Esa-Pekka Salosen kantaesitys äsken

Voisiko joku valaista, onko kaikki nykyklassinen tällaista? Olen soittanut lapsena ja sitten tauon jälkeen nuorena pianoa jonnekin Kuutamosonaattiin asti, mutta nykymusiikki ei ole ikinä avautunut. Pidän kaikenlaisesta muusta musiikista gregoriaanisesta fuusiojazziin eikä korvani ole mielestäni erityisemmin puusta, mutta tunteeni teosta kuunnellessa lainehtivat ärtymyksestä raivoon ja takaisin, ja epäilen ettei se ole homman perimmäinen mieli ja tarkoitus. 

Vähiin on siis jäänyt nykyklassisen seuraaminen. Saariahon Kaukaisen rakkauden katsoin, ja siinä ei niinkään kiukuttanut kuin iski epätoivoinen ihmetys, miten sopraano pystyi muistamaan teoksen ulkoa. Ei siinä sitten enää musiikkiin niin pystynyt keskittymäänkään. Olisiko tähän siis tarkoitus jotenkin tottumalla päästä sisään vai mikä tämä juttu on? Miksi musiikin pitää olla sellaista, että jos kuulet sitä sekunnin tai kaksi, et pysty sanomaan sävelsikö sen kissa? Miksi kuulijaa ravistellaan koko ajan niin, että jos korva tarttuu johonkin pätkään, seuraavaksi viedään ihan muualle? Tunne on kuin nykyisiä lastenohjelmia katsoessa. Koko ajan tapahtuu, ja aistit eivät pysy edes perässä saati että mieli saisi mistään kiinni?