Lue keskustelun säännöt.
Voiko rakkaan ihmisen saattohoidosta traumatisoitua? Jos on itse ollut saattohoitamassa.
10.01.2024 |
Jos on vähän vahingossa joutunut tilanteeseen. Tilanne oli sekava, surullinen. Samalla niin tärkeä.
Takaumia tulee ja välillä tuntee sen kauhun tunteen edelleen ja miettii miksi sen kaiken piti tapahtua juuri niin.
Kommentit (52)
On luonnollista että asia pyörii mielessä paljon jos siitä on suhteellisen vähän aikaa. Mutta jos siitä on vaikka vuosi niin ehkä olet esim ammattilaisavun tarpeessa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkia ei mitkään kipulääkkeet, ahdistuslääkkeet yms, auta. mieheni kuolema oli kauhea, ja viimeiset viikot täynnä pelkoa ja ahdistusta. Kun ihminen on yötä päältä hiessä yrittäessään hengittää, päiväkausia. Onneksi lopulta sedatoitiin. Sen ajatteleminen piti hänen järjussään
MIeleen tulee hyvä ystäväni vuosien takaa, joka lliian nuorena joutui osallistumaan isänsä ja kahden muun sukulaisen saattohoitoon. Kaikki kuolivat syöpään 20-60 ikävuoden välissä, joten ei mitään vanhuksia. Ystäväni oli todella käytännölinen, puski mukana ja vaikutti aivan järkevältä vuosikausia. Perusti perheen, mukavan ja turvallisen, ja kun elämä sujui hyvin vanhoille tunteille tuli tilaa. Hän romahti, alkoholisoitui ja jätti perheensä. En tiedä enää, missä hän on, mutta en osannut auttaa häntä oikein ja ajoissa. HÄn ei suostunut puhumaan saati hakemaan apua. Viina helpotti parhaiten.
VÄitän siis, että saattohoito on traumaattinen kokemus.
Vierailija kirjoitti:
Kerron hoitajana muutaman asian, minkä tietämisestä voi olla apua. Olen ollut monesti hoitamassa kuolevia, ja ainakin itseäni nämä tiedot helpotti alussa kovasti. Tosin nämä koskee vain pitkäaikaissairaita, "hiipumalla" kuolevia:
-Kuolemaa tekevä ei tunne janoa eikä nälkää. Vaikka ei olisi syönyt viikkoon. Luultavasti verrattavissa omaan oloon kovan kuumeen tai vatsataudin aikana. Keho ei yksinkertaisesti ota mitään vastaan.
-nesteet ym ei enää imeydy, joten juottaminen ja suonen sisäinen nesteytys on turhaa. Suun kostuttaminen on kuitenkin usein tarpeen, sillä kuivuva suu on epämiellyttävän tuntoinen.
-hengitys muuttuu kokoajan vaikeamman kuuloiseksi ja hengityskatkot lisääntyy. Se on hurjan kuuloista, mutta kuoleva ei yleensä sitä edes huomaa, sillä tajunnan taso on jo laskenut. Jos huomaa, sen kyllä näkee kasvoista
Tähän täytyy kyllä kommentoida, että läheiseni kyllä tunsi janon loppuun asti ja jopa nälkää. Joi mutta sehän ei tietenkään imeytynyt kehoon mutta hänen oli pakko kostuttaa suutaan ja nautti mausta. Söi myös helposti nieltäviä hedelmiä vielä edellisiltana ennen kuin menehtyi.
Hän taisteli loppuun asti. Sitten vain tunti kerrallaan hengitys muuttui niin, että hengitti enää pinnallisesti ja koko ajan hengenvedot pitkittyi.
Edelleen näen hänen kasvonsa kun taisteli mutta hän oli mielestäni "kaunis" loppuun asti vaikka koko tilanne oli surullinen. Rakastan häntä kovin vieläkin ja loppuvaiheet pyörivät päässä mutta ei niin usein kuin ekoina viikkoina.
-ap
Menetin pikkusiskoni liikenneonnettomuudessa kymmenisen vuotta sitten. Se oli valtava järkytys. Edellisenä iltana juteltiin tavallisesti puhelimessa ja seuraavana päivänä häntä ei enää ollut. Eihän sitä kertakaikkiaan vaan voinut tai halunnut käsittää. Kaiken surun keskellä jonkinlainen lohtu oli, ettei hän joutunut kärsimään lainkaan, tuskin ehti edes säikähtää, kun kaikki oli jo ohi. Tuska oli vain meidän, jotka jäimme jäljelle.
Jotenkin elämä jatkui ja päivä seurasi toistaan. Ihmismieli kai suojaa itseään ja käsittelee ylivoimaisen vaikeaa asiaa vähitellen pala palalta. Niin käy varmaan silloinkin, kun kuolema tulee saattohoidon jälkeen. Koko prosessi tulee vähä vähältä mieleen. Tuntuu, että on traumatisoitunut, mutta varmasti kyse on ihan surutyöstäkin.
Itse kävin kerta toisensa jälkeen läpi sitä, miten päivä eteni. Mitä tein ennen kuin äiti soitti, miten pääsin sairaalan kappeliin, miten sisko näytti ihmeellisen ehjältä, miten hänen sormet olivat ihan jäykät ja kylmät, mitä tehtiin sen jälkeen. Tämä sama nauha pyöri päässä päivästä toiseen. Aluksi tiuhaan, sitten harvemmin. Vähitellen, ehkä vuoden jälkeen tuli mukaan koko menetyksen tajuaminen, valtava yksinäisyyden tunne, lohduttomuus ja välillä katkeruuskin. Sitten vähitellen tapahtuneen hyväksyminen. Edelleenkään emme pysty puhumaan esim äitini kanssa aiheesta. Se ei ole mikään tabu, se on vaan niin kipeä kohta meissä.
Menipäs vähän aiheen ohi, muta teki hyvää kirjoittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Menetin pikkusiskoni liikenneonnettomuudessa kymmenisen vuotta sitten. Se oli valtava järkytys. Edellisenä iltana juteltiin tavallisesti puhelimessa ja seuraavana päivänä häntä ei enää ollut. Eihän sitä kertakaikkiaan vaan voinut tai halunnut käsittää. Kaiken surun keskellä jonkinlainen lohtu oli, ettei hän joutunut kärsimään lainkaan, tuskin ehti edes säikähtää, kun kaikki oli jo ohi. Tuska oli vain meidän, jotka jäimme jäljelle.
Jotenkin elämä jatkui ja päivä seurasi toistaan. Ihmismieli kai suojaa itseään ja käsittelee ylivoimaisen vaikeaa asiaa vähitellen pala palalta. Niin käy varmaan silloinkin, kun kuolema tulee saattohoidon jälkeen. Koko prosessi tulee vähä vähältä mieleen. Tuntuu, että on traumatisoitunut, mutta varmasti kyse on ihan surutyöstäkin.
Itse kävin kerta toisensa jälkeen läpi sitä, miten päivä eteni. Mitä tein ennen kuin äiti soitti, miten pääsin sairaalan kappeliin, miten sisko näytti ihm
Haluan vastata viestiisi suurella sydämellä. <3
Nykyään ihmiset traumatisoituu, kun punalapputuotteet on lopussa...486
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykyään ihmiset traumatisoituu, kun punalapputuotteet on lopussa...486
Oletko vähän yksinkertainen?
Vierailija kirjoitti:
Olisi oudompaa jos EI traumatisoituisi tuollaisesta.
On hyvin monenlaisia kuolemia. SAA traumatisoitua ja saa olla traumatisoitumatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu. Herkkien ei ehkä kannattaisi ryhtyä ihan kaikkeen. Pitäisi olla muitakin vastuussa.
Mitään muuta vaihtoehtoa ei siinä tilanteessa ollut. Samalla en olisi voinut kuvitella mitään muuta loppua hänelle kuin rakkaidensa lähellä. Samaan aikaan siinä tapahtui kaikenlaista sellaista joka ei ollut kaunista. On kova tarve puhua siitä aiheesta mutta toistaiseksi olen päättänyt pärjätä itsekseni. Joskus alan huutoitkemään sitä kaikkea mutta pääosin voin hyvin.
Samoja fiiliksiä ja ajatuksia. Olisi tosi hienoa päästä puhumaan muiden kanssa ketkä ovat käyneet läpi saman tilanteen.
Vierailija kirjoitti:
Joillain vastaajilla tuntuu olevan ajatus, että kaikki kuolemanhetket ovat rauhallisia ja kauniita. Eivät ole. Siinä voi olla mukana ihan muunlaisia asioita ja tapahtumia, joista ei puhuta, koska ei haluta pelotella ketään.
Olen ollut läsnä monessa kauniissa kuolemassa, joissa henkilö vain "nukahti". Mutta olen ollut myös toisenlaisissa kuolemissa ja kyllä ne asiat jäi mieleen pitkäksi aikaa, vieläkin hyvin tarkasti muistan esimerkiksi mieheni läheisen kuoleman josta on aikaa 20 vuotta... Aika kyllä auttaa, mutta aloittajan tapauksessa soisi helpotusta, kun asia on kaikinpuolin traumaattinen.
Suosittelen keskusteluapua, kyllä esimerkiksi juuri se Mieli ry:n palvelu on paikka jossa tällaisia voi purkaa.
Haluatko kertoa niistä toisenlaisista kuolemista jotain?
Kerron hoitajana muutaman asian, minkä tietämisestä voi olla apua. Olen ollut monesti hoitamassa kuolevia, ja ainakin itseäni nämä tiedot helpotti alussa kovasti. Tosin nämä koskee vain pitkäaikaissairaita, "hiipumalla" kuolevia:
-Kuolemaa tekevä ei tunne janoa eikä nälkää. Vaikka ei olisi syönyt viikkoon. Luultavasti verrattavissa omaan oloon kovan kuumeen tai vatsataudin aikana. Keho ei yksinkertaisesti ota mitään vastaan.
-nesteet ym ei enää imeydy, joten juottaminen ja suonen sisäinen nesteytys on turhaa. Suun kostuttaminen on kuitenkin usein tarpeen, sillä kuivuva suu on epämiellyttävän tuntoinen.
-hengitys muuttuu kokoajan vaikeamman kuuloiseksi ja hengityskatkot lisääntyy. Se on hurjan kuuloista, mutta kuoleva ei yleensä sitä edes huomaa, sillä tajunnan taso on jo laskenut. Jos huomaa, sen kyllä näkee kasvoista