Oletteko koskaan itkeneet pomonne nähden?

Tai yritin kyllä paeta paikalta vessaan, mutta se ehti varmasti huomata. Inhottaa vieläkin.

Mutta mun entinen pomo on itkenyt mun nähden.

Esim. mieheni isän ja oman isoisäni kuoltua, parhaan kaverin aviomiehen kuoltua, lisäksi parikin kertaa ollessani itse täysin uupunut, tyyliin: en jaksa enää... Olen myös useasti itkenyt ilosta työpaikalla kaikkien nähden.

En mä pienestä pillitä, eikä tulisi mieleenkään vetistellä täällä miesten keskellä.

kun esimies syytti omasta virheestään mua julkisesti, mulla ei todellisuudessa ollut asian kanssa mitään tekemistä. Esimies sai aikanaan sitten potkut, kun oli muutenkin vähän ding dong

Kerran mokasin omasta mielestäni tosi pahasti. Ja sit viime syksy meni itkiessä kun exä ilmotti haluavansa erota ja tuo uutinen tuli ihan puskasta. Niin ja kehityskeskustelussakin tuli tirautettua.

Itse työskentelen melkeinpä vain miesten kanssa ja esimieheni ovat miehiä, niin tuntuu että olisi noloa vollottaa heidän nähtensä. ap

Kerran mokasin omasta mielestäni tosi pahasti. Ja sit viime syksy meni itkiessä kun exä ilmotti haluavansa erota ja tuo uutinen tuli ihan puskasta. Niin ja kehityskeskustelussakin tuli tirautettua.

Jälkimmäisessä työpaikassa raskaana ollessani olin tosi herkällä mielellä ja itskeskelin pikkuasioistakin. Joskus olen itkenyt koska olen kokenut epäonnistuneeni jossain /alittaneeni riman jonka asetin. Itkin myös ekoina työpäivinä vanhempainloman jälkeen, ikävääni lastani kohtaan. Itkin eräässä työpaikassa kun kerrottiin että työni loppuu kyseisen työpätkän jälkeen, joku vakituinen palasi mammavapailta ja minut raivattiin alta. Olen myös itkenyt hyvien työkavereiden jäätyä eläkkeelle/vaihdettua työpaikkaa jne.



Olen juu herkkä, aina ollut. Enkä enää tätä edes häpeä. Tietenkään en mielelläni muiden edessä vollota, vaan menen nyyhkimään omaan koppiini mutten asiaa erityisesti salaakaan.

Pomo purki jatkuvasti pahaa oloaan minuun huutamalla. En saanut mitään opastusta ja kun tein väärin karjui tämä naama punaisena. Kerran tuli itku ja kyllä otti päähän, koska en olisi halunnut näyttää heikkouttani.



Viimeksi itkin töissä, kun esimies toi kirjeen jossa minut irtisanottiin. Tosin itkin vasta kun esimies oli lähtenyt. Eikä itkemistäni nähnyt kukaan muukaan. Työ on kuitenkin yksi elämäni tärkeimmistä asioista.

en tosin aikoihin. Aikaisemmin pomolla oli musta jonkinlainen yliote, on siis aivan pimee tyyppi (narsisti). Haukku mut kans julkisesti asioista jotka ei ollu mun syytä, satuin vaan kohdalle. Henkilökohtaisuuksiin meni myös usein... Olen kyllä muutamaankin otteeseen istunut sen huoneessa ja sanonut että mun ei todellakaan tarvitse työpaikallani tuollaista sietää, ja kyllä olen samalla itkenyt. Ja juu, mies on tämäkin esimies. Nykyään tilanne siis paljon parempi, ehkäpä sen ansiosta että olen itseäni puolustanut vaikka herkkä olenkin. Helppo persoona hän ei kyllä ole edelleenkään...

Ja vielä koko "puljun" johtajan edessä + asiakkaan ;) Ei silloin naurattanut. Myymälässä hirveä ryysis, mainoskatalogi juuri ilmestynyt ja puolet tuotteista puuttui myymälästä ja tietysti me myyjät saimme kaiken huutamisen ja paskan niskaamme.

Koko päivä oli ollut yhtä helvettiä, ja viimein "niska taittui" melko pienen jutun takia. Asiakas tivasi jotain tietoa tuotteesta josta en tiennyt hevon p:tä emmekä olleet saaneet siitä tarpeeksi tietoa.. Myymälänjohtaja sattui paikalle ja kysyi voiko auttaa, ja minä repesin tyystin. Kyllä nolotti! Ja taisi nolottaa (mies)asiakastakin, kun noin sai myyjään itkemään...huhhuh, niitä aikoja..Onneksi siitä on tilanne parantunut ja meillä myyjilläkin hieman enemmän tietoa annettu, ja mainoksissa olleet tuotteetkin suurin piirtein myymälässä oikeaan aikaan. :)

Yhden kerran aikanaan raskaana ollessani kun keskustelimme lapsettomuudesta.

kun olin tullut tauolle tunnilta. Ei ollut tarkoitus, mutta en pystynyt enää pidättelemään. Luokka (toisen asteen oppilaita, 16 v. -> ) oli käyttäytynyt niin sikamaisesti, etten enää jaksanut.

Tulin tunnilta opettajienhuoneeseen ja menin kertomaan rehtorille, että yksivuotias lapseni on pitänyt viedä sairaalaan. Itkin samana päivänä myös tunnilla kasiluokkalaisten oppilaiden nähden, kun kerroin heille, että olen nyt varmaan sitten muutaman päivän poissa töistä. En lähtenyt siitä rehtorin puheilta suoraan pois, kun mies oli kuitenkin jo lapsen kanssa siellä sairaalassa eikä nyt mikään hengen hätä enää ollut. Sekä rehtori että oppilaat suhtautuivat varsin mukavasti itkevään opettajaan.

isäni sai sairaskohtauksen tuodessaan minua töihin ja jouduin menemään töihin puoleksi tunniksi kunnes tuuraaja tuli paikalle..

ja sitten vielä työkavereidenkin nähden (avokonttori), kun minut irtisanottiin yt:issä.



Työskennellessäni opiskeluaikoina asiakaspalvelussa itkin parikin kertaa inhottavien asiakkaiden takia, toisen kerran yksin töissä niin ettei kukaan nähnyt (työ oli puhelinpalvelua) ja toisen kerran kaupassa asiakkaiden nähden. Olin kuumeessa, pomo oli ollut tosi ilkeä ja kun kyyneleitä pidätellen jatkoin töitä paukahti paikalle todella inhottava naama norsunv*tulla oleva naikkonen joka alkoi ensi töikseen sättiä minua siitä että hymyni oli sangen vaisu. Silloin vain padot aukesivat.



Enpä näistä ole erityisen ylpeä, mutten kyllä häpeäkään.

Väsymyksestä, järkytyksestä... mistä milloinkin.

No, en kamalan usein, mutta muutamia kertoja. Enkä häpeä yhtään.

Avoimmuus kunniaan.

Mun "kasvot" ei taatusti ole menneet ainakaan tuosta syystä. Päinvastoin.

Olen päiväkodissa töissä ja sain ihan hirveät huudot yhdeltä vanhemmalta. Nainen huusi minulle 10 minuuttia. Olin yksin töissä ja kaikki ryhmäni lapset olivat siinä ympärillä kuulemassa eikä ollut mitään paikkaa minne olisin voinut naisen viedä huutamaan, ettei lapset olisi sitä joutuneet kuuntelemaan. Kun tämä huutaja lähti pakenin kahvihuoneeseen ja purskahdin itkuun, josta ei meinannut tulla loppua. Työkaveri toisesta ryhmästä riensi oman ryhmäni lapsia paimentamaan, että sain koottua itseni.

olen, ensimmäisessä palaverissamme ;-)

vaikka itken harvoin. Varmaan pari kertaa vuodessa.