Ystävystymisen vaikeudesta

Vierailija kirjoitti:

Kuka toi hullu pick me -väittäjä on? 😟 Onhan ihan selvää, että tässä ketjussa ei ole lainkaan kyse siitä. 

Ohis 

Joillakin on tapana takertua yksittäisiin sanoihin, tehdä olettamuksia kirjoittajasta ja hyökätä. Ilmeisesti aloituksessani tai jossain muussa viestissäni oli jokunen häiritsevä sana. 

- ap

Lapsena ja nuorena oli helppo/helpompi kaveerata ja ystävystyä, kun se perustui tekemiseen. Lapsena leikkimiseen ja harrastamiseen, nuorena harrastamisen lisäksi vaikka juhlimiseen. Nyt aikuisena istutaan kahvikupin ääressä ja jutellaan... tylsiä. Helppoja puheenaiheita kuten lapsia käytetään varmaan lähinnä lähestymiseen ja ehkä ajanvietteeksi, en tiedä. Siitä sitten olisi tarkoitus syventää, mutta itseäni ei yleensäkään jaksa niin kiinnostaa lörpöttely, vaan mieluummin vaikka harrastaisin yhdessä tai jotain, niin kuin lapsena ja nuorena. 

Aikuisiälle on säilynyt etäisinä muutama ystävyyssuhde, joissa tavattaessa tuntuu ettei koskaan ole erossa oltukaan, mutta väliaikoina on hankala pitää yhteyttä. Muuton myötä jäivät toiselle puolelle Suomea. Uusia kavereita en ole saanut. Opiskelin uuden ammatin, jonka opinnoissa oli yksi nainen, mutta hänen kanssaan ei synkannut. Ei kummassakaan vikaa, mutta mä rauhallisena stressaannuin hänen ylienergisyydestään. Töissä on ollut pääosin vaan duunarimiehiä, joiden kanssa ei hirveästi kiinnosta keskustella vaikkapa mokkamunista, öhööhö. Yhdessä työssä oli taas kolme naista jotka kaikki valittivat toisistaan ja työpaikan miehistä ja piilov-ttuilivat. 

Minulla on aina ollut tärkeämpää ystävien laatu ja ystävyyden syvyys kuin määrä tai tuttavat tai kaverit. Jos on muutama hyvä ystävä, pärjäilee paremmin kuin viidellätoista kaverilla. 

Ajattelisin, että ystävyyssuhteiden muodostaminen on sitä vaikeampaa, mitä vähemmän niitä on ollut. Koska ystävyyssuhteet vahvistavat itseluottamusta ja tunnetta, että muut voivat pitää minusta ja haluta olla kanssani. Oppii luottamaan muihin ihmisiin ja se näkyy käytöksessä. Ja oppii myös konkreettisesti käytösmalleja ja sosiaalisia taitoja, miten hakeutua muiden seuraan ja syventää ja ylläpitää ihmissuhdetta.

Minua kiusattiin ala-asteella, ja vaikka menin eri yläasteelle kuin muut ja kiusaaminen loppui siihen, niin olin yläasteikäisenä niin ihmispelkoinen, etten uskaltanut lähestyä ketään. Lukiossa edistyin sen verran, että sain kavereita, joiden kanssa viettää aikaa koulussa, mutta mitään varsinaisia ystävyyssuhteita ei syntynyt. Ja nyt yliopistossa aika lailla sama juttu, koulussa on luokkakavereita joiden kanssa voi höpötellä koulussa ja syödä samassa pöydässä ruokalassa, mutta sen syvempiä ihmissuhteita ei ole muodostunut. Mietin, että ehkä olen jotenkin jäänyt jälkeen sosiaalisessa kehityksessä. En ole oppinut luottamaan ihmisiin eikä ihmisten kanssa oleminen useinkaan ole "luontevaa". Enkä myöskään oikein tiedä, miten sen ihmissuhteiden syventymisen pitäisi käytännössä tapahtua, kun ei ole semmoisesta kokemusta kuin viimeksi ala-asteelta. Ja kotoa opitut mallitkin varmasti vaikuttavat, perheenjäsenilläni minut mukaanlukien ei jostain syystä ole ikinä ollut tapana pitää toisiimme yhteyttä kovin paljoa.

Ja epäilin muuten yläasteikäisenä olevani autisti, koska en saanut muodostettua ihmissuhteita ja minun oli vaikeaa katsoa ihmisiä silmiin, mikä kyllä jälkikäteen ajateltuna johtui omasta epävarmuudesta eikä siis enää ole jatkunut. Kyllä, autisteja on, mutta toisaalta kuvittelisin, että suurin osa vaikeuksista muodostaa ihmissuhteita johtuu muusta kuin autismista.

Jos on lisäksi muita autismin oireita, se voi hyvin johtua autismista, jos sivuoireita ei ole, luultavasti kyse on traumasta tai muusta ongelmasta. 

Vierailija kirjoitti:

Ajattelisin, että ystävyyssuhteiden muodostaminen on sitä vaikeampaa, mitä vähemmän niitä on ollut. Koska ystävyyssuhteet vahvistavat itseluottamusta ja tunnetta, että muut voivat pitää minusta ja haluta olla kanssani. Oppii luottamaan muihin ihmisiin ja se näkyy käytöksessä. Ja oppii myös konkreettisesti käytösmalleja ja sosiaalisia taitoja, miten hakeutua muiden seuraan ja syventää ja ylläpitää ihmissuhdetta.

Minua kiusattiin ala-asteella, ja vaikka menin eri yläasteelle kuin muut ja kiusaaminen loppui siihen, niin olin yläasteikäisenä niin ihmispelkoinen, etten uskaltanut lähestyä ketään. Lukiossa edistyin sen verran, että sain kavereita, joiden kanssa viettää aikaa koulussa, mutta mitään varsinaisia ystävyyssuhteita ei syntynyt. Ja nyt yliopistossa aika lailla sama juttu, koulussa on luokkakavereita joiden kanssa voi höpötellä koulussa ja syödä samassa pöydässä ruokalassa, mutta sen syvempiä ihmissuhteita ei ole muodostunut

Hyvin kirjoitettu, kiitos. 

- ap

Lopettakaa tuo pick me höpinä. Tässä puhutaan ulkopuolisuudesta ja yksinäisyyden tunteista. Pick me tyypit on erilaisia.

Samaistun aloittajaan aika paljon. Olen viime vuosina alkanut ajatella rennommin että minä vain olen vähän erilainen kuin suurin osa, enkä jaksa esittää muuta. Otan vaikka yksinkertaisen esimerkin tosielämästä: kaikki muut tykkää kokata ruokaa mutta itse en kokkaa melkein koskaan. Eipä silloin voi jutella kokkaamisesta. Enkä vaan jaksa kiinnostua siitä muiden vuoksi. Nuorempana kyllä harmitti. Olen vaan sattunut syntymään väärään paikkaan ja ajoitus on ollut huono. Joskus on tullut ystävystyttyäkin mutta suurin osa näistä on mennyt eteenpäin jos elämäntilanne muuttuu. Niin se vaan on että ei ole helppoa kaverustua. Ja ihan saletisti vaikuttaa ympäristö missä olet. Itse olen duunariperheestä ja kun mietin nuoruuden kavereita, jotka kiusasivat myös, niin voi olimmepa me kyllä erilaisia. Mistä se erilaisuus johtuu on sitten asia jota voi miettiä jos haluaa, jos se omaa oloa helpottaa. On erilaisia tapoja, erilaisia älykkyyksiä, on sosiaaliluokkaa ja sattumaa, vaikka mikä voi vaikuttaa. Sen kun hyväksyy niin ei syytä vain itseään aina.

Fiksu ihminen ei kiusaa toista erilaisuuden vuoksi. Ei kyllä minkään muunkaan vuoksi. Jos toinen osaa keskustella, ihan sama mikä on tausta. 

Pick me -huutelija hiljeni. 

Mielestäni on kovin yleistä aika suljetut kaveripiirit. Ihmisillä on kaveriporukoita joihin kuuluu tietyt ihmiset, eikä niihin oteta uusia mukaan. On kuin ne olisivat jotain salaseuroja. Välillä tähän on vaikeaa löytää järkisyytä; vaikka tulisikin ko. porukan jäsenten kanssa hyvin toimeen, ja huumorintajut ja arvot yms. osuisivat yksiin, niin tuntuu silti olevan todella korkea kynnys päästää ketään uusia tai porukan ulkopuolisia mukaan. On tottakai täysin ymmärrettävää ja hyväksyttyä, että joskus halutaan viettää aikaa vain tietyllä porukalla, mutta se ei mielestäni poissulje uusien ihmisten kutsumista mukaan silloin tällöin. Ystäväthän ovat rikkaus - voiko heitä muka olla liikaa?