Elääkö mies sinkkuelämää vai olenko vain tiukkis?

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä pari vuotta. Koko yhdessäoloa on varjostanut miehen tapa elellä kuin sinkku, tai niin ainakin minä sen miellän. Hän lähtee aamulla töihin, ei kerro, koska palaa, on saattanut usein sopia omia menojaan töiden jälkeen, joista kukaan meistä ei edes tiedä. Samassa talossa asuu siis myös lapsia. Hän on jäänyt kiinni salailusta ja viestittelyistä muiden naisten kanssa. Minua hän dissaa paljon, huomautuksia ohimennen, toisinaan jopa ylistää muiden naisten vartaloita ja kertoo kuinka ne kiihottavat häntä. Minua hän ei kosketa. Myös exänsä menee hänen mukaansa lähes kaikessa edelleni. Heillä oli pitkä suhde, hyvin vapaa ja sellaista elämää mies tuntuu edelleen elävän. Tavatessamme mies valehteli olleensa sinkkuna jo pitkään, kunnes selvisi, että oli eronnut pari viikkoa aiemmin ja oli edelleen virallisesti avoliitossa. Minulle on tullut käsitys, että mies siirtyy kohteesta toiseen, että ei tarvitse olla yksin. 

Ymmärrän kyllä, että suhteessa saa ja kuuluukin olla omaa aikaa ja omia juttuja, mutta eikö nämä pitäisi sovitella yhdessä, ja parisuhteen yhteinen aika huomioiden? Olen ollut niin kummallisissa ja satuttavissa suhteissa avioliittoni jälkeen, että en edes enää tiedä, mikä on ns. normaalia. Minulle on perusasia, toisen arvostamista ja kunnioittamista, että kaikki huomioidaan ja jos ollaan parisuhteessa, asiat sovitaan yhdessä. Kai niitä yhteisiä menojakin tulisi olla. Tuntuu, että tämä yhteinen kotimme on hänelle kääntöpaikka, jossa odottaa ruoka pöydässä ja puhtaat vaatteet. Hän ei jaa mitään asioita, ei pyydä mukaan, mietin juuri yhtenä päivänä, että enhän oikeastaan tiedä hänestä mitään. Minä olen kuulema tarjonnut hänelle uusia kokemuksia, mutta en koe hänen avanneen mitään uusia ovia minulle, en ole nähnyt hänen kavereita, harrastuksia, en oikeastaan mitään. En edes tiennyt, että hän harrastaa retkiluistelua kunnes vastaan tuli jokin ko. yhdistyksen vuosimaksu.

Olemme riidelleet tästä paljon, puineet asioita jopa parisuhdeterapiassa. Terapeutti lähes vaati, että mies jatkaa yksilöterapiaa ja niin hän lupasikin, mutta sekin sitten vain jäi. Tunnen itseni niin arvottomaksi, itsetuntoni on todella pohjilla ja koska meillä on yhteinen koti, tunnen olevani loukussa tässä. Olin aiemmin niin vahva omasta näkemyksestäni, että tällaista ei tarvitse sietää, ei minun eikä lasteni, mutta olen alkanut empimään, olenko minä sittenkin liian niuho kuten mies sanoo. Hän vaatii, että siitä on tultava loppu, että hänelle sanellaan, mitä hän saa tehdä ja mitä ei. En ymmärrä, miksi hän on parisuhteessa, jos kuitenkin haluaa elää ilman velvollisuuksia muita kohtaan. Saisinko teiltä tukea ja näkemystä ajatuksilleni ja tähän tilanteeseen?!