Lue keskustelun säännöt.
Ei se terapia autakkaan, koska te missaatte aina sen oleellisimman pointin
13.01.2024 |
Se terapeutti ei pysty tekemään sitä sisäistä työtänne teidän puolesta. Se voi ohjata teidän ajattelun oikeaan malliin, mutta ei se voi tehdä enempää.
Te oletatte, että ainakun teillä on joku ongelma, niin joku muu hoitaa sen teidän puolesta, teidän ei tarvitse kuin itkeä ja soittaa johonkin luuriin ja maksaa vähän jollekkin toiselle. Ei se ihan näin mene.
Se parantuminen lähtee omasta HALUSTA katsoa omaan itseensä.
Sen jälkeen TYÖSTÄÄ ne omat vaikeat asiat. Sen jälkeen PÄÄSTÄÄ IRTI niistä asioista.
Kommentit (56)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masennuslääkkeitä on muitakin kuin SSRI.
Kuten? Ne psykoosilääkkeet?
Esim. Voxra
Kannattaa ajatuksella lukea asia alla olevasta linkistä. Joka ainoan masennuslääkkeen kohdalla mömmön OLETETAAN vaikuttavan johonkin aivojen välittäjäaineisiin. Oikeiden lääkkeiden kohdalla, esim antibiootit, tiedetään mihin lääke vaikuttaa. Sivuvaikutukset ja oireiden paheneminen tunnetaan kyllä. Joidenkin lääkkeiden kohdalla turruttava ja tilapäisesti rauhoittava vaikutus. Mutta ei nuo lääkkeet kenenkään masennusta taida parantaa. Luultavasti vain pahentaa, kun tästäkään lääkkeestä ei tule muuta kuin paha olo...
Niin mitä lähtökohtaista vikaa tässä näet:
Bupropioni on jonkin verran aktivoiva lääke, siksi se otetaan aamuisin. Bupropioni saattaa olla käyttökelpoinen lääke myös aikuisten tarkkaavaisuushäiriön ja kaamosmasennuksen hoidossa.
Poiketen useimmista muista masennuslääkkeistä bupropioni ei ole osoittautunut tehokkaaksi ahdistuneisuushäiriöiden hoidossa. Se lisää joillakin ahdistusoireista kärsivillä näiden oireiden voimakkuutta.
Bupropionin aloitusannos on 150 mg/vrk. Jos kahdesta-neljään viikossa ei ole tapahtunut merkittävää oireiden lievittymistä, nostetaan lääkettä annokseen 300 mg/vrk. Yksittäistapauksissa annosta on nostettu maksimissaan annokseen 450 mg/vrk.
Bupropioni on yleensä hyvin siedetty lääke, jonka käytön yhteydessä yleisimmät haittavaikutukset ovat unettomuus, suun kuivuminen, pahoinvointi ja vapina. Etenkin suuremmilla annoksilla verenpaine on hyvä mitata, sillä joskus lääke nostaa sitä.
Bupropioni aiheuttaa kaikista masennuslääkkeistä harvimmin seksuaalisia toimintahäiriöitä. Moklobemidin ja bupropionin yhteiskäyttöä ei suositella voimakkaan verenpaineen kohoamisen riskin vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Just ton takia en mene terapiaan. En jaksa työstää. Se työstäminen tarkoittaa aina sitä että puhuu itsestään, pohtii omia ajatuksiaan ääneen, tuottaa jotakin sisältöä sille kuuntelijalle. En jaksa. Ja on henkisesti myös kuormittavaa aina palata johonkin traumoihin ja niitä muistelemaan kerta toisensa jälkeen.
Kaikkein helpointa on työstää itsekseen vaikka vessassa niitä ajatuksia ja ottaa flashbackit vastaan ja sen jälkeen yrittää unohtaa. Hukuttautua arjessa kaikenlaiseen touhuamiseen. Sillä unohtumaanhan nuo asiat ei pääse ikinä. Ne tulee aina olemaan osa sitä elämää, jonka on saanut.
Tuohan ei ole mitään työstämistä vaan selviämistä. Ok, jos tuo on sinulle ok, mutta se voi vielä eskaloitua masennukseksi ja fyysisiksi sairauksiksi.
Traumoja voi hoitaa käsittelemättä itse traumaa! Käsitellään niitä oireita ja niiden muuttamista. Tällaisesta terapiasta olen itse pitänyt ja hyötynyt eniten.
- myös traumatisoitunut
En ymmärrä mitä tuo työstäminen on? Mitä terapiassa pitää oikein käsitellä jos ei ole mitään itsetunto tms.ongelmia. OCD kylläkin ja sekään ei kylläkään ole mikään opittu tapa joka uusilla ajatuksilla häviäisi. Ja altistukset ei onnistu, jos onnistuisi en edes sairastaisi, silloinhan voisin itsekin vain päättää että jätän rituaalit ym.
Minun terapeuttini sanoi noin. Hän vain jätti kertomatta, miten niitä asioita sitten työstetään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten työstää varhaislapsuuden traumoja joita ei edes muista vaan ne ilmenevät kehollisesti paniikkikohtauksina ja uupumuksena? Kaikki kokeiltu 20 vuoden aikana, mikään ei auta.
Kaikki eivät voi parantua, niinhän se on kaikissa sairauksissa, mutta ainoastaan psyyken sairauksista parantumattomuudesta on ok syyllistää sitä joka ei parane vaikka tekee kaiken mitä neuvotaan ja enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Monelle terapia oikeesti on ainut tuki hengissä selviämiseen. Life coachit on terveille ja heille jotka vähä miettii elämän suuntaa ja fantsujen haaveiden toteuttamista.
No jaa. En ole käynyt terapiassa enkä koe sitä tarvitsevani. Elämässäni ln kuitenkin ollut vastoinkäymisiä. Mutta tavallaan ne on jopa lisänneen halua elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se nyt ihan noin mene. Tutkitusti terapian vaikutus riippuu siitä sopiiko yhteen terapeutin kanssa. Suuntauksilla ei ole kovin paljon merkitystä vaan sillä minkälainen ihminen terapeutti on ja sopiiko se itselle. Ei voi työstää tai päästää irti ajatuksista, jos terapeutti ei ole sopiva. Aika iso prosentti terapioista ei toimi, ja se ei johdu siitä etteikö potilas haluaisi työstää ongelmiaan. Miksi hän olisi alun perinkään mennyt terapiaan jos ei halua sitä? Terapia on vapaaehtoista ja terapiassa kävijät ovat varmasti hyvin motivoituneita. Hyvä terapeutti tekee paljon enemmän kuin ohjaa ajattelun mallia "oikeaan". Itse asiassa monet terapiassa kävijät tietävät jo valmiiksi miten heidän kannattaisi ajatella, mikä heitä vaivaa jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monelle terapia oikeesti on ainut tuki hengissä selviämiseen. Life coachit on terveille ja heille jotka vähä miettii elämän suuntaa ja fantsujen haaveiden toteuttamista.
No jaa. En ole käynyt terapiassa enkä koe sitä tarvitsevani. Elämässäni ln kuitenkin ollut vastoinkäymisiä. Mutta tavallaan ne on jopa lisänneen halua elää.
Anna arvaan, kokemasi vaikeudet on koiran kuolema ja ero?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Malliesimerkki siitä, miten tehoton mielenterveysjärjestelmä on. Keskitytään massiiviseen ihmisten ongelmien medikalisointiin, tunteiden turruttamiseen lääkkeillä ja "psykoedukaatioon" eli siihen, että ihminen oppii jäsentämään tunteitaan ja ongelmiaan sairauden oireena. Menee 20 vuotta ja ihminen kohtaa maksetun hyväpalkkaisen ammattilaisen, joka on ensimmäinen ihminen, joka kuuntelee tämän henkilön elämäntarinan ja osoittaa empatiaa. Tulee korjaava kohdatuksi tulemisen kokemus, joka on miljoonille ihmisille tässä maailmassa täysin ilmaista. Voi kysyä, että onkohan tuo ihmisen kohtaaminen oikeasti niin vaikeaa, että sitä varten pitää rakentaa monimutkaisia hyväpalkkaisten ammattilaisten ylläpitämiä himmeleitä. Suurin osa terapian tehosta tuleekin siitä, että ihminen kokee tulevansa nähdyksi ja kuulluksi. Se ei vaadi mitään ankaraa työskentelyä kummaltakaan osapuolelta, vaan ihan normaaleja tunnetaitoja ja asettumista toisen asemaan. Mielenterveysalalla voisivat katsoa peiliin ja miettiä, miten paljon pennosia säästyisi jos alan ihmisillä olisi normaalit ihmissuhdetaidot.
Ei minusta kyse ole siitä, että alan ihmisillä olisi jotenkin harvinaisen huonot ihmissuhdetaidot, vaan siitä, että ihmissuhteissa pettyneen ja traumatisoituneen on vaikea luottaa ihmisiin, jolloin on myös vaikeampi saada muilta tukea ja korjaavia kokemuksia.
"Normaali" ihminen ei tarvitse terapiaa ollenkaan vaan puhuu elämänsä ongelmista ystäville ja läheisille ja saa heiltä empatiaa ja voimia jatkaa eteenpäin. Traumatisoituneella ei ole mitään ystäviä, joille puhua, kun hän ei uskalla lähestyä ihmisiä eikä varsinkaan muodostaa syvällisempiä ihmissuhteita.
Jos "normaalille" sitten tulee jokin suurempi elämänkriisi, hän saattaa käydä juttelemassa psyk sairaanhoitajalla, missä hän puhuu mieltään painavista asioista, mikä helpottaa oloa niin, ettei hän parin käynnin jälkeen enää koe tarvetta ammattiavulle vaan juttelee sitten taas läheistensä kanssa. Kun taas traumatisoitunut menee psyk sh:lle, hän ei uskalla puhua niistä oikeasti kipeimmistä asioistaan vaan käynnit jäävät pinnalliseksi jutusteluksi, mikä ei tietenkään juuri auta. Vasta pidemmässä ja tiiviimmässä hoitosuhteessa traumatisoitunut alkaa vähitellen luottaa, että ehkä tuo saattaa oikeasti vähän välittääkin ja olla kiinnostunut minun asioistani, ja vasta silloin todellinen asioiden työstäminen tulee mahdolliseksi. Ja käytännössä tuollainen pidempi ja tiiviimpi työskentely edellyttää psykoterapiaa.
Ja toki hoitosuhteen / terapiasuhteen läheisyyteen vaikuttaa sekin, että psyk sh:lla on yleensä paljon enemmän ja vaihtuvampia asiakkaita / potilaita kuin psykoterapeutilla. Jos psyk sh näkee asiakkaita kerran kuukaudessa ja psykoterapeutti 1-2 kertaa viikossa ja molemmilla on 5 asiakasta/pv, niin psyk sh:lla on kuukaudessa 100 asiakasta ja psykoterapeutilla 12-25.
Vierailija kirjoitti:
Ei se nyt ihan noin mene. Tutkitusti terapian vaikutus riippuu siitä sopiiko yhteen terapeutin kanssa. Suuntauksilla ei ole kovin paljon merkitystä vaan sillä minkälainen ihminen terapeutti on ja sopiiko se itselle. Ei voi työstää tai päästää irti ajatuksista, jos terapeutti ei ole sopiva. Aika iso prosentti terapioista ei toimi, ja se ei johdu siitä etteikö potilas haluaisi työstää ongelmiaan. Miksi hän olisi alun perinkään mennyt terapiaan jos ei halua sitä? Terapia on vapaaehtoista ja terapiassa kävijät ovat varmasti hyvin motivoituneita. Hyvä terapeutti tekee paljon enemmän kuin ohjaa ajattelun mallia "oikeaan". Itse asiassa monet terapiassa kävijät tietävät jo valmiiksi miten heidän kannattaisi ajatella, mikä heitä vaivaa jne.
Paljon puhutaan tuota, ettei terapiasuuntauksella ole tutkitusti kovin paljon merkitystä, mutta se tarkoittaa siis sitä, ettei suuntauksella ole väestötasolla merkitystä. Sen sijaan yksittäisen ihmisen kohdalla suuntauksella voi kyllä olla paljonkin merkitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siksi meninkin terapiaan. Koska itse halusin. Kukaan ei pakottanut.
Kerro miten käsitellä isäongelma, kun isä ei suostu käsittelemään sitä? Miten kokea se rakkauden ja arvostuksen tunne, mitä ei ole saanut isältään? N29
Ootko kokeillut traumaterapiaa tai psykofyysistä fysioterapiaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parantuminen voi lähteä jo siitä, että on joku jolle voi puhua asioistaan ja avata tunteita. Pitää tehdä toki itse sisäisesti työtä, mutta myös terapeutin pitää osata olla tarvittaessa aktiivinen ja tunnistaa jos terapia ei toimi.
Vierailija kirjoitti:
Siksi meninkin terapiaan. Koska itse halusin. Kukaan ei pakottanut.
Kerro miten käsitellä isäongelma, kun isä ei suostu käsittelemään sitä? Miten kokea se rakkauden ja arvostuksen tunne, mitä ei ole saanut isältään? N29
Menneisyys on tavallaan jo kuvitelmaa, voit myös itse kuvitella sen uusiksi, sellaiseksi mikä se olisi täydellisessä maailmassa.
Rakkautta ja arvostusta voi myös antaa itse itselle, aidosti, ei ylimielisesti kuten jotkut sen arvatenkin heti käsittävät ja tyrmäävät.
Tosi huono ja toimimaton selviytymiskeino sinulla. Mutta sen sinä olet valinnut.