Miksi jotkut ei ymmärrä että isätön voi olla monella tavalla?

Muistan lapsena toivoneeni että "isä" kuolisi tai muuten lähtisi pois. Kaveri jonka isä oli kuollut kauhistui ja ihmetteli miten voin toivoa sellaista. Mutta hänpä ei ollut koskaan joutunutkaan pelkäämään kotona joutuvansa perhesurman uhriksi.

Vierailija kirjoitti:

Muistan lapsena toivoneeni että "isä" kuolisi tai muuten lähtisi pois. Kaveri jonka isä oli kuollut kauhistui ja ihmetteli miten voin toivoa sellaista. Mutta hänpä ei ollut koskaan joutunutkaan pelkäämään kotona joutuvansa perhesurman uhriksi.

Ymmärrän tätä lasta. Kyllä isän kuolema on pahinta mitä lapselle voi tapahtua. Se jättää trauman mikä kulkee mukana läpi elämän. Isäänsä kannattaa opetella arvostamaan.

Minulla on aika lailla samanlainen tausta kuin ap:llä, ainoa ero on siinä, että minä en edes tiennyt, kuka isäni oli. Joskus 4-5-vuotiaana huomasin, että leikkikavereilla on perheessä kaksi aikuista, äiti ja isä. Kysyin äidiltä, missä minun isä on. Äiti suuttui ja ärähti, että sitä ei saa kysellä. En kysellyt, mutta etsin itsekseni isää, milloin enemmän, milloin vähemmän. Äiti oli ollut jo pitkään kuolleena, kun vihdoin kysyin äidin sisaruksilta, mitä he tietävät taustastani. Ja tiesiväthän he. Vanhempani olivat nuoria, kun vahinko tapahtui. Nuori isä häipyi maisemista. Hän kävi kerran minua katsomassa, mutta ei saanut pitää yhteyttä. Kun sitten sain selvitettyä juureni, kävi ilmi, että isäkin oli kuollut jo kymmenkunta vuotta sitten. Sain yhteyden isän perheeseen. Selvisi, että isä oli ollut hyvä isä nuoremmille lapsilleen. Minusta hän ei ollut puhunut koskaan mitään. Se oli kai kipeä paikka hänelle.

Sitä sanotaan aina, että onhan jokaisella lapsella isä. No tavallaan on, mutta mieluummin monessa tapauksessa puhuisin isä sijaan siittäjästä. Välttämättä isät eivät edes tiedä olevansa isiä, eivät ainakaan niin monelle lapselle kuin ovat aina luulleet. Yllätyksiä on tullut ilmi, kun isä on kuollut ja jälkeläiset on kutsuttu perunkirjoitukseen. Tosin sinne kutsutaan vain ne lapset, jotka isä on tunnustanut. Välttämättä hän ei ole paljastanut asiaa edes puolisolleen, saati perheelleen. Tällainen on tilanne, jos perunkirjoitusta on järjestämässä asiansa osaava henkilö, joka etsii kaikki jälkeläiset. Toisinkin voi käydä, jos perunkirjoitus järjestetään jälkeläisten kesken, mikä sinänsä on ihan laillista. Tällöin vain tunnustettu lapsi, joka ei kuulu perheeseen, jää kutsumatta ja jää vaille sitä pientäkin perinnön murusta, joka hänelle kuuluisi. Kuinkahan paljon tällaisiakin tapauksia on? 

Vierailija kirjoitti:

Ne joilla on isä elossa on heillä aina mahdollisuus korjata välit isän kanssa joten heillä on kuitenkin isä.

Kyllä tuohon aloite on sillä äijällä, joka mut yli 40v sitten lastenkotiin jätti ja eleli elämäänsä. Nyt sitten 75 -vuotiaana alkanut soitella humalassa. Aika hyvin saa maanitella ja selitellä SELVINPÄIN, että edes kuuntelisin mitä asiaa. Ei taida olla tuota pelkoa.