Tunnetteko ihmisiä, jotka valehtelevat ja liioittelevat koko elämäntarinansa?

Ai että, aloin miettiä että millainenhan käsitys esimerkiksi vanhoilla koulukavereilla on omasta lapsuudestani. Vanhempani asuivat erillään, mutta minulla oli kyllä koko ajan ihan hyvät välit myös ulkomailla asuvan isän kanssa. Isän puolelta minulla oli myös useampi sisarus ja äitipuoli. Täällä taas perheemme vaikutti muille ihan ydinperheeltä, enkä kauheasti mainostanut kenellekään asiaa tai sitä että vietin kesälomia isän luona. En muista kauheasti siitäkään mitään kerroin kavereille tai mitä en.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aloittaja enkä halua kiistää kenenkään pahoja lapsuudenkokemuksia tai vähätellä niitä. On aivan totta, ettei kukaan perheen ulkopuolinen tiedä mitä perheessä tapahtuu eikä aina perheen sisälläkään, jos vaikkapa on kyse jostain hyväksikäytöstä. Mutta mitään sellaista ei tässä tapauksessa ole koskaan kerrottu ainakaan minun tietääkseni. Ja osa asioista on aivan pieniäkin kuten ballerina-asia. Sillä ei ole mitään merkitystä, mutta kun tuollaisia asioita kertyy iso määrä, niin onhan se kummallista. Mutta lapsena ei valehdellut mitään, ei ainakaan minun tietääkseni. 

Sekin liittyy tavallaan asiaan, että nimeä on muutettu useaan kertaan

Et halua vähätellä kenenkään lapsuuden kokemuksia. Vedät kuitenkin hänen nimi asian lopuksi. Miksi? Mitä ihmettä kenenkään nimen vaihdolla on mitään väliä muille ihmisille? Nimi asialla on pelkästään ihmiselle itselle

Kyllähän kyseessä on minunkin elämäntarinastani osittain, joten sitä tulee pohdituksi miten tässä näin kävi. 

Ei ihmisen nimi ole vain hänen oma asiansa, siksihän rikollisetkin nimeä vaihtavat, että karistavat menneisyyden harteiltaan. Vaikka nimi vaihtuu, niin ihminen on kuitenkin sama ihminen eivätkä asiat muutu nimeä vaihtamalla. Ei vaikka nimeä vaihtaisi kuinka monta kertaa kuten tässä on käynyt.

Kriminaaleissa tuollainen on tavallista, että narsistisesti itsetehostetaan kaikkea mahdollista ja vähän tapahtuneiden vierestäkin.

Mutta kääntöpuolena taas on se, että monasti se mitä ei voidaääneen kertoa omasta elämästä ja mitä kaikkea oikeasti on tapahtunut voivat olla taviksen silmissä paljon uskomattomampaa settiä.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen! Olin ala-asteella samalla luokalla sellaisen tytön kanssa joka kertoi asioita mitkä ei pitänyt paikkansa. Esim. tämä väitti että isänsä ei asu heidän kanssaan vaikka perheeseen kuului molemmat vanhemmat ja että hänellä oli isosisko vaikka hänellä oli vain veli. Tämä myös kieltäytyi tekemästä isänpäiväkorttia isälleen ja joutui jälki-istintoon sen takia. Valehteli käyneensä Disneylandissa Ranskassa vaikka Disneyland on usassa.

Huomasin somessa että tämä oli vaihtanut isänsä sukunimen johonkin toiseen sukunimeen.

Lapsena valeheteleminen taitaa olla vähän eri asia kuin aikuisena. Kyllä itselläkin oli ala-asteella ikävaihe, jolloin valehtelin. Valehtelin juurikin harrastavani balettia, vaikka eihän pikkupaikkakunnlla voinut edes sellaista harrastaa, mutta olisin niin halunnut harrastaa. Valehtelin myös että minulla on kaksoissisko, koska olisin halunnut että minulla on kaksoissisko. Toisaalta valehtelin myös (jopa terveydenhoitajallekin) että kotona menee hyvin, vaikka toinen vanhemmista oli väkivaltainen. Aikuisena olen ollut rehellinen. Tosin vanhemman väkivaltaisuudesta en puhu kellekään. Lapsuudessa aika monillakin tuntuu olevan vaihe jolloin valehtelee. Ainakin kavereiden lapsilla on ollut vaiheita jolloin höpöttävät mitä sattuu päästä keksittyä juttua. On olemattomia lemmikejä ja on asuttu olemattomissa kodeissa ja harrastettu olemattomia juttuja ja vanhemmatkin tekee työkseen jotain muuta kuin oikeasti tekee. 

Vierailija kirjoitti:

Kriminaaleissa tuollainen on tavallista, että narsistisesti itsetehostetaan kaikkea mahdollista ja vähän tapahtuneiden vierestäkin.

Mutta kääntöpuolena taas on se, että monasti se mitä ei voidaääneen kertoa omasta elämästä ja mitä kaikkea oikeasti on tapahtunut voivat olla taviksen silmissä paljon uskomattomampaa settiä.

Tässä kyllä osut naulan kantaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aloittaja enkä halua kiistää kenenkään pahoja lapsuudenkokemuksia tai vähätellä niitä. On aivan totta, ettei kukaan perheen ulkopuolinen tiedä mitä perheessä tapahtuu eikä aina perheen sisälläkään, jos vaikkapa on kyse jostain hyväksikäytöstä. Mutta mitään sellaista ei tässä tapauksessa ole koskaan kerrottu ainakaan minun tietääkseni. Ja osa asioista on aivan pieniäkin kuten ballerina-asia. Sillä ei ole mitään merkitystä, mutta kun tuollaisia asioita kertyy iso määrä, niin onhan se kummallista. Mutta lapsena ei valehdellut mitään, ei ainakaan minun tietääkseni. 

Sekin liittyy tavallaan asiaan, että nimeä on muutettu useaan kertaan

Et halua vähätellä kenenkään lapsuuden kokemuksia. Vedät kuitenkin hänen nimi asian lopuksi. Miksi? Mitä ihmettä kenenkään nimen vaihdolla on mitään väliä muille ihmisi

Kyllähän kyseessä on minunkin elämäntarinastani osittain, joten sitä tulee pohdituksi miten tässä näin kävi. 

Ei ihmisen nimi ole vain hänen oma asiansa, siksihän rikollisetkin nimeä vaihtavat, että karistavat menneisyyden harteiltaan. Vaikka nimi vaihtuu, niin ihminen on kuitenkin sama ihminen eivätkä asiat muutu nimeä vaihtamalla. Ei vaikka nimeä vaihtaisi kuinka monta kertaa kuten tässä on käynyt.

Kyllä se nimi vaan on ihmisen ihan oma asia. Nimenvaihtoon voi olla lukuisia syitä.

Jotkut vaihtaa nimeä esimerkiksi turvallisuuden vuoksi. Oma sukunimeni vaihdettiin isäpuolen sukunimestä äidin sukunimeen.

Disneyland on Ranskassa. Se avattiin Pariisin lähelle vuonna 1992.

Disneyworld avattiin USA:n Floridaan vuonna 1971.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen "hyvän perheen" lapsi ja valehtelin vielä parikymppisenäkin korvat päästäni, en nyt sentään enää näin aikuisena. Ei siellä perheessä kaikki ole hyvin ollut, jos tuollaista esiintyy. Toiset lapset reagoivat eri tavalla kuin toiset, sisarustenkaan perusteella ei voi paljon sanoa.

Mulla kyseessä ei ollut persoonallisuushäiriö, koska loppui pikkuhiljaa kun pääsin mahdollisimman kauas perheestäni toipumaan.

Meidän perheessä siis oli aivan kammottava elää lapsena, mutta kaikki me sisarukset ollaan ulkoisesti pärjääviä ja perheellämme on todella hyvä maine paikallisissa yhteisöissä kotiseudulla.

Oliko ja onko teidän perheessäni hyvät välit sisarusten kesken? Vai oletko katkaissut välit ("pääsin mahdollisimman kauas perheestäni toipumaan") ? 

Olen minäkin vaihtanut kahdesti nimeä, kutsumanimeeni ja naimisiin mennessä otin mieheni nimen. Mutta normaalitapauksissa ei nimeä sentään vähän väliä vaihdeta tai ainakin itse ajattelen, että jotain kummaan siinä on, jos noin menettelee. Rikolliset muuttaa usein nimeään ja huvikseni googlasin eikä ole estettä muuttaa nimeään vaikka 50 kertaa. Mutta näin digiaikana viranomaiset pysyvät hyvin perässä, vaikka muutaisi nimeään parin viikon välein. Sarista tule Marie-Susan Beatrice ja sitten Elisabet - monestihan se nimi muuttuu vähän hienommaksi muutoksissa eikä Sarista tule Mari, vaan Marie tai Jeannette. Sukunimen valinnassa on vaikeampaa, kun ne ovat suojattuja.

Vierailija kirjoitti:

"En ole mikään sankari, kaukana siitä, koska tästä harva tietää enkä vaadi mitään ylistystä. Enkä ole parempi ihminen. Olen vain ihminen, joka koki lapsena asioita, joita yhdenkään lapsen ei pitäisi. Minulla kesti pitkään tulla edes itse sinuiksi näiden asioiden kanssa. Voit kutsua minua vaikka pelkuriksi, mutta minulla ei ole rohkeutta pilata usean ihmisen elämää kertomalla totuutta. Enkä todellakaan kestäisi sitä, että minua ei uskottaisi, vähäteltäisiin ja hylättäisiin. On ollut valtava työ päästä siihen missä olen, jonkinlaiseen tasapainoon."

Valehteleminen on turhaa, jos tarkoitat sitä, että olet valehdellut siitä millainen lapsuuden perheesi on. Menen terapiaan käsittelemään itsellesi merkitykselliset ja vaikeat asiat, jotka eivät kuulu muille eivätkä muut edes halua tietää sinun vaikeista asioistasi aivan lähimpiä lukuunottamatta. Valehtelemalla asioista teet itsellesi hallaa, käsittelemällä asiat ne menisivät oike

Ensinnäkin en puhu ulkopuolisille asioistani, joten ei tarvitse valehdellakaan. Yksityisasiat ovat yksityisiä ja suurinta osaa henkisesti terveitä ihmisiä muiden yksityisasiat eivät kiinnostakaan. Sen sijaan sellaisille henkilöille, joille totuudella olisi merkitystä, jätän sen kertomatta. Tietyllä tavalla tämäkin on ok, koska kyse on MINUN yksityisasiastani. 

Ihminen, jota nämä muut pitävät hyvänä ja reiluna, ei ole sitä. Valheeni ei ole suuria, vaan pieniä valkoisia valheita. Minulle ne tuntuvat kuitenkin valtavilta valheilta. "Kylläpä hän onkin aina ollut niin mukava ihminen." Tässä kohtaa sanon joo, kyllä, nyökkään. Tai tuon tästä ihmisestä esille niitä hyviä puolia, kehun niitä.

Terapiasta, siellä käydään itseä varten. En näkisi terapiassa pointtia, jos siellä joku valehtelisi.

Vähän ohi aiheen:

Olen törmännyt myös tällaiseen eroon perhekulttuureissa: jotkut vanhemmat tekevän valtavan numeron lapsensa harrastuksista. "Meidän Matti harrastaa jalkapalloa ja soittaa ukuleleä". Sitten näitä harrastuksia ja Matin huippuosaamista tuodaan joka käänteessä esille.

Tulen ydinperheestä, jossa opin sen, ettei omista asioista pröystäillä ja kehuskella kokoajan. Eikä lasten erinomaisuutta toitoteta.

Harrastin tiettyä harrastusta pikkulapsesta asti ja myös toista, olin koulussa erinomaisesti pärjäävä ja sain stipendejä. Veljeni oli myös taitava koulussa ja harrastuksessaan. Missään kissanristäisissä näistä ei mainittu.

Aikuisena näistä asioista puhuessani, sivulauseessa, sen enempää miettimättä, koska ne ovat osa henkilöhistoriaani, törmään usein siihen, ettei minua uskota. Minua pidettiin liiottelijana ja valehtelijana.

Hirvittävän loukkaavaa.

Etenkin kun toinen harrastus oli lähtöisin täysin minusta, minun toiveeni. Ei vanhempien keksimä ja pakottama. Eräs sukulainen myös totesi kouluosaamiseeni, kun korjasin hänen väärän käsityksensä, että "uskon jos näen, kunhan kehuskelet".

Vierailija kirjoitti:

Vähän ohi aiheen:

Olen törmännyt myös tällaiseen eroon perhekulttuureissa: jotkut vanhemmat tekevän valtavan numeron lapsensa harrastuksista. "Meidän Matti harrastaa jalkapalloa ja soittaa ukuleleä". Sitten näitä harrastuksia ja Matin huippuosaamista tuodaan joka käänteessä esille.

Tulen ydinperheestä, jossa opin sen, ettei omista asioista pröystäillä ja kehuskella kokoajan. Eikä lasten erinomaisuutta toitoteta.

Harrastin tiettyä harrastusta pikkulapsesta asti ja myös toista, olin koulussa erinomaisesti pärjäävä ja sain stipendejä. Veljeni oli myös taitava koulussa ja harrastuksessaan. Missään kissanristäisissä näistä ei mainittu.

Aikuisena näistä asioista puhuessani, sivulauseessa, sen enempää miettimättä, koska ne ovat osa henkilöhistoriaani, törmään usein siihen, ettei minua uskota. Minua pidettiin liiottelijana ja valehtelijana.

Hirvittävän loukkaavaa.

Etenkin kun toinen harr

Tuo on mitätöintiä ja vähättelyä. Tuskin ilmenee vain tuossa yhdessä asiassa, joten ole varovainen näiden ihmisten suhteen. Eivät halua sinulle hyvää eivätkä ole sinun ystäviäsi.

Minulla on yksi vastaava kokemus tosielämästä ja täältä  - täällä ei koskaan uskota mitä kerron :) - , mutta vain tosielämä lasketaan. Eli kerroin sukutaustastani ja eräs pariskunta seuraavan kerran tavatessa naljaili asiasta törkeästi. Erityisen törkeää mielestäni siksi, että olivat minun kotonani vieraana, olivat ottaneet tukevat pohjat lähtiessään. No, toista kertaa ei kutsua tule eikä muutakaan kanssakäymistä. En tiedä miksi asia aiheutti heille moisen tarpeen, ehkä taustalla oli se, etteivät uskoneet kertomaani. Totta se kuitenkin oli eikä omasta mielestäni edes mitenkään ihmeellistä. 

Vierailija kirjoitti:

Suurinosa ihmisistä luottaa siihen että toinen puhuu totta kertoessaan vaikka elämästään. Oletus on siis se että toinen on rehellinen. 

Siksi nämä on niin kinkkisiä juttuja,kun joku poikkeaa totutusta. Sitä ei haluta uskoa. Ja siksi valehtelu on niin helppoa sille joka on siihen tottunut. 

Yleensä tämmöisillä ihmisillä menee itselläänkin sekaisin se, että mikä on totta ja mikä valhetta. Koska puhuvat niin paljon parlturia. 

Olen samaa mieltä, että tuollainen ihminen ei aikuisena enää itsekään tiedä mitä tarkoittaa rehellisyys tai totuus. Tunnen erään tällaisen ihmisen varsin hyvinkin, ja olen huomannut, että hänelle totuus tarkoittaa sitä, että valehtelee sen verran, että pääsee pälkähästä ja että vale menee läpi.

Moni voi toki tuota käyttää joskus, mutta tässä erona on se, että tuo on ihan jokapäiväistä ja että hän silmiä räpäyttämättä väittää, että se on rehellinen totuus. Vaikka hänelle osoittaisi, että ei voi olla, koska kertomuksen kellonajat eivät täsmää, niin silti hän edelleen inttää, että se on totuus ja että hän on rehellinen.

Niinpä. Kun ei edes tiedä mitä totuus ja rehellisyys tarkoittaa...

"Ensinnäkin en puhu ulkopuolisille asioistani, joten ei tarvitse valehdellakaan. Yksityisasiat ovat yksityisiä ja suurinta osaa henkisesti terveitä ihmisiä muiden yksityisasiat eivät kiinnostakaan. Sen sijaan sellaisille henkilöille, joille totuudella olisi merkitystä, jätän sen kertomatta. Tietyllä tavalla tämäkin on ok, koska kyse on MINUN yksityisasiastani. 

Ihminen, jota nämä muut pitävät hyvänä ja reiluna, ei ole sitä. Valheeni ei ole suuria, vaan pieniä valkoisia valheita. Minulle ne tuntuvat kuitenkin valtavilta valheilta. "Kylläpä hän onkin aina ollut niin mukava ihminen." Tässä kohtaa sanon joo, kyllä, nyökkään. Tai tuon tästä ihmisestä esille niitä hyviä puolia, kehun niitä.

Terapiasta, siellä käydään itseä varten. En näkisi terapiassa pointtia, jos siellä joku valehtelisi."

Ok, nyt ymmärrän paremmin. Koska ketjun aihe oli koko elämän valehteleminen, niin käsitin viestisi vähän eri tavalla. 

Itse en ehkä vastaavassa tilanteessa myötäilisi tai kehuisi, jos joku kehuisi ihmistä, joka on toiminut väärin minua kohtaan. Miksi teet niin? Ihan uteliaisuuttani kysyn, en tahdo kritisoida. Pahan puhuminen harvoin kannattaa, tehokkaampi on hoitaa asiaa siten, että vääryys tulisi oikaistuksi viranomaisten kautta jos mahdollista, mutta itselleni ei olisi luonteenomaista osallistua kehuihin, jos joku tosiasiassa on ilkeä kusipää. 

Jos sinua on kohdeltu väärin, niin minusta sen asian selvittäminen terapiassa on hyvä asia, ettei se saa aikaan lisää huonoja asioita elämässäsi. Ei kuulosta hyvältä se, että joudut valehtelemaan tai koet olevasi pakotettu niin tekemään. Uskon, että valehtelu tuo elämään huonoja asioita. Joskus vääryydet voi myös korjata ja saada anteeksipyynnön ja sovinnon. Toiset vääryydet voivat tulla korjatuksi viranomaisten ja lain puitteissa. Ja joku osa vääryyksistä on vain käsiteltävä omana tykönään.

Toivottavasti tämä vääryys ja vääryyttä tehnyt henkilö karistuu kannoiltasi tavalla tai toisella (henkisesti tai fyysisesti), jotta et koe olevasi pakotettu valheisiin. Ihmiset, jotka eivät tahdo sinulle hyvää on jätettävä taakse, vaikka nämä olisivat lähisukulaisia, sekin on yksi ratkaisu, jota voi pohtia terapiassa. Valehteleminen vääryyttää tehneen puolesta kuulostaa siltä, että hän jollain tavalla pitää sinua edelleen otteessaan.

Älä ota liian vakavasti, tämä on vain ulkopuolisen vieraan pohdintaa tilanteestasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurinosa ihmisistä luottaa siihen että toinen puhuu totta kertoessaan vaikka elämästään. Oletus on siis se että toinen on rehellinen. 

Siksi nämä on niin kinkkisiä juttuja,kun joku poikkeaa totutusta. Sitä ei haluta uskoa. Ja siksi valehtelu on niin helppoa sille joka on siihen tottunut. 

Yleensä tämmöisillä ihmisillä menee itselläänkin sekaisin se, että mikä on totta ja mikä valhetta. Koska puhuvat niin paljon parlturia. 

Olen samaa mieltä, että tuollainen ihminen ei aikuisena enää itsekään tiedä mitä tarkoittaa rehellisyys tai totuus. Tunnen erään tällaisen ihmisen varsin hyvinkin, ja olen huomannut, että hänelle totuus tarkoittaa sitä, että valehtelee sen verran, että pääsee pälkähästä ja että vale menee läpi.

Moni voi toki tuota käyttää joskus, mutta tässä erona on se, että tuo on ihan jokapäiväistä ja et

Miksi pidät tällaista ihmistä kavereissasi?

Vierailija kirjoitti:

"Ensinnäkin en puhu ulkopuolisille asioistani, joten ei tarvitse valehdellakaan. Yksityisasiat ovat yksityisiä ja suurinta osaa henkisesti terveitä ihmisiä muiden yksityisasiat eivät kiinnostakaan. Sen sijaan sellaisille henkilöille, joille totuudella olisi merkitystä, jätän sen kertomatta. Tietyllä tavalla tämäkin on ok, koska kyse on MINUN yksityisasiastani. 

Ihminen, jota nämä muut pitävät hyvänä ja reiluna, ei ole sitä. Valheeni ei ole suuria, vaan pieniä valkoisia valheita. Minulle ne tuntuvat kuitenkin valtavilta valheilta. "Kylläpä hän onkin aina ollut niin mukava ihminen." Tässä kohtaa sanon joo, kyllä, nyökkään. Tai tuon tästä ihmisestä esille niitä hyviä puolia, kehun niitä.

Terapiasta, siellä käydään itseä varten. En näkisi terapiassa pointtia, jos siellä joku valehtelisi."

Ok, nyt ymmärrän paremmin. Koska ketjun aihe oli koko elämän valehteleminen, niin käsitin viestisi vähän eri tavalla.

En ole se jolta kysyt, mutta olen itse tehnyt tavallaan samaa kuin hän.

Isäpuoli oli ulospäin monille ihmisille mukava ihminen ja pidetty näiden ihmisten seurassa. Kotona hän sen sijaan oli käytökseltään hyvin arvaamaton ja etäinen. Hänellä oli myös paha lääkeriippuvuus ja hän oli lääkkeiden väärinkäyttäjä, mistä kukaan muu ei tiennyt mitään. Hän kuoli mm. tuon lääkkeiden väärinkäytön vaikutusten aiheuttamaan sydänkohtaukseen, mutta ulkopuoliset luulee hänen kuolleen ihan tavalliseen sydäriin koska eivät tienneet riippuvuudesta.

Viimeksi joulun aikaan taas pari tällaista isäpuolen hyvää tuttua joiden mielestä tämä oli verrattoman mukava ja täydellinen ihminen voivotteli että voi voi kun on ikävää, teilläkin varmaan taas vaikea joulu. Voivoi, kun lähti niin nuorena, ihan ilman syytä, oli se niin väärin. Hyvä etteivät taas osanottoja esittäneet.

Mitä minun olisi pitänyt sanoa? Että ei kyllä ole mikään ikävää joulu tulossa, vaan ihan mahtava joulu ja kotona oli kaikilla isäpuolen kuoleman jälkeen paljon helpompaa? Vai kenties siinä joulukukkaa antaessa ja heiltä joulukukkaa saadessa sanoa, että no ei kyllä ollut yhtään ennaltaodottamatonta että elimistö ja pumppu ei kestä sellaista vuosikymmenien lääkkeiden väärinkäyttöä?

Sen vuoksi vaan myötäilin siinä että niin niin, juu juu, kyllä kai se joulu siitä taas jotenkin sujuu.

En, mutta omasta elämästäni saisi todella hyvän leffan, ilman mitään liioitteluja ja valheita. 

Mulle tultaisiin sanomaan todennäköisesti : "Äläpäs luule olevasi joku filmitähti." Minkä mä sille voin,että todella outoja juttuja on tapahtunutja tehty mulle mun elämässä. Sanoisin vaan, että usko tai ei. Mä tiedän,että ne uskomattomatkin on totta. Valitettavasti ihan kaikkia yksityiskohtia en tiedä, koska elämääni liittyyniin paljon selän takana suhmurointia toisten puolelta. 

Voin sanoa, että myös jännä leffa olisi. Liittyy ihan rikoksiakin, mutta ei siis itseni tekemiä. 

Se on muuten huvittaa tilanne, kun kerrot jollekin jotain mikä on totta mutta niin uskomatonta, että leimataan heti tarinaksi.  Monesti ei edes kannata yrittää, kun saa kehoituksen käydä psykiatrilla. Hilpeää se on vain siinä, että itse tietää 100% niiden olevan totta, eikä edes hitusen epäilyjä itsellä asioista.

Ai eikö ole todisteita. Ei sinänsä, mutta tiedän että useimmista tietää monet muutkin eli ei todellakaan kyse vain omista havainnoista tai tietämisistä. Mutta sitten taas tullaan siihen pointtiin, että koska mukana asiattomuuksia ja rikoksiakin ja tekijät ainoat, jotka lisäkseni tietää , niin eipä sitä hirveästi todistajia ole. Joistain jutuista kyllä tietää myös "ei tekijät." Mulle riittää, että tietää. Jos kertoisin kaiken, uskokoon ken tahtoo. Jos fiksu ihminen kyseessä, tulisi monille ehkä ahaa elämys: "Juma....a se taitaakin puhua totta." 

Tässä kyseessä aikuisiällä tapahtuneista vakavista jutuista, mutta esimerkkinä huvittavasta valehtelijaksi väittämisestä muistuu mieleen kouluajoilta kun parille luokkakaveriöle kerroin yöllisestä tunkeutujasta kotiin. En saanut edes loppuun kerrottua kun tuli heti: "Joo joo nyt meni jutut liian pitkälle." No superhuvittuneena, että ei sitten, sovitaan niin.

Tuolle oli muitakin todistajia,mutta eivät tietenkään siinä todistamassa. En viitsinyt sentään niin pitkälle bähdä aivaa, ettäpyytäisin nuo kaksi meille kuulemaan kun äitini kertoo että totta se oli. 

Huvittavia ja uskomattomia juttuja.

Lainaus ei toimi, vastaan edeltävälle.

Minusta tuo on tavanomainen small talk tilanne, ihan eri asiaa kuin aloitus. Ei kuuluisi hyviin tapoihin eritellä vainajan yksityisasioita, jotka samalla ovat omiakin yksityisasioita. Ne eivät muille kuulu kuin läheisille. Mutta en kyllä itse tuossakaan tilanteessa alkaisi vainajaa ylistää enkä ole niin tehnytkään. On ollut vastaava tilanne itselläkin, vaikkei ihan lähiomaisesta kyse ollutkaan. Minusta hän ei ollut mukava ihminen enkä osallistunut kehuihin enkä hauskoihin muistoihin.

Vierailija kirjoitti:

En, mutta omasta elämästäni saisi todella hyvän leffan, ilman mitään liioitteluja ja valheita. 

Mulle tultaisiin sanomaan todennäköisesti : "Äläpäs luule olevasi joku filmitähti." Minkä mä sille voin,että todella outoja juttuja on tapahtunutja tehty mulle mun elämässä. Sanoisin vaan, että usko tai ei. Mä tiedän,että ne uskomattomatkin on totta. Valitettavasti ihan kaikkia yksityiskohtia en tiedä, koska elämääni liittyyniin paljon selän takana suhmurointia toisten puolelta. 

Voin sanoa, että myös jännä leffa olisi. Liittyy ihan rikoksiakin, mutta ei siis itseni tekemiä. 

Se on muuten huvittaa tilanne, kun kerrot jollekin jotain mikä on totta mutta niin uskomatonta, että leimataan heti tarinaksi.  Monesti ei edes kannata yrittää, kun saa kehoituksen käydä psykiatrilla. Hilpeää se on vain siinä, että itse tietää 100% niiden olevan totta, eikä edes hitusen epäilyjä itsellä asioista.

Ymmärrän sinua. Minulla on yksi ystävä, jonka elämä on kuin leffasta, mutta totta. Totuus on tarua ihmeellisempää, ja joku kirjoittikin, että satuilijoihin voi päteä erityisesti.

Vierailija kirjoitti:

Lainaus ei toimi, vastaan edeltävälle.

Minusta tuo on tavanomainen small talk tilanne, ihan eri asiaa kuin aloitus. Ei kuuluisi hyviin tapoihin eritellä vainajan yksityisasioita, jotka samalla ovat omiakin yksityisasioita. Ne eivät muille kuulu kuin läheisille. Mutta en kyllä itse tuossakaan tilanteessa alkaisi vainajaa ylistää enkä ole niin tehnytkään. On ollut vastaava tilanne itselläkin, vaikkei ihan lähiomaisesta kyse ollutkaan. Minusta hän ei ollut mukava ihminen enkä osallistunut kehuihin enkä hauskoihin muistoihin.

 

Jatkan vielä tästä sen verran, että erilaiset muistot samasta ihmisestä ovat mielenkiintoisia vaikkapa juuri hautajaisissa. Lähiomaisilla voi olla toinen käsitys kuin työkaverilla, mistä syntyi juuri nolo tilanne äskettäisissä hautajaisisssa. Entinen työkaveri ehkä oli hieman höperö ja rikkoi etikettiö kertoessaan tarinaa, missä vainaja ei ollut hyvässä valossa.

Se siis on hyvin tavanomainen tilanne, että käsityksemme yhdestä ihmisestä voi poiketa paljonkin toisistaan. Kuitenkin kyse on yhtä oikeista muistoista, ihmisellä on oikeus tulla muistetuksi monenlaisena. Ei vain päihteidenkäyttäjänä, vaan myös hyvänä ystävänä, ihmisestä ei siis ole vain yhtä ainoaa totuutta. Ehkä siksi pahanpuhujia vierastetaan, että vaistomaisesti käsitetään (ainakin fiksuimmat), että se on yksi näkemys eikä välttämättä edes totta.

A:nkin näkemys satuilijasta on vain yksi kokemus hänestä.