero oli kansansuosiossa ja häntä vastusti yläluokka, joka ei pitänyt veronkorotuksista. Nero edisti humanitäärisiä oikeuksia, kuten gladiaattoritaisteluissa kuolemaan johtavien taisteluiden päättymisen sekä vahvisti lehdistönvapautta ja sananvapautta. Hänen aikakaudellaan arkkitehtuuri ja kirjallisuus nousivat uuteen kukoistukseen. Nero onkin oikein mukava tapa tulla nimitetyksi, sillä hänen huono maineensa on kirjaimellisesti kateellisten panettelua.

Samaa mieltä että ap ei taida kovinkaan pitää kavereistaan. Itse ainakaan en ole kateellinen ystävieni onnistumisista, päinvastoin olen onnellinen heidän puolesta. Varsinkin kun tiedän mitä ponnisteluja ja uhrauksia onnistumiset ovat hyvin usein vaatineet. Siinä on siis tuokin elementti että tiedän ja tunnen heidät, niin ei tarvitse mitään luulotella. Iän myötä tuonut elämänkokemus on myös tehnyt selväksi että usein se, mikä näyttää ulospäin kiiltävältä, ei sitä todellisuudessa ole. Turha kadehtia. Parempi keskittyä omaan elämäänsä ja mikä on siinä hyvin ja mistä asioista tulee itse onnelliseksi ja pyrkiä sitten niitä kohti. 

Vierailija kirjoitti:

Parempi? Millä lailla parempi? Useinhan kateelliset ihmiset kadehtivat kuvitellessaan toisen henkilön saaneen ansaitsematonta etua jolllain tavoin. Sinänsä olen samaa mieltä ap:n kanssa että ei jonkun alan huippuja yleensä tavallinen tallaaja kadehdi, mutta kyllä näillä huipuillakin on omassa viitekehyksessään kadehtijansa. Se mikä mielestäni kadehtijoita yhdistää, on luulottelu ja se, että kuvitellaan tietävänsä kadehtimisen kohteen asiat niin hyvin, että ajatellaan olevansa oikeutettu sanomaan (tai mielessään jupisemaan) että olisinhan minä itsekin ansainnut vielä paremmin sen, mistä nyt onkaan kateellinen. Eli olen ap:n kanssa samaa mieltä että kadehditaan henkilöitä, jotka ajatellaan olevan saman- tai alempiarvoisia kuin itse. Mutta sitä en allekirjoita että se kateellisuus perustuisi tosiasialliseen "epäreiluuteen", vaan hyvin usein kuviteelliseen sellaiseen. 

Mieti vaikka tilanne, että olet tuntenut jonkun ihmisen vuosia ja huomannut, että hän on esimerkiksi älykkyydeltään ihan perusjumppa, joka kysyy sinulta neuvoa ja apua useinkin, koska osaat kuulemma hänen mielestään asiat paremmin ja sinulla leikkaa nopeammin. Sitten tuo perusjumppa pääsee vaikka suhteilla johonkin hyvään asemaan ja hän alkaa pikkuhiljaa käyttäytyä kuin olisikin yhtäkkiä sinua parempi.

Mitä fiiliksiä herää? Minulle on nimittäin käynyt noin ja en tiedä onko kateus sitten oikea vai väärä sana, mutta kyllä se on mielestäni ihan aiheellista kyseenalaistaa toisen paremmuus pelkän tittelin perusteella, kun on vuosikausia evidenssiä toiseen suuntaan? Jos tuo kaveri olisi edes realistinen itse tilanteestaan, eikä alkaisi heti päteä ja kuvitella itsestään liikoja, niin tilanne olisi varmasti toinen.

Useimmiten

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kateushan alkaa tunnetusti vertailusta. Kannattaa siis olla tarkkana mihin viiteryhmään itseään vertaa niin pysyy kateuskin aisoissa. 

Minuun ei päde tuo. Jos vertaan itseäni vaikka johonkin kuuluisuuteen, niin en tule kateelliseksi, koska joko näen heti kättelyssä heidän olevan ylivertaisia minuun verrattuna lahjoineen tai sitten en tunne heitä tarpeeksi tietääkseni heidän meriittiensä perustaa, joten oletan heidän ansainneen paikkansa. 

Jos taas vertaan itseäni kavereihini jotka tunnen pitkältä ajalta ja siten tiedän heidän vahvuutensa ja heikkoutensa, niin koen hyvin herkästi kateutta jos joku on päässyt mielestäni liian hyvään asemaan. Enkä siis vain itseeni verrattuna, vaan saatan ajatella, että miksei kaverini "Anna" päässyt työpaikkaan x vaikka kaverini "Viivi" pääsi, vaikka Anna on selkeästi älykkäämpi ja ahkerampi.

Onneksi et ole minun ystäväni. Olisi ihan hirveää, jos vähälahjainen kaverini laittaisi meitä kuvitteelliseen arvojärjestykseen ja sen mukaan meille pitäisi jakaa ylennyksiä tai työpaikkoja. Ja sitten jos joku pääseekin parempaan asemaan kuin tämä tollo on päättänyt, niin se on aina saajan vika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parempi? Millä lailla parempi? Useinhan kateelliset ihmiset kadehtivat kuvitellessaan toisen henkilön saaneen ansaitsematonta etua jolllain tavoin. Sinänsä olen samaa mieltä ap:n kanssa että ei jonkun alan huippuja yleensä tavallinen tallaaja kadehdi, mutta kyllä näillä huipuillakin on omassa viitekehyksessään kadehtijansa. Se mikä mielestäni kadehtijoita yhdistää, on luulottelu ja se, että kuvitellaan tietävänsä kadehtimisen kohteen asiat niin hyvin, että ajatellaan olevansa oikeutettu sanomaan (tai mielessään jupisemaan) että olisinhan minä itsekin ansainnut vielä paremmin sen, mistä nyt onkaan kateellinen. Eli olen ap:n kanssa samaa mieltä että kadehditaan henkilöitä, jotka ajatellaan olevan saman- tai alempiarvoisia kuin itse. Mutta sitä en allekirjoita että se kateellisuus perustuisi tosiasialliseen "epäreiluuteen", vaan hyvin usein kuviteelliseen sellaiseen. 

 

Olisiko mahdollista, että 1) Vuosien saatossa tämä jamppa onkin ottanut oppia ja saattaa jopa tietää jostain asiasta nykyisin enemmän kuin sinä ja sinun on sitä hankala hyväksyä, koska koet olevasi älykkäämpi vanhasta tottumuksesta? 2) Jos hän todella kohtelee sinua alempiarvoisena, niin mitä turhaan tuhlaat aikaasi tähän ihmiseen? Ei hän ole sinun ystäväsi. Ei siitä tarvitse olla kateellinen tai katkera vaan iloinen siitä, että tyyppi näyttää oikeat karvansa niin pääset hänestä eroon.

Kateus on köyhyyttäkin kamalampaa. Köyhältä puuttuu vaan paljon, mutta kateelliselta kaikki. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kateushan alkaa tunnetusti vertailusta. Kannattaa siis olla tarkkana mihin viiteryhmään itseään vertaa niin pysyy kateuskin aisoissa. 

Minuun ei päde tuo. Jos vertaan itseäni vaikka johonkin kuuluisuuteen, niin en tule kateelliseksi, koska joko näen heti kättelyssä heidän olevan ylivertaisia minuun verrattuna lahjoineen tai sitten en tunne heitä tarpeeksi tietääkseni heidän meriittiensä perustaa, joten oletan heidän ansainneen paikkansa. 

Jos taas vertaan itseäni kavereihini jotka tunnen pitkältä ajalta ja siten tiedän heidän vahvuutensa ja heikkoutensa, niin koen hyvin herkästi kateutta jos joku on päässyt mielestäni liian hyvään asemaan. Enkä siis vain itseeni verrattuna, vaan saatan ajatella, että miksei kaverini "Anna" päässyt työpaikkaan x vaikka kaverini "Viivi" pääsi, vaikka Anna on selkeästi ä

Kateus on ominaista tietyntyyppisille ihmisille, jotka yleensä asettavat itsensä muitten yläpuolelle sekä ovat mielellään omasta mielestä oikeassa kaikessa. Kuten vaikka vaan tässä kateus-asiassa

Naiset on uskomattoman kateita ulkonäöstä. Tutkittu asia, siksi osa naisista epätoivoissaan täyttelee ja leikkelee itseään! 

 

yllensä siellä taustalla on joku nainen, joka on heidän kateudenkohteensa ja haluavat saman näköiseksi.