Lue keskustelun säännöt.
Tunnetteko ihmisiä, jotka valehtelevat ja liioittelevat koko elämäntarinansa?
28.01.2024 |
Minä tunnen yhden. Tiedän hänen elämänsä ja perheensä ihan vauvasta asti, joten kyse ei ole siitä, ettenkö tietäisi mitä perheen sisällä on oikeasti tapahtunut. Monesti olen miettinyt mikä diagnoosi tällainen on, että kalastelee sympatiaa ja välillä myös ihailua valehtelemalla. Ajan mittaan on ehkä itsekin alkanut uskoa omiin stooreihinsa, mutta tietysti ne hämmästyttivät, kun niistä kuuli. (En koskaan paljastanut, ettei tuo pidä paikkansa, koska en halunnut nolata häntä. Ehkä olisi pitänyt?)
Mukana on sekä pieniä, että isoja valheita. Esimerkiksi normaalisti hyvissä töissä käyvät vanhemmat ovat muka alkoholisteja, vaikka juominen oli suht tavallista viikonloppuisin ja lomilla juomista, kaukana alkoholismista. Harrastukset ovat muuttuneet aivan toisiksi eli esimerkiksi hän on muka ollut ballerina ja voimistelija, vaikka tosiasiassa kävi vain liikuntakerhossa. Toisaalta tämä henkilö esittää myös muiden tekoja ominaan, esimerkiksi väittää olleensa radiossa töissä, vaikka tosiasiassa hänen kaverinsa oli.
Ilmeisesti taustalla on valtava riittämättömyyden ja kateuden tunne, jota valehteleminen hetkellisesti helpottaa. Vaihtuvissa ihmissuhteissa nämä valheet eivät välttämättä koskaan tule ilmi ja ehkä hän itsekin uskoo niihin. Mutta ihmissuhteissa hän valehtelee myös, itselleen edullisesti, mikä johtaa ajan mittaan siihen, ettei kukaan halua olla tekemissä. Musta muuttuu valkoiseksi eli hän selittää aina kaiken itselleen parhain päin.
Tunnen vain yhden tällaisen henkilön, mutta rikollisissa heitä varmaan on enemmänkin. Selitykset, joita rikolliset antavat oikeudessa ovat samanlaisia eli niissä on ehkä hitunen totta, mutta kokonaisuus on kuitenkin vääristelyä ja valetta. Tuollainen ihminen on aika pelottava, koska periaatteessahan hän voi tehdä mitä tahansa, kun omatunto tuntuu puuttuvan. Kaikkeen on aina hyvä selitys.
Kommentit (421)
Vierailija kirjoitti:
Vielä tuohon monipersoonahäiriöön, yksi esimerkki tuli mieleeni nuoruudestani. Yksi osani osasi soittaa pianoa. Joten sanoin osaavani soittaa pianoa, koska en silloin ollut tietoinen häiriöstäni. Piti sitten kavereille soittaa jotain. Istuin mykkänä ja tuijotin koskettimia ja nuotteja. Tilanne näytti siltä, että olin valehdellut soittotaidostani. Itse kuvittelin, että olin jotenkin yhtäkkiä unohtanut sen. Mutta koska eri osilla on eri muistot, niin soittotaidon muistoa kantoi se osani, joka ei ollut silloin paikalla lainkaan. Tuo on harvinaista, että joku osa puuttuu tyystin, yleensä kaikki ovat paikalla limittäin, mutta yksi on puikoissa.
Tuo ei ole välttämättä mikään persoonallisuushäiriö. Yleisön edessä jäätyminen on varsin yleistä ja itsekin olen loukkaantunut tehdessäni liikuntasuoritusta yleisön edessä, joka sujui virheettä itsekseni
Lääketeollisuus dramatisoi ja sairaallistaa ihan kaiken, jotta saa herkässä ja haavoittuvassa tilassa olevat aivopestyä sairas-identiteettiin. Tällaiselle voi sitten myydä melkein mitä vaan. Draamahakuiset ihmiset nielevät syötin ja useimmat jäävät koukkuun loppuiäkseen. Myös lapsille uskotellaan samaa vammaa, ja myynti jatkuu. Tätä tehty jo jeesuksen ajoista ja osa "ihmeparantamista" liittyy tähän: henkilö yksinkertaisesti hylkää sairaan identiteettinsä ja nousee jaloilleen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Lääketeollisuus dramatisoi ja sairaallistaa ihan kaiken, jotta saa herkässä ja haavoittuvassa tilassa olevat aivopestyä sairas-identiteettiin. Tällaiselle voi sitten myydä melkein mitä vaan. Draamahakuiset ihmiset nielevät syötin ja useimmat jäävät koukkuun loppuiäkseen. Myös lapsille uskotellaan samaa vammaa, ja myynti jatkuu. Tätä tehty jo jeesuksen ajoista ja osa "ihmeparantamista" liittyy tähän: henkilö yksinkertaisesti hylkää sairaan identiteettinsä ja nousee jaloilleen"
Suomessa psykiatria on ollut aika maltillista vaikkapa jenkkeihin verraten. Esimerkiksi tuo monipersoonahäiriö ei koskaan edes tänne rantautunut.
Ap:n ketjun aiheena on ihminen, joka ilmeisesti hakee psyykkisesti traumatisoituneen ihmisen diagnoosia kertomalla lapsuudestaan paikkansapitämättömiä tarinoita. Sekä psykiatrisella että fyysisella puolella on sama ilmiö eli henkilö hakee huomiota ja huolenpitoa esittämällä keksittyä sairautta oireineen. 1-9 prosenttia psykiatrisista potilaista sairastaa tätä, diagnoosi on F68, teeskentelyhäiriö. Häiriö on yleisempi naisilla kuin miehillä.
Tuossa toisessa keskustelussa on linkki Duodecimin artikkeliin aiheesta.
Edellä oli joku päihdepuolella töitä tehnyt ammattilainen, jota moitittiin, kun hän ei uskonut kaikkea, mitä asiakas kertoo. Minusta olisi aika epäammattimaista ja huonoa hoitoa, jos niin tapahtuisi. Ei kenenkään näkemys omasta tilanteestaan ole objektiivinen, muutenhan hän ei apua tarvitsisikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhut siis totta ainoastaan nyt kertoessasi lapsuudestasi, et liioittele tai vääristele tai keksi koko juttua?
Jos kaikki on valetta niin miksi tarina lapsuudesta olisi totta? Tämän kysymyksen ulkopuolinen herkästi esittää, jos valheita paljastuu. Eli luottamus menee täysin.
Tarve muodostaa itsestä valeidentiteetti voi sisältää sellaisiakin puolia itsestä, jotka on vaikea hyväksyä itsessä toisin kuin se että on kokenut traumoja.
Siksi valehtelusta on varmaankin vaikea päästä eroon, sillä eiväthän ihmiset erityiswsti odota vierailta mitään sen ihmeempää, eivät totuuksia kauheuksista tai hienompia valheitakaan. Kanssakäyminen perustuu yhteisille hetkille tässä ja nyt, ei menneisyydelle. Tarinat menneisyydestä ovat siis turhia, niillä on merkitystä valehtelijalle itselleen.
Se osa on totta, mutta minua ei sillä tavalla kiinnosta todistella asiaa internetin anonyymille joka voi itse päättää uskoa tai olla uskomatta. Perheväkivalta ei ole mitenkään harvinaista kuitenkaan. En puhu siitä mielelläni ihmisille jotka tunnen oikeassa elämässä koska se on liian synkkää, pilaa tunnelman ja saa ihmiset kohtelemaan sinua eri tavalla, ja ehkä paljastaisi että minussa on pakko olla jotain pahasti vialla sellaisen jälkeen, mutta teen sen tässä nyt anonyymisti koska en koe sitä uhaksi jokapäiväiselle elämälleni. Kertoisinko mitään tästä julkisesti omilla kasvoilla? En ikinä.
Tuo pätee varmasti hyvänpäivän tuttuihin joille en kerro itsestäni mitään, mutta syvemmissä ihmissuhteissa ihmiset odottavat että jossain vaiheessa kerrotaan myös menneisyydestä, tunteista jne., jotta toisen voi todella tuntea ja ymmärtää häntä. Silloin minun tarvitsee valehdella, koska koen ettei minulla olisi muuten mitään kerrottavaa (siihen mennessä olen yleensä valehdellut jo monesta muustakin asiasta, esim. mistä asioista pidän), ja ihmisillä on tapana pahoittaa mielensä mikäli itse avautuvat mutta eivät saa vastineeksi samaa luottamusta toiselta.
Siskoni on tälläinen. Isämme kuoli kun sisko oli jo täysikäinen, äiti elää yhä. Silti hän kertoo kaikille kasvaneensa orpona..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Kertoisinko mitään tästä julkisesti omilla kasvoilla? En ikinä."
Moni tässä ketjussa sanoo olevansa kuin ap:n kuvaama tapaus, mutta ei sitten olekaan. Eli sinä et ole kertonut hurjia ja kamalia tarinoita lapsuudesta, jotka eivät pidä paikkansa.
Vierailija kirjoitti:
"Kertoisinko mitään tästä julkisesti omilla kasvoilla? En ikinä."
Moni tässä ketjussa sanoo olevansa kuin ap:n kuvaama tapaus, mutta ei sitten olekaan. Eli sinä et ole kertonut hurjia ja kamalia tarinoita lapsuudesta, jotka eivät pidä paikkansa.
Sinulla hukkui konteksti jonnekin. Kerron ihmisille joihin tutustun vain mukavia tai jännittäviä tarinoita lapsuudestani, eli tarinoita jotka ovat palturia tai vähintään reippaasti liioiteltuja. Paitsi nyt tässä anonyymillä palstalla keskustelussa jossa puidaan ihmisiä jotka elävät koko elämänsä kertoen luikuria.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siskoni on tälläinen. Isämme kuoli kun sisko oli jo täysikäinen, äiti elää yhä. Silti hän kertoo kaikille kasvaneensa orpona..
Jos hän tunsi itsensä orvoksi siinä perheessä, missä lapsuudessa eli?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siskoni on tälläinen. Isämme kuoli kun sisko oli jo täysikäinen, äiti elää yhä. Silti hän kertoo kaikille kasvaneensa orpona..
Jos hän tunsi itsensä orvoksi siinä perheessä, missä lapsuudessa eli?
Mäkin ajattelin ensimmäisenä että kyseessä on kuvainnollinen ilmaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"pilaa tunnelman ja saa ihmiset kohtelemaan sinua eri tavalla, ja ehkä paljastaisi että minussa on pakko olla jotain pahasti vialla s"
Ensin kirjoitat, että perheväkivalta on tavanomaista, sitten kuitenkin epäilet, että sinua alettaisiin syrjiä sen takia mitä monet muutkin ovat kokeneet, minkä vuoksi koet pakkoa valehdella asioistasi. Ajattelusi ole kovin loogista.
Perheväkivaltaa ja huonoja perheoloja ovat monet kokeneet, eikä kukaan kiinnitä siihen enempää huomiota, jos et sinäkään kiinnitä, paisuttele asioita ja korosta sen merkitystä. Tuollaiset asiathan voi sivuuttaa hyvin lyhyesti, "kotiolot eivät kummoiset olleet" tai jättää asian kokonaan sanomatta.
Sen sijaan se että valehtelee ihmissuhteissaan lähes kaiken on asia, joka on mittaluokassaan aivan toista kaliiberia kuin se, että on kasvanut väkivaltaisessa kodissa, joka (kuten sanot) on kuitenkin aika tavallista.
Valehtelu on se asia, jonka vuoksi sinua pidetään outona, jos pidetään, ei suinkaan asiat, jotka olet kokenut kauan sitten lapsena. On kummallinen oletus, että lapsena koettu jotenkin peruuttamattomasti määrittäisi elämää. Ei se pidä paikkansa, se on juurikin suurentelevaa ja paisuttelevaa ajattelua, joka ei ole normaalia. Mutta siihenkin voi saada apua.
Kun asioista puhuu valehtelematta, voi selvitä mistä tarve valehdella oikeasti tulee. Turhaanhan ei valehdella ja sepitellä, se on vain joskus aiemmin kehittynyt tapa, josta voi myös luopua, kun selvitetään mihin se liittyy. Se on selkeästi irti realiteeteista, että pitäisi valehdella taustoistaan muita suojellakseen. Ei sinun kokemasi ole niin merkityksellistä muille kuin se on itsellesi.
Valehteluun ja sepittelyyn liittynee aika paljon tämänkaltaista jumiutumaa, missä ajattelu on oman itsen ympärille keskittyvää ja irti realiteeteista. Jos valehtelulla ei ole hyötymistarkoitusta (huomion ja erityisaseman tavoittelukin on sellaista), niin suojakeinona käytetty valehtelu voi olla hyvinkin aikansa elänyttä ja sen voi jättää taakse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kertoisinko mitään tästä julkisesti omilla kasvoilla? En ikinä."
Moni tässä ketjussa sanoo olevansa kuin ap:n kuvaama tapaus, mutta ei sitten olekaan. Eli sinä et ole kertonut hurjia ja kamalia tarinoita lapsuudesta, jotka eivät pidä paikkansa.
Sinulla hukkui konteksti jonnekin. Kerron ihmisille joihin tutustun vain mukavia tai jännittäviä tarinoita lapsuudestani, eli tarinoita jotka ovat palturia tai vähintään reippaasti liioiteltuja. Paitsi nyt tässä anonyymillä palstalla keskustelussa jossa puidaan ihmisiä jotka elävät koko elämänsä kertoen luikuria.
Ymmärsin, että ketjun aiheena ovat ihmiset (kuten aloituksessa), jotka kertovat tunteisiin vetoavia ja traagisia tarinoita lapsuudestaan, jotka eivät aivan pidä paikkansa.
Mutta valehteluakin on kovin monenlaista. Se että kertoo mukavia ja jännittäviä tarinoita lapsuudestaan, vaikka kaikki ei olisi aivan totta, on hiukan erilainen asia kuin valehteleminen saadakseen hyötyä vaikkapa erityishuomion ja huolenpidon muodossa.
Valehteleminen ei ole useimmiten järkevää. Muille valehtelusta kärsitään eniten itse pl. ammattihuijarit ja rikolliset, jotka hyväksikäyttävät muita. "Totuus tekee vapaaksi" on hyvä sanonta, joka on raamatusta, mutta en liitä sitä jumaluuksiin, vaan siihen, että uskaltaa elää autenttista elämää. Jos ei ole kontaktia muihin, jos ei uskaltaudu olemaan minä, niin se eristää hyvin tehokkaasti muista ihmisistä. Sen vuoksi valehtelua kannattaisi ryhtyä selvittämään. Ei se tapa miten on tottunut toimimaan ole välttämättä enää tarpeellinen, kun sitä katsoo aikuisuuden ja ihmisenä kehittymisen näkökulmasta. Sitähän aikuiseksi kasvaminen on, että hylkää selviytymiskeinot, joiden ymmärtää olevan haitallisia ymmärtäen kuitenkin niiden merkityksen suojakeinoina, joita on tarvittu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siskoni on tälläinen. Isämme kuoli kun sisko oli jo täysikäinen, äiti elää yhä. Silti hän kertoo kaikille kasvaneensa orpona..
No huh. Mitä äitisi tuohon sanoo?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siskoni on tälläinen. Isämme kuoli kun sisko oli jo täysikäinen, äiti elää yhä. Silti hän kertoo kaikille kasvaneensa orpona..
Jos hän tunsi itsensä orvoksi siinä perheessä, missä lapsuudessa eli?
Mäkin ajattelin ensimmäisenä että kyseessä on kuvainnollinen ilmaus.
Jos ihminen kertoo olevansa orpo, se otetaan kirjaimellisesti eikä kuvainnollisesti.
Jos katsotaan kehityksellisestä näkökulmasta, niin sepittely sen mukaan mikä juuri sillä hetkellä tuntuu hyvältä, on alle kouluikäisen tai ekaluokkalaisen lapsen normaalia toimintaa, missä toiveet, kuvitelmat ja tosiasiat menevät välillä sekaisin. Jos toivotaaan, että isi on astronautti, voi vahingossa lipsahtaa opelle, että isi on töissä avaruusaluksessa.
Melkein kaikissa mielenterveyden häiriöissä on mukana kehityksellinen viivästymä, jonka voi korjata, kun taustalla olevat asiat selvitetään. Se on kuitenkin pitkäkestoista työtä, sillä tällainen potilas pyrkii miellyttämään ja hakemaan sympatiaa myös auttajiltaan tutuilla keinoilla, joista ei myöskään välttämättä haluta helposti luopua. Valheiden maailma tuntuu turvallisemmalta kuin tosiasioiden maailma, johon ei olla totuttu. Ajatus siitä, että ikään kuin esiinnytään muille ja ollaan roolissa ja näyttämöllä, joka vaihtuu, voi olla myös koukuttava, sillä aina löytyy myös innokasta yleisöä. Huomiohakuiselle yleensä löytyy se yleisö jostain, jolla itsellään on tarpeita seurata dramaattista elämää. Se ei kuitenkaan auta sepittelijää selvittelemään ongelmiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siskoni on tälläinen. Isämme kuoli kun sisko oli jo täysikäinen, äiti elää yhä. Silti hän kertoo kaikille kasvaneensa orpona..
Jos hän tunsi itsensä orvoksi siinä perheessä, missä lapsuudessa eli?
Vähän eri asia tuntea olevansa orpo ja olla oikeasti orpo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siskoni on tälläinen. Isämme kuoli kun sisko oli jo täysikäinen, äiti elää yhä. Silti hän kertoo kaikille kasvaneensa orpona..
Jos hän tunsi itsensä orvoksi siinä perheessä, missä lapsuudessa eli?
Vähän eri asia tuntea olevansa orpo ja olla oikeasti orpo.
No on, eikä niin vähänkään.
Vierailija kirjoitti:
"pilaa tunnelman ja saa ihmiset kohtelemaan sinua eri tavalla, ja ehkä paljastaisi että minussa on pakko olla jotain pahasti vialla s"
Ensin kirjoitat, että perheväkivalta on tavanomaista, sitten kuitenkin epäilet, että sinua alettaisiin syrjiä sen takia mitä monet muutkin ovat kokeneet, minkä vuoksi koet pakkoa valehdella asioistasi. Ajattelusi ole kovin loogista.
Perheväkivaltaa ja huonoja perheoloja ovat monet kokeneet, eikä kukaan kiinnitä siihen enempää huomiota, jos et sinäkään kiinnitä, paisuttele asioita ja korosta sen merkitystä. Tuollaiset asiathan voi sivuuttaa hyvin lyhyesti, "kotiolot eivät kummoiset olleet" tai jättää asian kokonaan sanomatta.
Sen sijaan se että valehtelee ihmissuhteissaan lähes kaiken on asia, joka on mittaluokassaan aivan toista kaliiberia kuin se, että on kasvanut väkivaltaisessa kodissa, joka (kuten sanot) on kuitenkin aika tavallista.
Valehtelu on se asia, jonka vuoksi sinua pidetään outona, jos pidetään, ei suinkaan asiat, jotka olet kokenut kauan sitten lapsena. On kummallinen oletus, että lapsena koettu jotenkin peruuttamattomasti määrittäisi elämää. Ei se pidä paikkansa, se on juurikin suurentelevaa ja paisuttelevaa ajattelua, joka ei ole normaalia. Mutta siihenkin voi saada apua.
Kun asioista puhuu valehtelematta, voi selvitä mistä tarve valehdella oikeasti tulee. Turhaanhan ei valehdella ja sepitellä, se on vain joskus aiemmin kehittynyt tapa, josta voi myös luopua, kun selvitetään mihin se liittyy. Se on selkeästi irti realiteeteista, että pitäisi valehdella taustoistaan muita suojellakseen. Ei sinun kokemasi ole niin merkityksellistä muille kuin se on itsellesi.
Valehteluun ja sepittelyyn liittynee aika paljon tämänkaltaista jumiutumaa, missä ajattelu on oman itsen ympärille keskittyvää ja irti realiteeteista. Jos valehtelulla ei ole hyötymistarkoitusta (huomion ja erityisaseman tavoittelukin on sellaista), niin suojakeinona käytetty valehtelu voi olla hyvinkin aikansa elänyttä ja sen voi jättää taakse.
Kun sanon että ihmiset kohtelevat eri tavalla mikäli kuulevat vaikeista taustoista niin tämä perustuu sekä omiin kokemuksiin että havaintoihin ympäristössä. Eikä se välttämättä tarkoita että joutuisi negatiivisen syrjinnän kohteeksi, vaan ihmiset saattavat kohdella sinua selviytyjänä, inspiraationa, sääliä, vaatia vertaistukea tms.. He saattavat myös tuntea sympatiaa, mutta jättää vaikkapa kutsumatta juhliin koska et enää istu heidän silmissään sellaiseen iloiseen ympäristöön. Minulle on helpompaa sanoa että esim. lapsuuteni oli ihan normaali, miljonääri isoisä kasvatti minut tai että vanhempani ovat kuolleet enkä halua puhua siitä koska olen sen kanssa sujut, kuin vastata tuhanteen kysymykseen siitä miksi en ole vanhempieni kanssa missään tekemisissä.
Lapsena jäin joskus kiinni valehtelusta siinä missä muutkin. Voi olla että joku pitikin minua sen jälkeen outona, mutta yksin en koskaan jäänyt sen takia. Kaikista luotaantyöntävin piirre on se jos ihminen ei jaa itsestään mitään muille (eli kun olen päättänyt että en valehtele, eli en sano mitään). Se on kuulemma creepyä. Sellaisesta ihmisestä ei saa otetta, eikä siitä tiedä mitä sen päässä liikkuu. Ja se on se milloin jään ryhmien ulkopuolelle. Ei koskaan silloin kun olen esittänyt olevani oikea elävä ihminen persoonalla, jolle sattuu ja tapahtuu.
Jättäisin tuollaiset kyökkipsykologin hommat sikseen. Olen hakeutunut ihan oikeaan psykoterapiaan jossa on tarkoitus käydä läpi näitäkin asioita ja luotan että siellä on käsitys siitä mistä tämä johtuu ja miten sitä hoitaa. Antaa niitä puuttuvia uusia työkaluja asian käsittelyyn.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siskoni on tälläinen. Isämme kuoli kun sisko oli jo täysikäinen, äiti elää yhä. Silti hän kertoo kaikille kasvaneensa orpona..
Jos hän tunsi itsensä orvoksi siinä perheessä, missä lapsuudessa eli?
Mäkin ajattelin ensimmäisenä että kyseessä on kuvainnollinen ilmaus.
Siis nimenomaan väittää kasvaneensa orpona jossain laitoksessa.
Miten voi olla oma itsensä jos ei käytännössä ole kukaan? Jos ei omaa edes muiden mielipiteestä riippumatonta lempiväriä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"pilaa tunnelman ja saa ihmiset kohtelemaan sinua eri tavalla, ja ehkä paljastaisi että minussa on pakko olla jotain pahasti vialla s"
Ensin kirjoitat, että perheväkivalta on tavanomaista, sitten kuitenkin epäilet, että sinua alettaisiin syrjiä sen takia mitä monet muutkin ovat kokeneet, minkä vuoksi koet pakkoa valehdella asioistasi. Ajattelusi ole kovin loogista.
Perheväkivaltaa ja huonoja perheoloja ovat monet kokeneet, eikä kukaan kiinnitä siihen enempää huomiota, jos et sinäkään kiinnitä, paisuttele asioita ja korosta sen merkitystä. Tuollaiset asiathan voi sivuuttaa hyvin lyhyesti, "kotiolot eivät kummoiset olleet" tai jättää asian kokonaan sanomatta.
Sen sijaan se että valehtelee ihmissuhteissaan lähes kaiken on asia, joka on mittaluokassaan aivan toista kaliiberia kuin se, että on kasvanut väkivaltaisessa kodissa, joka (kuten sanot) on kuitenkin aika tavallista.
Kun sanon että ihmiset kohtelevat eri tavalla mikäli kuulevat vaikeista taustoista niin tämä perustuu sekä omiin kokemuksiin että havaintoihin ympäristössä. Eikä se välttämättä tarkoita että joutuisi negatiivisen syrjinnän kohteeksi, vaan ihmiset saattavat kohdella sinua selviytyjänä, inspiraationa, sääliä, vaatia vertaistukea tms.. He saattavat myös tuntea sympatiaa, mutta jättää vaikkapa kutsumatta juhliin koska et enää istu heidän silmissään sellaiseen iloiseen ympäristöön. Minulle on helpompaa sanoa että esim. lapsuuteni oli ihan normaali, miljonääri isoisä kasvatti minut tai että vanhempani ovat kuolleet enkä halua puhua siitä koska olen sen kanssa sujut, kuin vastata tuhanteen kysymykseen siitä miksi en ole vanhempieni kanssa missään tekemisissä.
No missä ne sun vanhemmat oikeasti on?
Nykyään autovarkauskin on vain "luvaton käyttöönotto"