Ujoudesta johtuva "huono käytös", miten siihen nykyään suhtaudutaan ja "hoidetaan"?
Olen 80-luvun lopun lapsi ja itse olen aina ollut vähän ujo tyttö, mutta esimurrosikässä oli erityisesti vaihe, että en vaan osannut olla vieraammassa porukassa, vaikka tuttujen kesken ja omassa koululuokassa sujui hyvin. Vanhemmat välillä raahasivat kyläilyreissuilla omille tutuilleen, joiden lapsia en ollut koskaan nähnytkään, ja en tykännyt yhtään, koska en osannut olla vieraiden seurassa sosiaalinen. Vanhemmat ei aina ymmärtäneet tätä, ja heidän sen ajan kasvatusmenetelmien mukaan sain joitakin kertoja tällaisen kyläilyreissun jälkeen jopa remmiä, koska vanhempien mielestäni huono käytökseni oli jonkinlainen tahallinen mielenosoitus siitä, kun en alunperinkään olisi halunnut sinne mukaan lähteä.
Tällainen tuli mieleen nyt, koska tunnistan yhdessä tuttavalapsessa aika samoja piirteitä kuin itsessäni. Hän on tosi kiva ja reipas kahden kesken, mutta äitinsä kertoo sitä, miten hankalaa uusissa tilanteissa vieraassa seurassa ja olen itsekin tätä joskus ollut näkemässä.
Kommentit (49)
Nykyaikana remmin sijaan annettaisiin jokin monikirjaiminen diagnoosi.
Riippuu paljon myös vanhemmista mutta kyllä oman kokemuksen perusteella nykyään vanhemmat ymmärtävät paremmin lasten olevan erilaisia ja ovat mukana tutustuttamassa lapsia toisiinsa. Esimerkiksi ohjaavat yhteisten kiinnostuksen kohteiden pariin tai sen sijaan, että sanovat että menkääs tuonne leikkimään, niin ehdottavat, että näytätkö asian x.
Vierailija kirjoitti:
Riippuu paljon myös vanhemmista mutta kyllä oman kokemuksen perusteella nykyään vanhemmat ymmärtävät paremmin lasten olevan erilaisia ja ovat mukana tutustuttamassa lapsia toisiinsa. Esimerkiksi ohjaavat yhteisten kiinnostuksen kohteiden pariin tai sen sijaan, että sanovat että menkääs tuonne leikkimään, niin ehdottavat, että näytätkö asian x.
Minäkin luulen, että vaikka toisaalta sosiaalisuutta vaaditaan enemmän, myös erilaisuutta ymmärretään paremmin.
Mulla on ujo ja arka lapsi. En väkisin vie mihinkään tai vaadi puhumaan vieraille, mutta saatan yrittää yhdessä tekemällä innostaa. Esim. "Sanotaanpa kiitos. Kiiiitooos", että lapsi voi tulla mukaan siihen kiitokseen. Harrastukset olen kokenut vähän vaikeaksi jutuksi; hän mielellään aloittaa harrastuksia, mutta yhden tai kahden kerran jälkeen ei haluaisikaan jatkaa. Olen sitten määrätietoisesti yrittänyt viedä silti, koska se on selvästi se ujous, joka yrittää estää ja lapsi muuten tykkäisi. Yleensä sitten esim. 10 kerran jälkeen onkin lopulta sitä mieltä, että tämä on aivan loistava juttu. Päiväkodissa ja nyt koulussa on aina tuo arkuus otettu hyvin huomioon eikä siitä ole ikinä tullut negatiivista palautetta. Varhaiskasvatus- ja esiopetussuunnitelmissa oli aina tavoitteena rohkaisu leikin kautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu paljon myös vanhemmista mutta kyllä oman kokemuksen perusteella nykyään vanhemmat ymmärtävät paremmin lasten olevan erilaisia ja ovat mukana tutustuttamassa lapsia toisiinsa. Esimerkiksi ohjaavat yhteisten kiinnostuksen kohteiden pariin tai sen sijaan, että sanovat että menkääs tuonne leikkimään, niin ehdottavat, että näytätkö asian x.
Minäkin luulen, että vaikka toisaalta sosiaalisuutta vaaditaan enemmän, myös erilaisuutta ymmärretään paremmin.
Sosiaalisuutta myös harjoitellaan jo varhaiskasvatuksessa leikin kautta.
"Vanhemmat ei aina ymmärtäneet tätä, ja heidän sen ajan kasvatusmenetelmien mukaan sain joitakin kertoja tällaisen kyläilyreissun jälkeen jopa remmiä, koska vanhempien mielestäni huono käytökseni oli jonkinlainen tahallinen mielenosoitus siitä, kun en alunperinkään olisi halunnut sinne mukaan lähteä."
Mitä se huono käytöksesi todellisuudessa oli? Kyllä ujoltakin esimurkulta voi vaatia peruskäytöstapoja, että istuu ruokapöydässä nätisti, sanoo kiitos, vastaa jos kysytään jotain. Eri asia kuin se, että ei keksi vieraiden lasten kanssa tekemistä, vaan lukee vaikka kirjaa.
Vierailija kirjoitti:
"Vanhemmat ei aina ymmärtäneet tätä, ja heidän sen ajan kasvatusmenetelmien mukaan sain joitakin kertoja tällaisen kyläilyreissun jälkeen jopa remmiä, koska vanhempien mielestäni huono käytökseni oli jonkinlainen tahallinen mielenosoitus siitä, kun en alunperinkään olisi halunnut sinne mukaan lähteä."
Mitä se huono käytöksesi todellisuudessa oli? Kyllä ujoltakin esimurkulta voi vaatia peruskäytöstapoja, että istuu ruokapöydässä nätisti, sanoo kiitos, vastaa jos kysytään jotain. Eri asia kuin se, että ei keksi vieraiden lasten kanssa tekemistä, vaan lukee vaikka kirjaa.
Osasin minä nätisti istua ja sanoa kiitos. Varmaan se mielenosoitukseksi tulkittu oli sitä, että en puhunut paljoa tai että tein itsekseni jotain, enkä muiden lasten kanssa.
Kasarilla ylipäänsä oli rasittavaa tuollainen "mennään tutuille / etäisemmille sukulaisille kylään ja lähetetään lapset yhdessä lastenhuoneeseen leikkimään". Voi että oli kiusallista. Mä vielä rasituin tuollaisista tilanteista henkisesti niin, että loppuillasta saatoin itkeä.
Toivottavasti ei hoideta mitenkään. "Ujous" on luonteenpiirre, joka ei tarvitse pois-hoitoa, eikä siis mitään diagnosointia. Aina on ollut olemassa erilaisia ihmisiä, kaikkia meitä tarvitaan. Hirveä ajatus, että kaikki olisivat suuna päänä kiljumassa, eikä kukaan olisi hiljaa ja kaikki kasassa aina siellä missä tapahtuu. Ja ikinä missään tapauksessa lapselle ei saa sanoa, että hän on ujo tai arka. Alkaa sisäistämään asian ja pitämään itseään jotenkin omituisena ja noidankehä on valmis.
Vierailija kirjoitti:
"Vanhemmat ei aina ymmärtäneet tätä, ja heidän sen ajan kasvatusmenetelmien mukaan sain joitakin kertoja tällaisen kyläilyreissun jälkeen jopa remmiä, koska vanhempien mielestäni huono käytökseni oli jonkinlainen tahallinen mielenosoitus siitä, kun en alunperinkään olisi halunnut sinne mukaan lähteä."
Mitä se huono käytöksesi todellisuudessa oli? Kyllä ujoltakin esimurkulta voi vaatia peruskäytöstapoja, että istuu ruokapöydässä nätisti, sanoo kiitos, vastaa jos kysytään jotain. Eri asia kuin se, että ei keksi vieraiden lasten kanssa tekemistä, vaan lukee vaikka kirjaa.
Ainakin omassa lapsuudessa 90-luvulla pidettiin huonona käytöksenä, jos luki kirjaa omissa aloissa, eikä seurustellut vieraiden kanssa. Vähän sama kuin, jos joku lapsi pelaisi koko ajan.
Nykyään näihin suhtaudutaan minusta vapaammin, eikä vaadita viihdyttämään toisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu paljon myös vanhemmista mutta kyllä oman kokemuksen perusteella nykyään vanhemmat ymmärtävät paremmin lasten olevan erilaisia ja ovat mukana tutustuttamassa lapsia toisiinsa. Esimerkiksi ohjaavat yhteisten kiinnostuksen kohteiden pariin tai sen sijaan, että sanovat että menkääs tuonne leikkimään, niin ehdottavat, että näytätkö asian x.
Minäkin luulen, että vaikka toisaalta sosiaalisuutta vaaditaan enemmän, myös erilaisuutta ymmärretään paremmin.
Sosiaalisuutta myös harjoitellaan jo varhaiskasvatuksessa leikin kautta.
Miksi ei harjoitella toisinpäinkin? Toisen tilan kunnioittamista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Vanhemmat ei aina ymmärtäneet tätä, ja heidän sen ajan kasvatusmenetelmien mukaan sain joitakin kertoja tällaisen kyläilyreissun jälkeen jopa remmiä, koska vanhempien mielestäni huono käytökseni oli jonkinlainen tahallinen mielenosoitus siitä, kun en alunperinkään olisi halunnut sinne mukaan lähteä."
Mitä se huono käytöksesi todellisuudessa oli? Kyllä ujoltakin esimurkulta voi vaatia peruskäytöstapoja, että istuu ruokapöydässä nätisti, sanoo kiitos, vastaa jos kysytään jotain. Eri asia kuin se, että ei keksi vieraiden lasten kanssa tekemistä, vaan lukee vaikka kirjaa.
Osasin minä nätisti istua ja sanoa kiitos. Varmaan se mielenosoitukseksi tulkittu oli sitä, että en puhunut paljoa tai että tein itsekseni jotain, enkä muiden lasten kanssa.
Veikkaan, että sulla ujosteluun on yhdistynyt vitutus siitä kun et saanut jäädä kotiin, ja mökötit siellä koko vierailun ajan. Vaikea uskoa, että pelkän normaalin ujostelun vuoksi vanhempasi olisi remmistä antaneet,
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu paljon myös vanhemmista mutta kyllä oman kokemuksen perusteella nykyään vanhemmat ymmärtävät paremmin lasten olevan erilaisia ja ovat mukana tutustuttamassa lapsia toisiinsa. Esimerkiksi ohjaavat yhteisten kiinnostuksen kohteiden pariin tai sen sijaan, että sanovat että menkääs tuonne leikkimään, niin ehdottavat, että näytätkö asian x.
Minäkin luulen, että vaikka toisaalta sosiaalisuutta vaaditaan enemmän, myös erilaisuutta ymmärretään paremmin.
Sosiaalisuutta myös harjoitellaan jo varhaiskasvatuksessa leikin kautta.
Miksi ei harjoitella toisinpäinkin? Toisen tilan kunnioittamista?
Sosiaalisuuden harjoittelu sisältää myös sen toisen tilan kunnioituksen. Harjoitellaan pyytämään toista mukaan leikkiin ja olemaan toisen lähellä mutta myös antamaan tilaa. Ei sosiaalisuus ole pelkästään minäminä-asennetta ja itsensä korostamista.
Olikohan tuohon aikaan erityisen tärkeää se, että näytettiin muille, miten hyvin kasvatettuja lapsia on? Muistelen, että sukulaisvierailujen ja vastaavien jälkeen tuli välillä palautetta siitä, miten oli käyttäytynyt. Eikä kyse ollut mistään riehumisesta, vaan jotain pienempiä asioita. Meillä ei sentään kuritettu, mutta sanallisesti sanottiin.
En mä jaksanut keskittyä jossain kahvipöydässä. Aikuiset jutteli niitänäitä ja mä söin herkkuja, kunnes siirryin muualle lukemaan akkareita.
Ihan ok se oli isäntäväelle.
Itse olin ujo ja hiljainen lapsi. Ei minua siitä ikinä moitittu tai koitettu muuttaa. Enkä kyllä mielestäni käyttäytynyt huonosti mutta ymmärrän että jotkut voisi ajatella huonoa jos ennemmin haluaa olla omissa oloissa. Tykkäsin lueskella, kirjoitella ja leikkiä yksin. Välillä huoneessa oli vaikka millasia yhden naisen show-esityksiä. En vaan halunnut olla esillä muille ihmisille.
Aikuisuuden kynnyksellä sitten kehitin siitä hirveän ongelman itselleni. Porukoissa stressasin että nyt pitää puhua, sanoa jotain. En uskaltanut ja siitäkös vielä hirveämpi olo ja itsensä soimaaminen. Tunsin olevani todella surkea ihminen. Tätä huonoutta podin sitten 20 vuotta mutta ihan itse olin sen olon itselleni kehitellyt. Nyt 40-vuotiaana olen oppinut ajattelemaan että olen mikä olen. Kahdelleen saatan olla aika puheliaskin. Rohkeuttakin on tullut vanhempana enemmän. Esim. työpaikoilla uskallan sanoa ääneen asioita joista monet hiljenee. Puhun silloin kun on asiaa.
Introverttiyttä ei maailmasta kitketä, vaikka konstit olis mitkä. Hyvä niin!
Mun kuopus on introvertti, jolla kestää lämmetä vieraiden ihmisten kanssa. Ei se mitään huonoa käytöstä ole, vaan luonteenpiirre. Hänelle on aina annettu se aika ensin seurailla sivusta ja edetä omaan tahtiin.
Harrastuksissa tein sen, että ensin harrasti tanssia johon liittyi myös esityksiä ja sitten teatteria, jossa sitten jo puhuikin siellä lavalla. Sai paljon itseluottamusta ja kykyä olla vieraidenkin edessä.
On nyt 20, puhuu vähän mutta se onkin sitten asiaa.
Kyllä mä ymmärrän tosi hyvin, miten kurjalta on ap:sta tuntunut, jos olet vierailulla tosissaan pinnistellyt ja yrittänyt parhaasi ja sitten saat siitä palkinnoksi torut ja remmikurituksen. Mutta toisaalta, kyllä mä jollain tavalla ymmärrän myös sen, että jos olet vierailulle lähtemistä kovasti vastustellut ja vastentahtoisesti sinut on sinne viety ja olet kädet puuskassa murjottanut siellä, niin kyllä sen on voinut helposti tulkita tahalliseksi kiukutteluksi, josta on vanhempien mielestä ollut perusteltua kurittaa.
Muistan samaa, että inhosin ja jännitin noita tilanteita, kun tupataan vieraiden lasten seuraan, että tutustukaapa nyt ja leikkikää yhdessä ym. Hyh.