Harmittaako että lapsiluku jäi yhteen?

Harmittaa ja surettaa. Tiesin jo teininä, että haluan ison perheen. Ainoan lapseni olen saanut 24-vuotiaana. Ei ole ollut oma valinta, että lisää lapsia ei ole tullut. Nyt olen melkein 45v eikä ole miestä, joten se siitä. Monet itkut olen itkenyt tämän vuoksi. 

Carola

Voi sinua. Onneksi edes yksi.. 

Saanko kysyä miksi olisit halunnut enemmän lapsia?

Mietin joskus jääkö lapseni yksinäiseksi, jos ei ole sisarusta/sisaruksia leikkikaverina ja aikuisena tukena elämässä. Kavereita toki voi olla, mutta onko se sama asia?

Ei. Se on se laatu eikä määrä.

Olen aina tiennyt haluavani ison perheen. Sopivan miehen löysin 28 vuotiaana ja melko pian alettiin lasta yrittämään. Ei se sitten niin helppoa ollutkaan ja hoidoilla saatiin 1 lapsi kun olin 36v. Yritettiin heti perään toista, mutta ei enää onnistunut. Nyt 43v ja ei enää yritetä. Eipä kyllä ehkäisyäkään käytetä, mutta ei ole luomuna mitään koskaan tapahtunut.

Olen vähän katkera, mutta samaan aikaan onnellinen että edes yksi saatiin.

Ei harmita. Saatiin yksi, sairastuin vakavasti, pari vuotta myöhemmin puoliso sairastui vakavasti. Selvittiin kuitenkin molemmat. Millään eivät olisi voimat riittäneet useampaan, ja yksi aikuinenkin on joutunut liikaa kärsimään perusturvan puutteesta.

Vierailija kirjoitti:

Mietin joskus jääkö lapseni yksinäiseksi, jos ei ole sisarusta/sisaruksia leikkikaverina ja aikuisena tukena elämässä. Kavereita toki voi olla, mutta onko se sama asia?

Olen ainut lapsi. Harmitti ehkä 10v kun ei ulkomailla ollut automaattisesti leikkikaveria, mutta opin tutustumaan ihmisiin. Menin aina kysymään joltain lapselta, kuka puhui suomea että leikitäänkö ja aina sain kaverin kenen kanssa olla. Vanhempana oon oppinut pärjäämään oikeasti yksin. En oo kenestäkään tai kenenkään seurasta riippuvainen ja nautin omasta ajasta. Toki on paljon kavereita ja jos tarviiin tukea niin tukeudun heihin. Oon vaan huomannut, että ystävät keillä on esim, sisarus, ovat TODELLA riippuvaisia myös esim, poikaystävän seurasta tai ystävien seurasta. Tietenkään kaikki ei omaa menevää luonnetta tai ole samanlaisia ja jotkut herkempiä. Mutta itse olen tyytyväinen omaan lapsuuteen/elämään :)

N21

Tiesin jo nuorena, että en ole perheihminen. Yksi lapsi on sellainen rusinat pullasta ratkaisu, saa lapsiperhe-elämää ilman että koko elämä on lapsiperhe-elämää. Ainokaiseni on nyt 7vuotias, minullakin ikää yli neljäkymmentä enkä vauvaruljanssiin enää ala. En ole päätöstäni ja tätä yhden lapsen politiikkaa katunut.

Ainoastaan se harmittaa, etten tiennyt silloin, että se olisi minun ensimmäinen ja viimeinen raskaus ja synnytys. Odotin vain kärsimättömänä, milloin saan vauvan syliin, enkä tajunnut nauttia hetkestä.

Harmittaa enempi kun vaikuttaa sille, että hyvin todennäköisesti tulen jäämään tahtoni ja toiveideni vastaisesti ja yrityksistäni huolimatta ilman omaa biologista lasta. Elämä on toisinaan aika arvaamaton.

Minulla on viisi lasta. Joskus toivoin vielä kuudetta lasta mutta haaveeksi se jäi. Olen onnellinen näistä viidestä,  kovaa kyytiä kasvavat. Vanhin jo nuori aikuinen. Nopeasti meni vauvavuodet ja pikkulapsiaika. Toisinaan haikeana muistelen niitä aikoja.

Vierailija kirjoitti:

Voi sinua. Onneksi edes yksi.. 

Saanko kysyä miksi olisit halunnut enemmän lapsia?

Tämä kysymys ilmeisesti mulle. 

No mä vain tiesin jo teininä, että haluan ison perheen. Se on mun haave jo silloin. En osaa sitä sen kummemmin selittää. Nyt olisin tyytyväinen kun olisi saanut edes toisen lapsen. Rakastan ainokaistani totta kai ja olen onnellinen hänestä, mutta ei se silti poista sitä surua ja kaipuuta. En pysty millään tavalla samaistumaan niihin jotka katuu lasten saamista edes hetkeäkään koska itse en ole koskaan missään tilanteessa katunut lapsen saamista. 

Carola

Joo

Meidän ainoa lapsi on 12 vuotta nyt. Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, enkä silloin voinut kuvitellakaan, että selviäisin toisen lapsen kanssa. Toipuminen vei vuosia. Nyt kun lapsi on vanhempi, suren paljon sitä että hänellä ei ole sisaruksia. Miten käy kun meistä vanhemmista aika jättää? Sukua tuossa jälkipolvessa on todella vähän. 

Harmittaa etten abortoinut edes sitä yhtä.

No, itse olen tyytyväinen yhteen. Pystyy taloudellisesti toteuttamaan kalliin harrastuksen, joka lapselle äärimmäisen tärkeä. Ja ehkä myös tulevaisuudessa auttamaan opinnoissa. 

 

Itselläni sisaruksia, mutta en erityisemmin pidä heistä ihmisinä. Tulen jotenkin fyysisestikin hermostuneeksi heidän seurassaan, ovat kovaäänisiä ja hyökkääviä. Minusta joillakin ihannekuva omasta sisaruksestaan ja hyväksyvät sisarukselta sellaisista loukkaavaakin käytöstä, jota muilta eivät hyväksyisi.

Ehkä tämä sitten lopulta realisoituu heille perinnönjaossa. 

Vierailija kirjoitti:

Meidän ainoa lapsi on 12 vuotta nyt. Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, enkä silloin voinut kuvitellakaan, että selviäisin toisen lapsen kanssa. Toipuminen vei vuosia. Nyt kun lapsi on vanhempi, suren paljon sitä että hänellä ei ole sisaruksia. Miten käy kun meistä vanhemmista aika jättää? Sukua tuossa jälkipolvessa on todella vähän. 

Jos yhtään lohduttaa, niin mieheni on ainoa lapsi  ja vanhempiensa kuoltua hän jatkoi elämää vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Hyvin on pärjännyt.

Kyllä, olisin tarvinnut sisaruksia!

Minulla on kaksi (aikuista) lasta, ja niistä tuli niin hyviä, että nyt toivon, että lapsia olisi kolme tai vaikka neljä. 

Itse olen ainoa lapsi ja se on oman elämäni tragedia.

Olen onnellinen ainokaisestani, mutta olisin halunnut useamman lapsen, mutta ikä tuli vastaan.