Voiko rakkaan ihmisen saattohoidosta traumatisoitua? Jos on itse ollut saattohoitamassa.

Puhun tästä vielä ammattilaisen kanssa, jolle minulla on nyt varattu aika. Välillä tulee mieleen ajatus, olisinko voinut tehdä tilanteessa jotain paremmin ja enemmän. Tai oliko se edes niin "suuri" juttu, että siitä edes kannattaisi puhua. Tavallaan kuitenkin se kaikki eritteiden, askitesnesteen tyhjennykset, huoli ja suru kaikesta samaan aikaan, epätodellisuus, kipupumpun painelu (kun ei enää itse jaksanut) ja muut niin oli kokonaisuudessaan aika rankka juttu. Ei oltu sairaalassa ihmisen omasta tahdosta eikä mitään hoitohenkilökuntaa käynyt sekin hänen omasta tahdostaan. Hoidimme ja valvoimme ne vuorokaudet loppuun saakka ja se oli siinä sitten. Niin kaunista, niin tärkeää mutta niin monenlaista tunnetta erilaista mukana. Pahinta oli se, kun en tiennyt miten olisin voinut vielä enemmän häntä auttaa, en kai olisi voinut mitenkään muuten. Onneksi kuitenkin sain kunnian olla hänen kanssaan, mikään muukaan vaihtoehto ei olisi oikeastaan ollut parempi. Ap 

Vierailija kirjoitti:

Todellakin voi traumatisoitua. Kuolemat ja saattohoidon ovat erilaisia. Olen ollut vanhempani ja isovanhempieni kuollessa läsnä, jotka olivat rauhallisia lähtöjä. Ei traumatisoinut yhtään. Oman lapsen  kuukausien saattohoito sairauden takia, jonka takia laihtui luurangon laihaksi ja kovat kivut traumatisoi. Pitkään oli post-traumaattisen syndrooman oireita. Vuosien päästäkään en kestä loppuaikojen ajatella. Ja oli vahva oma motivaatio itse saattohoitoa kotona (kotisairaanhoidon tuella).

Voimia edelleen todellakin. Voin hyvin ymmärretää sinua vaikka kyse ei ollut omasta lapsesta vaan vanhemmasta. Juuri se toisen tuska ja todella luurangon laihaksi kuihtunut, kaikki mitä siinä on, niin on tavallaan todella epätodellisen tuntuista mutta sitten vaan menee se edellä, että rakkaalla olisi kaikki mahdollisimman hyvin loppuun asti. 

Kaikkea hyvää sinulle. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu. Herkkien ei ehkä kannattaisi ryhtyä ihan kaikkeen. Pitäisi olla muitakin vastuussa.

 

Mitään muuta vaihtoehtoa ei siinä tilanteessa ollut. Samalla en olisi voinut kuvitella mitään muuta loppua hänelle kuin rakkaidensa lähellä. Samaan aikaan siinä tapahtui kaikenlaista sellaista joka ei ollut kaunista. On kova tarve puhua siitä aiheesta mutta toistaiseksi olen päättänyt pärjätä itsekseni. Joskus alan huutoitkemään sitä kaikkea mutta pääosin voin hyvin. 

Hyvinvointilaueen kriisiapu - eikö sitä tarjottu?

Siriina kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu. Herkkien ei ehkä kannattaisi ryhtyä ihan kaikkeen. Pitäisi olla muitakin vastuussa.

 

Mitään muuta vaihtoehtoa ei siinä tilanteessa ollut. Samalla en olisi voinut kuvitella mitään muuta loppua hänelle kuin rakkaidensa lähellä. Samaan aikaan siinä tapahtui kaikenlaista sellaista joka ei ollut kaunista. On kova tarve puhua siitä aiheesta mutta toistaiseksi olen päättänyt pärjätä itsekseni. Joskus alan huutoitkemään sitä kaikkea mutta pääosin voin hyvin. 

Hyvinvointilaueen kriisiapu - eikö sitä tarjottu?

Ei tarjottu. Saatiin kyllä sellainen vihkonen miten hautajaiset järjestetään. Siitä oli paljon kyllä apua mutta mistään kriisiavusta ei kyllä ollu puhettakaan. Sitä olen itse miettinyt usein tapahtuman jälkeen mutta sitten taas mietin, että tämä on vain osa surua ja kaikkihan menettävät elämässään tärkeitä ihmisiä. Kuitenkin olen nyt varannut ajan jos siitä edes kerran voisi tapahtuma tapahtumalta puhua kunnolla ulkopuolisen ihmisen kanssa. Ap 

Se on elämää. Välillä läheinen voi kuolla niin, että joutuu saattohoitoon. Silloin läheinen jää omien traumapelkojen vuoksi syryjään tai sivuun vaan on lähellä ja tukee. Kuoleman kuuluu satuttaa kun läheinen menetetään. Traumahan se on, mutta siitä selvitään ja jatketaan elämää. Toisella se elämä loppui.

Minun äiti sairastui ja kuoli syöpään 54 vuotiaana. Syöpä löytyessään oli hyvin pitkälle edennyt vatsasyöpä ja oikeastaan ainoa hoito oli käynnit sairaalassa nestettä poistamassa. Äiti oli sairaalassa aina yksi-kaksi yötä ja pääsi kotiin. Eräänä iltana oltiin sairaalassa ja äiti oli ihan pirteä itsensä, mutta ei enää herännyt seuraavana aamuna tajuihinsa ja lopulta sitten kuoli samana iltana. Se oli shokki kun mikään ei viitannut lopputulokseen, mutta jälkikäteen olen usein miettinyt kuinka armollista se oli äidille. Onneksi minulla on läheinen sisar jonka kanssa asioista puhuttiin paljon.

Voimia Sinulle surun käsittelyyn.

Terveysasemaltasi voisit kysyä kriisiapua. 

Kaikki kuolemat eivät ole kauniita. Ei, vaikka olosuhteet, hoito ja kaikki olisi tehty niin hyvin kuin voi. Kun todistin ensimmäistä kertaa kuolemaa vierellä, sanoi kanssani ollut kokeneempi henkilö, että kuolema oli niin levollinen ja kaunis kuin voi olla. Minä järkytyin, koska itse olin kokenut ne viimeiset hetket ja henkäykset kaikkea muuta kuin levollisina.

Kyllä, voi traumatisoitua. Siksi kokemuksesta on tärkeää puhua ja käsitellä sitä. Niiden kanssa, jotka mahdollisesti olivat läsnä. Tai ihmisten kanssa, joilla on myös kokemusta saattohoidossa ja kuolemassa mukana olemisesta. Mieluiten kasvotusten, sillä aihe on niin syvä, että sitä ei aina pelkin sanoin voi käsitellä.

No kyllä varmaan voi. Ei se helppoa ole katsella sellaista.

Minä ainakin järkytyin kun seurasin vierestä läheisen saattohoitoa. Se on vielä paljon kauheampaa kuin se, että joku läheinen kuolee yllättäen.

Menetin tässä vajaan vuoden sisällä molemmat vanhempani ja siskoni.

Olen itse erityisherkkä, en olisi voinut olla heidän vierellään viimeisinä hetkinä, onneksi oli sisaruksia, jotka pystyivät/ halusivet olla. Aina ei tietenkään ole vaihtoehtoja, on vaan pakkonolla. Olin kyllä hoitamassa heitä, silloin kun pystyivät vielä olemaan kotona. 

Paljon juttelimme sisaruksien kautta viime hetkistä ja olimme videopuhelun kautta mukana viime hetkissä.

Mutta itselleni on ollut kaikista suurin apu, kun olen saanut jutella terapeuttini kanssa.

Jos vähänkään tuntuu siltä, kannustan kyllä olemaan yhteydessä esim oman terveyskeskuksen mielenterveyspalveluihin.

Minä kyllä sain keskusteluapua sairaalapsykologilta, ennen ja jälkeen. Hän tuki myös miestäni. Jälkeenpäin sain apua myös työpsykologilta. Sairaslapsykologille puhuminen tunntii hyvältä.

Vierailija kirjoitti:

Joillain vastaajilla tuntuu olevan ajatus, että kaikki kuolemanhetket ovat rauhallisia ja kauniita. Eivät ole. Siinä voi olla mukana ihan muunlaisia asioita ja tapahtumia, joista ei puhuta, koska ei haluta pelotella ketään.

Olen ollut läsnä monessa kauniissa kuolemassa, joissa henkilö vain "nukahti". Mutta olen ollut myös toisenlaisissa kuolemissa ja kyllä ne asiat jäi mieleen pitkäksi aikaa, vieläkin hyvin tarkasti muistan esimerkiksi mieheni läheisen kuoleman josta on aikaa 20 vuotta... Aika kyllä auttaa, mutta aloittajan tapauksessa soisi helpotusta, kun asia on kaikinpuolin traumaattinen.

Suosittelen keskusteluapua, kyllä esimerkiksi juuri se Mieli ry:n palvelu on paikka jossa tällaisia voi purkaa. 

Kerro sitten, millaisia ikäviä tilanteita voi sattua. Mitä niitä salaamaan. Tärkeää osata varautua henkisesti. 

Rakas vanhempani kuoli vajaa 2 kk sitten. Olin saaattohoitamassa mukana viimeisinä päivinä. Kyllä suru on todella voimakasta yhä päivittäin. Ehkä ap suree, eikä ole niinkään traumatisoitunut? Vai oliko kuolleella kipuja, joita ei voinut lievittää? Se olisi kamalaa seurata vierestä ja jäisi varmasti vaivaamaan mieltä.

Tämänkin takia mahdollisuus eutanasiaan on niin tärkeä.

Päätös on toki kuolevan, mutta jos läheinen ihminen kituu kammottavissa tuskissa kuolemaa toivoen ja jopa pyytäen, eikä kuolema tule kuin vasta päivien tai viikkojen piinan jälkeen, hintana on myös läheisten traumatisoituminen. 

Esimerkiksi Esko Seppäsen tarinaa Kaapo-poikansa kuolemasta kuunnellessa on ihan selvää, että isä on jäänyt elämään paitsi surun, myös vakavan trauman kanssa. 

Myös Maria Veitola on kertonut isänsä viimeisten aikojen olleen omaisille kauhua. 

Vierailija kirjoitti:

Tämänkin takia mahdollisuus eutanasiaan on niin tärkeä.

Päätös on toki kuolevan, mutta jos läheinen ihminen kituu kammottavissa tuskissa kuolemaa toivoen ja jopa pyytäen, eikä kuolema tule kuin vasta päivien tai viikkojen piinan jälkeen, hintana on myös läheisten traumatisoituminen. 

Esimerkiksi Esko Seppäsen tarinaa Kaapo-poikansa kuolemasta kuunnellessa on ihan selvää, että isä on jäänyt elämään paitsi surun, myös vakavan trauman kanssa. 

Myös Maria Veitola on kertonut isänsä viimeisten aikojen olleen omaisille kauhua. 

Kivunlievitys pitäisi hoitaa ensin kuntoon.

Sitä pantataan edelleen kuoleviltakin, mikä on käsittämätöntä.

Lääkäri oli määrännyt tehokasta kipulääkettä ja riittävästi vanhemmalleni. Hoitaja kieltäytyi antamasta sitä! Väitti, ettei muka tarvita. Siinä piti olla jonkun sukulaisen koko ajan vahtimassa ja katsomasta kellosta, milloin sitä kuuluu antaa, ja vaatimassa paikalle ylihoitajan tarvittaessa, kun tavallinen hoitaja ei suostunut antamaan. Se hoitaja oli varmaan sadisti tai huumeriippuvainen, joka olisi halunnut säästää sen utselleen, muuten en voi ymmärtää.

Voi. Minulle tulee edelleen takaumia läheiseni saattohoidosta. En silti voi sanoa että katuisin että olin saattohoitamassa. Minä koin vain psyykkisen kivun, hän sekä fyysisen että psyykkisen. Vertaistuki näihinkin tilanteisiin olisi korvaamattoman tärkeää. Voimia ap ja muut läheisensä menettäneet.

Ei kannata traumatisoitua, kun rakas läheinen siirtyy taivaan kotiin. Tapaatte vielä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joillain vastaajilla tuntuu olevan ajatus, että kaikki kuolemanhetket ovat rauhallisia ja kauniita. Eivät ole. Siinä voi olla mukana ihan muunlaisia asioita ja tapahtumia, joista ei puhuta, koska ei haluta pelotella ketään.

Olen ollut läsnä monessa kauniissa kuolemassa, joissa henkilö vain "nukahti". Mutta olen ollut myös toisenlaisissa kuolemissa ja kyllä ne asiat jäi mieleen pitkäksi aikaa, vieläkin hyvin tarkasti muistan esimerkiksi mieheni läheisen kuoleman josta on aikaa 20 vuotta... Aika kyllä auttaa, mutta aloittajan tapauksessa soisi helpotusta, kun asia on kaikinpuolin traumaattinen.

Suosittelen keskusteluapua, kyllä esimerkiksi juuri se Mieli ry:n palvelu on paikka jossa tällaisia voi purkaa. 

Kerro sitten, millaisia ikäviä tilanteita voi sattua. Mitä niitä salaamaan. Tärkeää osata varautua henkisesti. 

En ole tuo jolta kysyit, mutta vastaan kuitenkin. Viimeiset hetket menevät miten menevät. Tilanne voi olla kaikkea rauhallisen nukahtamisen ja kauhuelokuvien verensyöksyn väliltä. Jos välttämättä haluat, niin löydät kyllä hakukoneilla monenlaista kokemusta, mutta mielestäni tuollaisen miettiminen ennalta ei ole viisasta, Valmistaudu vain olemaan läsnä, ihmisenä ihmiselle.

^ Juuri noin. En tule traumatisoituneen aloittajan ketjussa jakamaan kauheita kokemuksia. Järki hoi.