Onko muita, jotka eivät kaipaa vauvavuotta?

minä ainakin nautin vauva ajasta, se on ihan miten sen itse ottaa kaikki lapsethan joskus ränkkää mut tuskin koko aikaa..

Äsken lähti vähän liian nopeasti! Eli tottahan toki asiat ovat juuri niinkuin ne ottaa! Tämä edelliselle kirjoittajalle huomioksi...



Täällä kanssa yksi, joka ei nauti vauva-ajasta...odotan innolla pojan kasvamista omatoimisemmaksi ja juttelevaksi kaveriksi.... Täällä on myös paljon ollut kitinää ja unettomuutta!

pitkiä aikoja yksin! Tuntuu että isomman lapsen kanssa vaikka on uhmaa ja kränää puhumalla kumminkin selviää.. vauva vaatiin kumminkin paljon ja kaikkea mihin itkee ei osaa vastata! Ensimmäinen lapsi varmaan vaikuttaa minulla asiaan, koska kovasti odottaa vauvalta että milloin sekin tekee sen asian minkä isompi oli esim jo oppinut tuossa iässä! Eli kyllä täällä odotetaan puhuvaa, itsesyövää taaperoa!

en tämän kakkosen vauva-ajan jälkeen enempiä ajatellut " pyöräytellä" jaksettavaksi :).. on sen verran rankkaa ollut 2 pienen lapsen kanssa, että kunhan pojat kasvavat ja itsenäistyvät, huokaisen helpotuksesta.



Täysiä öitä odotan myös innolla, nyt niitä on 7kk kuluessa pyöreät 0 takana..



Täytyy nyt vielä lisätä että molemmat pojat ovat toivottuja-rankempaa tämä vain on mitä odotinkaan.



Helmi ja 1v11kk + 7kk pojat

Eli ei kiits lisää lapsukaisia, nämä kaksi (8v ja kohta 1v) riittävät mainiosti. Oon hokenu 6kk iästä eteenpäin et luojan kiitos tämä vuosi on jo näin pitkällä. Kuopus kans ollut riittävän haasteellinen , lisäksi itelläni ollut molemmista lievää masennusta, ei kuitenkaan lääkitystä ole tarvittu.

Nyt viimein alkaneet yöt helpottua niin et jopa 6h yhtenäistä unta saa, toisinaan sitte taas huonommin. On ihanaa seurata pojan kehitystä ja kasvua, kuinka hän alkaa kommunikoida kanssamme, muutenkin kuin itkemällä.

Niin ihana ja suloinen kuin hän onkin, niin kyllä niitä miinuspuoliakin hommasta löytyy sen verran että olen tosi iloinen että vauvailu kestää vain vuoden. Kaksi tai korkeintaan kolme kertaa itse jaksaisin tätä pienten lasten vaihetta, vaikka muutoin voisin olla vaikka viiden lapsen äitinä ;) ..tosin saa nähdä, kultaako tässäkin aika muistot.

Kuopus täyttää kohta vuoden ja ihanaa on kun on kaksi jo niin isoa lasta! :) Isoapa hyvinkin, 2-vuotias ja 11 kk ikäiset mutta kun ei ole pientä vauvaa talossa. Elämä sujuu kun ei ole " huvikseen" itkevää vauvaa jonka tarpeista ei aina niin tiedä ja jossa on niin kiinni... No, ehkäisyä ei ole joten vauva voi hyvinkin olla tulossa mutta ajattelen että se vauva-aika on niin pieni verrattuna koko lapsuuteen.

Kunpa nämä lapset voisi saada vuoden ikäisinä suoraan :), eli en kaipaa vauva-aikaa. Tuli lasten ikäeroksi 3 vuotta kun esikoisen vauva-aika oli niin rankka, että piti välissä huokaista ja psyykata kestämään se vielä kerran. Nyt on toista " kakkua" 7 viikkoa takana, ja odottelen eri virstanpylväitä, 4 kk, 6 kk ja 1 v. Ihaniahan nämä vauvelit on, mutta kovin työläitä ja yöeläväisiä :(. Tykkään enemmän lapsesta jonka kanssa voi kommunikoida muutenkin kuin itkuja tulkitsemalla.

Meilläkin molemmat lapset ovat hartaasti toivottuja ja rakastan heitä yli kaiken. Esikoisen vauva-ajasta toipumiseen meni vuosi, ennenkuin uskalsin haaveilla toisesta. Lisäksi uskoin sinisilmäisesti, ettei toista työlästä vauvaa synny samaan perheeseen. eniten kai nämä valvotut yöt ottavat voimille. Kuopus on nukkunut muutaman kerran 4 tunnin pätkän joskus 4kk kieppeillä. Viime kuukausina hän on nukkunut iltäyöllä 3 tuntia ja loppuyö on menty tunnin pätkissä. Viimeinen niitti näihin valvomisiin tuli, kun hän keksi valvoa öisin klo 1-3. Tässä samalla kuulostelenkin, josko hän olisi jo nukahtanut, vai parahtaako taas kohta. Allergiatesteissäkin kävimme, mutta eipä niistä mitään löytynyt.



Kavereillani on varsin tyytyväisiä vauvoja, ja he ovat innoissaan vauva-ajasta. Itse vain odotan, että vauva kasvaisi ja oppisi antamaan vinkkejä, mikä on huonosti.



voimia kaikille vauva-arkeen:)

Se eka vuosi tyytymättömän, huonosti nukkuvan vauvan kanssa oli kyllä aika rankaa, enkä totta tosiaan jäänyt kaipaamaan sitä. Minusta oli ihanaa kun vauvasta kasvoi pieni ihminen, joka osasi tehdä muutakin kuin itkeä... Toki ekassa vuodessa oli myös niitä iloisia ja onnellisia hetkiä, mutta kutakuinkin ne peittyi sellaisen väsyneen harmaan sumuverhon taa, josta niitä oli todella vaikea kaivaa esiin... Rakastin lastani ja olin onnellinen että olimme hänet saaneet enkä toiseen olisi vaihtanut, mutta siltikään ekaa vuotta en kaipaamaan jäänyt!



Toista odottaessani pelkäsin, että tästäkin vauva-ajasta tulisi samanlainen... Mutta ONNEKSI ekat kuukaudet onkin olleet ihan toisenlaiset, tää vauva alkoi nukkua yöt (täysimetyksellä) 1,5kk iässä, esikoinen ei vieläkään nuku öitään (on 3v.). Muutenkin vauva on tyytyväinen elämäänsä ja menee siinä sivussa. Joten tätä vauvavuotta varmaan tulen kaipaamaan myöhemmin... Mutta viimeiseksi vauvaksi tää kuitenkin meidän perheessä jää.

Esikoisen ensimmäinen vuosi on minullakin jotenkin hämärän peitossa. Tytön ollessa n.9kk sain neuvolassa puhuttua pahasta olostani ja sain lääkityksen masennukseen.

Nyt jälkeenpäin mietittynä olen ollut todella pohjalla tytön ollessa pieni. Vaikka vauva oli tyytyväinen, minulle se elämänmuutos oli ilmeisesti niin suuri ja aiheutti pahan olon. Ennen aktiivisesti liikkunut nuori nainen jäikin kotiin yksin vauvan kanssa ja ystävät jatkoivat " city-naisen" elämää.



Kun esikoinen täytti vuoden tuli vauvakuume uudestaan ja tuloksena nyt 6vkoa vanha vauva. Olin valmistautunut pahaan oloon neuvolassa puhumalla ja tsemppaamalla itseäni. Yllätykseksi voin sanoa, että nyt nautin tuosta pienestä tuhisijasta (toki nautin esikoisestakin, mutta hiukan eritavalla). Nyt kaikki ei ole enää uutta ja outoa. Sekin asia auttaa kun tietää, että aika lentää siivillä ja vauva-vuosi menee hurjan nopeaan.



Toki vauvat on ihania, mutta esikoisen ollessa nyt 2 vee nautin hänen seurastaan enemmän kun pystymme kommunikoimaan ja hän on äidin iso tyttö :0)



En siis jäänyt kaipaamaan esikoisen vauva-vuotta, mutta kakkosen ehkä, jos jää viimeiseksi lapseksi.

Esikoinen oli (ja on yhä) selkeästi vaativampi ja allergiatkin vaivasivat. Mutta nukkui yöt paremmin. Hänen vauva-aikaansa en varsinaisesti kaipaa (tai ainakin muistan olleeni tyytyväinen jokaisesta kuluneesta kuukaudesta;), vaikka toki hyviä hetkiä oli paljon ja yleensä elämä sujui.



Nyt nuoremman kanssa moni ystävä on samassa tilanteessa eli seuraa on paljon. Ja lapsi on tyytyväisempi ja helpompi. Nyt päivät on tosi usein tosi kivoja ja vauvan seura on kivaa ihan toisella tavalla. Vaikka tuo kakkonen ei nukukaan hyvin öitään, joten itse olen väsyneempi. Ja vaikka uhmakas esikoinen tietysti tuo oman haasteensa päivien kulkuun. Mutta tällä hetkellä voisin kuvitella alkavani vauva-ajan alusta, vaikka pieni on vasta puoli vuotta. Eli tosi erilaista kuin aikoinaan. Ja väitän vauvan temperamentin vaikuttavan.



Tällä hetkellä lähinnä pelottaa, että onko meillä vuoden kuluttua kaksi uhmaikäistä. Mutta ehkäpä temperamenttisemman esikoisen uhmakin on rajumpaa kuin rauhallisemman veljensä...toivottavasti. Eli vauvoja tänne, mutta jos voisi jättää välistä tuon 1v10kk-3v ajan ;) Ja odotusajan; siitä en myöskään niin välitä.

Minä voisin jättää tämän ekan vuoden kyllä ihan suosiolla väliin ja hypätä suoraan sellaisen 2-3 vuotiaan pikkupojan äidiksi. Ekat kuukaudet olin ihan sumussa ja itkin ja paruin vauvan kanssa kilpaa -ilmeisesti vauvalla jotain pientä koliikin tapaista ja itselläni hormoonien sekoittama baby blues. Oli todella rankkaa.



3-4kk oli kiva aika... myönnän siis, että on ollut yksi ihana kuukausi! Poika nukkui hyvin yöt yhdellä syötöllä ja oli tyytyväinen, eikä vielä osannut liikkua -nukkui myös pitkiä päiväunia. Siis noin kuukauden ajan.



Sitten onkin taas ollut kaikenlaista tuskaa... siis terve on onneksi ollut, mutta sellainen lyhytpinnainen ja kovin elämän nälkäinen vauva. Nyt on 10.5kk ja käy tarhassa. Silti tänä(kin) aamuna sanoin miehelle, että olispa kiva kun poika ei koko ajan olis jalassa kiinni tai enemmän tai vähemmän itkua vääntämässä. Että aamulla sais vaatteet päälle ilman, että toinen konttaa pitkin lattioita itkien...



*huokaus* onhan se ihmeellinen pieni mies ja suloinen, mutta kyllä minä ainakin odotan aikaa kun voidaan oikeasti jutella ja leikkiä -rakentaa vaikka palikoilla tai legoilla tai jotain. Tää vauva-aika ei jätä kaipuuta. saa nähdä, tuleeko toista.

kyllä mäkin odotan että vauva kasvaa...mutta toisaalta taas nauttii siitä kun se on niin vauva...ehkä sitä odotan eniten että hän pääsee liikkeelle, kun on niin turhautunut kun ei osaa liikkua...

tyttö kohta 3kk ja olen aika väsynyt ja niinkuin joku tossa aikasemmin sanoi niin päivät tuntuu menevän sumussa.. Mellä ollut vaikea alku, sairaalassaoloa, flunssaa ja nyt tuntuu olevan univaikeuksia ja vatsavaivoja. Toisaalta haluaisin tytön olevan jo vanhempi, mutta toisaalta vauva-aika on niin lyhyt, vaikkakin rankka, että haluaisin jaksaa nyt olla kympillä mukana, etten myöhemmin muista vaan sitä sumuista aikaa. Meillä tyttö kanssa suunniteltu, haluttu ja rakastettu, mutta usein toivon, että saisi kunnon yöunet ja päivän ilman itkua.

Minulla on 2v7kk ja 7kk ikäiset pojat. Vaikka kakkonen on helpompi kuin esikoinen aikoinaan niin on ihanaa että vauva-aika on kohta ohi. Vastasyntyneen kanssa oli vaikeaa kun ei ollut rytmiä ja pelkäsin koko ajan että jotain sattuu. Edelleenkin pelkään kätkytkuolemaa vaikka harvinaisia ne onkin.



Toisaalta 1-2v välinen aika on rasittavampaa kuin vauvavuosi, ainakin tavallaan. Sen ikäinen pääsee jo liikkumaan mutta ei ymmärrä vaaroja ja kieltoja :)



Esikoinen on uhmasta huolimatta ihanassa iässä; höpöttelee juttujansa, on omatoiminen, ilmaisee tunteensa myös sanomalla jne.



Silti tuli pieni kaipuu synnärille kun kaveri sai juuri vauvan. Saa nähdä tuleeko joskus vielä kolmas.

meitä on useampia! Näitä palstoja, kun lukee tulee sellainen fiilis, että elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista ja ihanaa yms. Itse olen karvaasti huomannut, että vauva-aika ei todellakaan ole sitä! Tiedän, että omat kuvitelmat eivät pitäneet paikkaansa ja tipuin korkealta vauva-arkeen ja sen väsyttävyyteen ja kahlitsevuuteen! Mutta uskoisin, että kuka vain on samaa mieltä asiasta, jos kantaa kirkuvaa vauvaa saman ajan kotona, kun mies on töissä, ilman taukoja! Se on todella kuluttavaa! Olen kadehtien katsellut kavereitani joilla on jo omatoimiset isommat lapset...tiedän se on tyhmää, mutta minkäs sitä itselleen voi! Tähän väliin täytyy kuitenkin todeta vakiokommentti, että omaa poikaa en vaihtaisi mistään hinnasta! Hän on todella rakas, mutta yhtälailla välillä todella raskas hoidettava.



Minullakin oli pojan kanssa puolikas kuukausi vähän helpompaa 2,5-3kk. Sitä ennen huusi yöt ja päivät ja sen jälkeen on yöt menneet valvoessa joko vatsavaivojen tai hampaiden tai eroahdistuksen ja kaikkien mahdollisten asioitten takia. Joo-o tiedän ketä tästä syyttää, itsehän lapseni olen hankkinut... No nyt onneksi alkaa helpottaa, poika nukkuu päiväunet ja yöllä herää yleensä vain kerran kiljumaan. Melkein kaikki hampaat ennen poskihampaita ovat ilmestyneet ja se on jo voitto se! Eli on täälläkin laskettu päiviä, että poika kasvaisi! Ja kyllähän se kasvaa, nyt on niin touhukas 9kuinen, että äiti saa syödä mitä vaan ja kalorit kuluu perässä juoksemisessa! Ei sillä, että niitä olisi tämän lapsen kanssa ikinä ollut liikaa, päinvastoin olen joutunut todella tekemään töitä, että olen saanut tarvittavan energian menetetyn tilalle... tämä siis, jos haluaa kiinnittää huomiota positiivisiin puoliin!

Aluksi olin tosi innoissani jäädessäni äippälomalle. Olihan esikoinen jo 6-vuotias.

Kaikki menikin ihanasti ensimmäiset kuukaudet ja nautin todella kotona olostani. Oli kesä ja lämmin ja poika nukkui hyvin.

Pojan ollessa 5 kuukautta yöt menivät ihan hulinaksi ja sitä jatkuu edelleen, poika nyt 8 kk. Lohduttaudun sillä ettei nämä yövalvomiset kestä ikuisuuksia. Joskus sitten kun poika on isompi saan taas NUKKUA...

Päätös, ettei lapsia enää tule on kypsynyt pikkuhiljaa tässä viime kuukausien aikana. Mä en enää vapaaehtoisesti ala tähän vauvarumbaan ja valvomaan öitä.

Lapset ovat aivan ihania ja olen heistä onnellinen, mutta en jaksa enää lisää. Olen tyytyväinen, kun saan kasvatettua nämä kaksi lasta.

Töihinkin on tehnyt mieli jo jonkun aikaa, mutta jää kotiin syyskuun alkuun asti. Onneksi taas kohta on kesä ja toivottavasti yhtä lämmin kuin viime kesänä..

Toisaalta vaikka se alku tuntuu pahalta, niin tiedän kun lapsi kasvaa ja itsenäistyy, minulle tulee tarve taas hoivata ja siksi tehdä uusi lapsi. Niin kuin Emilyn sanoi, aika kultaa muistot aika nopeasti.



Kieltämättä odotan aikaa, kun lapsi oppii itse syömään ja hänen kanssaan voi rueta touhuamaan kaikkea kivaa. Toisaalta jokaisessa kehitysvaiheessa on aina oma mukava juttunsakin. Esimerkiksi ihan vauva-aikana minä pidin itaimetyksestä. Silloin neiti oli yleensä rauhallinen ja söi nätisti (mikä oli harvinaista). Se oli semmoinen mukava hetki. Niitä hetkiä ei enää ikinä tule, kun lapset kasvavat.



Tytteli-83