Onko sun elämässä joku, joka tulee varmasti apuun, jos olet pulassa?

Lapset

En luota kuin itseeni.

Itseluottamus kunnossa - Kaikki hyvin.

Itseeni oon aina kiittänyt ja kyllä kiitosta on riittänyt.

Mä luulin, että mulla olisi ollut jonkinlainen tukiverkosto, mutta sitten kun tuli tositilanne, jouduin pettymään rajusti. Se on aikamoinen trauma, ja aiheuttaa ahdistusta ja stressiä. Nyt tiedän, että ei olekaan ketään, joka auttaisi sen enempää kuin että ehkä whatsappissa lähettää surkutteluviestejä. Ei, vaikka kuinka suoraan ja konkreettisesti pyytäisin apua. On muuten kaamea tunne.

Kyllä on. Useitakin henkilöitä. Vanhempani, varsinkin isäni. Parhaat ystäväni. Siskoni. Entinen kumppanini. 

 

Arvostan heitä paljon ja rakastan yli kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on. Useitakin henkilöitä. Vanhempani, varsinkin isäni. Parhaat ystäväni. Siskoni. Entinen kumppanini. 

 

Arvostan heitä paljon ja rakastan yli kaiken.

Lisäksi tietenkin äitipuoleni ja oma äitini, mutta hänet jo laskin.

Tuli mieleen tätä ketjua lukiessani, että kuinka moni kommentoija on tosiasiassa päässyt kokemaan ap:n kuvailemaa tilannetta oikeassa elämässä? Eikä vaan ruusunpunaisesti kuvittele, että sukulaisuussuhteisiin tai ystävyyssuhteisiin perustuva apu on automaattista?

Joku tuossa aikaisemmin ketjussa totesikin, että hänkin oli kuvitellut saavansa apua, mutta oikeassa elämässä joutunut pettymään siinä pahasti.

Täällä on myös yksi pettynyt. Kurjinta on ollut lupaukset, joita on annettu mutta ei pidetty.

Vierailija kirjoitti:

Tuli mieleen tätä ketjua lukiessani, että kuinka moni kommentoija on tosiasiassa päässyt kokemaan ap:n kuvailemaa tilannetta oikeassa elämässä? Eikä vaan ruusunpunaisesti kuvittele, että sukulaisuussuhteisiin tai ystävyyssuhteisiin perustuva apu on automaattista?

Joku tuossa aikaisemmin ketjussa totesikin, että hänkin oli kuvitellut saavansa apua, mutta oikeassa elämässä joutunut pettymään siinä pahasti.

Täällä on myös yksi pettynyt. Kurjinta on ollut lupaukset, joita on annettu mutta ei pidetty.

Tää on muuten niin totta. Sitä ei oikeasti tiedä ennen kuin on oikea hätätilanne, että kuka tulee avuksi. Saattaa tulla pettymyksiä, mutta myös iloisia yllätyksiä, kun joku josta ei olisi ikinä uskonut, tuleekin apuun. Yleisesti ottaen on varmaan parasta luottaa siihen, että apua saa, kunnes toisin todistetaan, niin ei ahdista liikaa. 

En tiedä, onko ihmiselle mitään kammottavampaa, kuin pyytää läheisiltään viimeisillä voimillaan apua ja huomata, että kukaan ei aio auttaa, vaikka se ei edes aiheuttaisi heille kohtuutonta vaivaa. Siinä tippuu kyllä pohja pois kaikelta.

Nuo on niin erilaisia esimerkkejä. Jos katkaisen jalkani niin ainoa joka auttaa arjessa on mieheni. Jos vatsataudissa, niin sama, mutta silloin tod näk hänkin on vatsataudissa. Jouluna kylään tulee varmaan vanhempani jos olisin yksin. Toki siinäkin on hieman haastetta että meneekö kuitenkin mielummin veljen perheen luo, ehkä menee. Summa summarum, ei ole muuta kuin mieheni. Saan tosin rahallista tukea ja keskustelutukea puhelimessa, enkä väheksy saamaani apua. Kuitenkaan missään vatsataudissa tai jalka poikki, niin ei kukaan tule avuksi.

Vierailija kirjoitti:

Nuo on niin erilaisia esimerkkejä. Jos katkaisen jalkani niin ainoa joka auttaa arjessa on mieheni. Jos vatsataudissa, niin sama, mutta silloin tod näk hänkin on vatsataudissa. Jouluna kylään tulee varmaan vanhempani jos olisin yksin. Toki siinäkin on hieman haastetta että meneekö kuitenkin mielummin veljen perheen luo, ehkä menee. Summa summarum, ei ole muuta kuin mieheni. Saan tosin rahallista tukea ja keskustelutukea puhelimessa, enkä väheksy saamaani apua. Kuitenkaan missään vatsataudissa tai jalka poikki, niin ei kukaan tule avuksi.

Niin, eli siis miehesi auttaa. Se kyllä todellakin lasketaan.

Minulle hoettiin koko lapsuusajan, että maailmassa pitää pärjätä yksin. Ei saa missään nimessä vaivata ulkopuolisia, vaikka kuinka tarvitsisi apua. Kunnes elämääni tuli puolison mukana anoppi, ja hänen opetuksensa oli "sinä et pääse edes hautaan yksin". Opetti minulle, kuinka pyytää apua hädän hetkellä. Hän on minulle se apua antava taho (puolison lisäksi, ja me hänelle).

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, onko ihmiselle mitään kammottavampaa, kuin pyytää läheisiltään viimeisillä voimillaan apua ja huomata, että kukaan ei aio auttaa, vaikka se ei edes aiheuttaisi heille kohtuutonta vaivaa. Siinä tippuu kyllä pohja pois kaikelta.

Ei tarvitse edes olla kyse viimeisistä voimista, tiedän kokemuksesta.  Olen ainut lapsi ja sinkku, vanhempani kuolivat alle vuoden välein ja sen vuoden aikana opin kantapään kautta kuka auttaa ja kehen ei voi luottaa.  Sukua ja ystäviä on, mutta kun piti löytää kantajia arkulle, oli kaiken maailman tekosyitä miksei päästä hautajaisiin. Ja moni lupasi, että jos vain tarvitsen apua niin kaikki käy. No sitten kun jotain pyysin, vastaukset oli mallia voi juuri silloin ei sovi kun on kumminkaimansiskonmiehen 42-vuotisjuhlat ja ne on niin tärkeät. Nyt kun olen joutunut hoitamaan kaikenlaista yksin, saan sitten ihmetteleviä kommentteja miksi ihmeessä olen yksin jotain tehnyt kun olisihan joku varmasti auttanut. 

Melko kyyniseksi olen muuttunut, enkä tosiaan usko saavani apua yhtään keneltäkään pyyteettömästi. Onneksi rahalla saa jotain palvelua ostettua. 

Jeesus

Poliisi tulee kyllä

On lapseni sekä miniä ja vävy. Siis neljä henkilöä, joista tiedän, että taatusti tulevat auttamaan ja ovat aina tulleet, tytär on joskus jopa suursiivonnut kotini kun olin selkäkipuinen. Lumityöt käyvät tekemässä jos lunta tulee paljon, kevyet lumet haluan kolata itse. Eilen viimeksi kävi miniä kolaamassa lumet. Minä vuorostani autan kaikessa missä pystyn, hoidan lapsia, ostin auton, että voin kuljettaa lapsia päiväkotiin ja harrastuksiin, kun niitä nyt alkaa heillä olla. asumme samassa pikkukaupungissa, mikö in ihana asia. 

Vierailija kirjoitti:

Tuli mieleen tätä ketjua lukiessani, että kuinka moni kommentoija on tosiasiassa päässyt kokemaan ap:n kuvailemaa tilannetta oikeassa elämässä? Eikä vaan ruusunpunaisesti kuvittele, että sukulaisuussuhteisiin tai ystävyyssuhteisiin perustuva apu on automaattista?

Joku tuossa aikaisemmin ketjussa totesikin, että hänkin oli kuvitellut saavansa apua, mutta oikeassa elämässä joutunut pettymään siinä pahasti.

Täällä on myös yksi pettynyt. Kurjinta on ollut lupaukset, joita on annettu mutta ei pidetty.

Mä taas yllätyin iloisesti. Saatiin tähänastisen elämäni pahin vatsatauti lapsen kaverilta. Kaverin äiti ilmoitti meille heti kun kaverin pikkusisko sairastui. Kun se sitten iski meilllekin niin heti tuli kysely josko tarvitsemme kaupasta jotakin tai muuta apua.

Vierailija kirjoitti:

Mä luulin, että mulla olisi ollut jonkinlainen tukiverkosto, mutta sitten kun tuli tositilanne, jouduin pettymään rajusti. Se on aikamoinen trauma, ja aiheuttaa ahdistusta ja stressiä. Nyt tiedän, että ei olekaan ketään, joka auttaisi sen enempää kuin että ehkä whatsappissa lähettää surkutteluviestejä. Ei, vaikka kuinka suoraan ja konkreettisesti pyytäisin apua. On muuten kaamea tunne.

Paljonko sinä olet auttanut muita? Oliko niin, että metsä vastasi huutoosi? 

Katkaiset jalkasi, ja tarvitset apua arjesta selviämiseen.

Olet vatsataudissa, etkä voi lenkittää koiraa tai hoitaa lapsia.

Vietät joulua yksin, vaikka et haluaisi.

Olet tosi surullinen, ja olisi pakko puhua jonkun kanssa.

Onko sun elämässä joku tai joitain ihmisiä, joihin voit aivan varmasti luottaa, että tulevat apuun, kun tarvitaan?

Tuo jalan katkeaminen realisoitui mulle toissa vuonna, ja sain silloin apua ihan uskomattoman määrän sekä isältäni, ex-mieheltäni, lapsiltani, työkavereiltani, tyttären kummitädiltä, naapureilta lisääkin auttajia olis ollut ja lopulta hommat hoitui kaikki niin sujuvasti että mitään tarpeellista ei jäänyt tekemättä tai hoitamatta ja lisäksi mulle järjestettiin viihdykettäkin ihan säännöllisesti.

Lapset on jo isoja, mutta kun olivat pieniä ja sairastivat, sekä mun isä että appivanhemmat tulivat apuun. Kai se koirakin siinä olis mennyt, vaikka meillä ei koiraa koskaan ole ollutkaan.

Lapset on aina tähän asti halunneet viettää joulua mun kanssa. Jos eivät haluaisi, menisin töihin, siellä ei koskaan tarvitse olla yksin. Toisaalta minulla on ystäviä joiden tietäisin ottavan avosylin vastaan jos sellainen tilanne tulisi, yhtä lailla itse ottaisin heidät luokseni joulua viettämään.

Ja murheisiin saan aina juttukumppanin miesystävästäni. Meillä on kaukosuhde, nähdään aika harvoin mutta päivittäin ollaan yhteydessä ja hänellä on aina aikaa kuunnella mun murheita. Hän on henkisesti kannatellut minua niin avioeron jälkimainingeissa kuin tuon yllä mainitun jalan katkeamisen aikaan ja siihen liittyneiden vakavien komplikaatioiden yhteydessä. Hänen lisäksi on muutamakin sellainen ystävä joille tiedän voivani soittaa vaikka keskellä yötä jos on hätä ja ahdistus ja suru.

Tiedän olevani onnekas kun minulla on ympärilläni ihmisiä joiden apuun ja tukeen voin luottaa. Olen myös itse aina valmis auttamaan heitä, ja olen auttanutkin monenlaisissa tilanteissa ja asioissa. 

Olen saanut apuja mm. kun mieheni kuoli, ja monenlaista käytännön apuakin tarvittiin. Sen jälkeenkin ystävät ovat jaksaneet kannatella, joulua ei ole tarvinnut viettää yksin vaikka olisin ihan hyvin kyllä yksin voinut ollakin. Muitakin kriisejä elämässä on ollut ja apua ja tukea olen aina saanut. Suurin osa omaisistani on kuollut, joten ystävät ovat niitä, joilta apuja tarvittaessa olen saanut. Itse olen toki aina myös tarjonnut apua ja auttanut kun toisilla on ollut hätä. Minulla on myös ihanat naapurit, ja ystäviä useitakin, joilta ihan varmasti saan ja olen saanutkin välittömästi. Eli olen onnekas.

Ehkä yksi rajaus kyselyyn olisi; asutko suuressa kaupungissa ja minkä ikäinen olet.

Nuorena auttaminen oli helpompaa jos vain ehti, oli terve ja kykenevä.  Nyt kun ei voi olla varam ennen aamua mikä kunto itsellä on, on vaikeaa varasti luvata mitään apuja etukäteen.

Minulla on luottoihmisiä ja juttukavereita, tosipaikan tullen kukapa tietää. Naisena kaipaisi ns. talonmies apuja joita on vaikea saada edes rahalla, paitsi tietty suurella rahalla jota köyhänä eläkeläisenä ei ole.

Noh noin suurinpiirtein 4 jotka ovat valmiit olemaan rinnalla tosipaikan tullen jonkin verran