Lue keskustelun säännöt.
Nolostuttaako ketään muuta oma lapsi?
08.01.2007 |
Mulla on 2,5-vuotias poika. Kotona ihana, iloinen, touhukas, puhelias (ja tietysti myös uhmis, mutta noin periaatteessa). Mutta annas kun mennään kyläpaikkaan. Vaikka ihmiset on ihan tuttuja, alussa ujostellaan pitkään tiukasti äidin sylissä kasvot seinään päin. Sitten seuraava tunti ei suurin piirtein katsota ihmisten päällekään, kasvoilla on onneton ilme, ei vastata jos joku kysyy, itse asiassa ei aina edes katsota kysyjään päin. Siitä sitten pikku hiljaa ruvetaan leikkimään ja vilkastutaan. Lopulta kyllä leikkii innokkaasti ja pomppii iloisena, ei kumminkaan oikein uskalla puhua mitään kenellekään, vaikka hyvin osaa.
Ei kai pitäisi nolostua, mutta pakko myöntää että joskus nolostuttaa. Mietin, että pitääköhän ihmiset mua jonain kamalana äitinä, joka pitää lasta kellarissa ja pahoinpitelee tai jotain.
Kommentit (20)
Vaikka olen sanonut että pitää vastata reippaasti, niin ei!
Ja joskus saa ihan ihme paniikkikohtauksia, esim. jos vitkastelee ja pitäis mennä pari minuuttia myöhäs kouluun. Alkaa vaan parkuun, kiva laittaa sit selvästi itkenyt muksu kouluu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsesi tuntuu olevan hiukan " hitaasti lämpenevä" . Jos nolostut, lapsi voi aistia sen ja kokee olevansa huono ja että häntä täytyy hävetä, ja arkailee vain entistä enemmän. Rohkaise lasta ja näytä että olet hänestä ylpeä! Lapsesi luonne voi olla erityisen sensitiivinen, hän voi tarvita enemmän itsetunnon kohotusta. Muista että hän on sinun rakas lapsesi ja NÄYTÄ se hänelle, myös arkana.
Ihan seurallinen olen, kyläpaikoissa mukana keskusteluissa siinä missä muutkin. Meillä kovasti osoitetaan hellyyttä ja niin edelleen, ja kuten sanoinkin, lapsi on kuin toinen ihminen kotona! Sepä tässä niin hassulta tuntuukin.
Kotosalla juuri kaikkea tuota touhukasta, iloista jne., mutta vieraampien ihmisten läsnäollessa " jähmettyi" täysin ja kesti todella kauan, että " suli" .
En minä asiaa nolostellut yhtään, koska ihmiset vain ovat eri luonteisia.
Todella usein on kyllä vituttanut lapsen puolesta, kun avoimuus ja sosiaalisuus vain ovat niitä HYVIÄ ominaisuuksia ja varovaisuus ja arkuus epätoivottuja..
Kaikenmaailman mummot katsoneet asiakseen kommentoida lasta, kun ei olekaan iloisesti hymyillyt takaisin, kun ovat nokkansa rattaisiin työntäneet ym.
Suureksi ihmeekseni neuvollassakin th suhtautui aika omituisesti siihen, kun lapsi ei aluksi " toiminut" niin kuin th halusi.
Minusta se on ihan hyvä vain, kun ei ole jokaisen vastaantulijan vietävissä ;). Nykyisellään lapsi on oikein reipas nelivuotias, kyllä varmaan keskimääräistä varautuneempi, muttei enää niin jähmety vieraidenkaan puhutellessa tm.
Ja meillä ollaan käyty kaikenmaailman mammakerhoissa ym muutaman viikon ikäisestä, eli ei ole siitäkään aina kiinni, ettei missään ikinä kävisi ja muita ihmisiä näkisi.
meilläkään mistään ihmiskontaktien puutteesta johdu. Ja minä OLEN oikeasti tosi ylpeä lapsestani, jokaiselle äidille oma lapsi on varmasti rakkain. Ehkä mua eniten häiritsee, tai en voi olla huomaamatta muitten ihmisten suhtautumista. Kummeksuen katselevat lastani ja koettavat selitellä asiaa parhain päin, ilman että itse otan asiaa ollenkaan puheeksi. Anteeksi ny vaan kun en ole superihminen :), mutta toi saa minutkin sitten jotenkin tuntemaan oloni vaivaantuneeksi asian tiimoilta. Ja tietysti kaikkeni teen, ettei lapsi sitä huomaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Vaikka olen sanonut että pitää vastata reippaasti, niin ei!
Ja joskus saa ihan ihme paniikkikohtauksia, esim. jos vitkastelee ja pitäis mennä pari minuuttia myöhäs kouluun. Alkaa vaan parkuun, kiva laittaa sit selvästi itkenyt muksu kouluu...
Vierailija:
Ehkä mua eniten häiritsee, tai en voi olla huomaamatta muitten ihmisten suhtautumista. i.
Minä monesti " veistelin" , että " X:pä ei kenen tahansa seuraa kelpuutakaan" , tai jotain vastaavaa.
Ei kovin moni enää sen jälkeen jaksanut ihmetellä ja sitten kun tutustui lapseen, näki itsekin että ihan normaali ja ihana on ;).
Mutta tiedän, miten rasittavia nuo kummeksujat ovat ja ihan ventovieraatkin todella saattavat kommentoida arkuutta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma 5-v lapseni rakastaa muita ihmisiä (ihan vieraitakin) ja heidän kanssa jutteluaan. Kehittää jatkuvasti jutun juurta naapureiden ja tuttavien kanssa - kuka tahansa hänen tiellensä osuukin. Järjestelee itselleen (ja minulle siinä sivussa) kyläilyreissuja milloin minnekin...
Oikeastaan syy miksi halusin vastata tähän viestiisi on se, että olen itse aikoinani ollut tavattoman arka lapsi. Mielestäni sinulla ei ole mitään syytä olla nolostunut lapsesi käytöksestä - ja voin vain kuvitella miten järkyttynyt lapsesi voisi olla jos hän vain ymmärtäisi - että ÄITI voi olla noloissaan hänestä... Onneksi ei ymmärrä.
Mielestäni paras keino saada lapsi hiukan rohkeammaksi on ehkä sinun itsesi mennä hetkeksi mukaan leikkeihin. Toinen idea voisi olla se, että tekisit jonkin seurueessa olevan vanhemman lapsen kanssa leikkimielisen " sopimuksen" - että tuo lapsi pitää leikin ajan huolta sinun lapsestasi. Ja tämä sopimus siis niin, että oma lapsesi on myös siinä kuulemassa mukana. Se antaa hänelle turvallisuuden tunnetta - vaikka oma äiti ei ihan näköpiirissä olisikaan.
joka aina alkaa kyselemään tytöltä " tyhmiä" ja yrittää väkisin jututtaa
tyttöä. Kerran totesi minulle, tyttö seisoi sinnä vieressä, että:
" tämä on aika ujo tämä sun esikoinen, miten tuo pienempi onkin noin
reipas" ! Aaargh! Luulen silti, että tyttö on ihan päättänyt olla puhumatta
kyseiselle henkilölle mitään
Samaten siskon mies aina ahdistelee ja miettii , miten " saataisiin tuo
tyttö puhumaan?" No, arvatkaapa puhuuko tämän jälkeen mitään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varsinkin kun halukkaita ehdokkaita on sopivassa iässä, tykkäävät " hoitaa" .
Leikkiin mukaan meno mukaan on jo käytössä. Ilman sitä mun muksu istuis sylissä varmaan koko vierailun ajan pää mun kaulakuopassa =). Vierailut menee niin, että odotan kunnes pahin puristus kaulassa hellittää, ja sitten lähdetään katselemaan löytyiskö jotain mielenkiintoista lelua jolla päästäis alkuun. Sitten kun mielenkiinto saadaan herätettyä, mun ei tartte enää olla mukana, koska poitsu innostuu niin kovasti niistä leluista. Mutta vaikeaa tuntuu olevan päästä yli siitä alun ujostelusta.
ihmisisllä ei ole yhtään sellaista tunneälyä, päästävät suustaan mitä sattuu
Ja juuri tuo , minkä joku jo mainitsikin että ikään kuin ujous ja arkuus
pitäisi jotenkin väkisin kitkeä pois. Kaikkien kuuluisi vain olla puheliaita
ja reippaita ja erilaiset lapset/ihmiset on mukamas jotenkin huonompia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Houkuttelet lasta leikkiin ja hösäät ja puuhaat. Jotkut lapset syttyvät hitaammin, jotkut nopeammin, mutta ei se mitään varsinaisia toimenpiteitä tai strategioita vaadi.
Tullaan kyläpaikkaan. Kun lapsen saa ulos haalareista, se kiipeää mun kroppaa pitkin kuin pieni apina ja tarraa kaulaan kiinni, pää tiukasti suunnattuna ulko-ovelle päin, tai jonnekin missä ei ole ketään. Tervehdin vieraat jos niitä on enemmän kuin ovella tavattu isäntäperhe. Istutaan tuolille, rupean juttelemaan muille vieraille. Lapselle on ihan turha esitellä ketään, koska ei suostu irtoamaan mun kropasta. Hetki istutaan näin, kohtapuoliin rupeaa tulemaan muilta kommenttia aiheesta. Vastaan jotain ympäripyöreää just niin kuin tuo yksi tuolla kertoi. Sitten kun poju ei enää purista niin kovaa, nousen lapsi sylissä numeroa tekemättä ja etsitään jokin lelu. Yleensä ei tartte kovin paljon sitten enää suostutella miten hauska kaivinkone löytyi. Sekin myös auttaa, että yleensä tilanteessa on niitä muita lapsia, ei meidän poitsu tunnu muita lapsia kovin ujostelevan. Siitä se sitten lähtee, ja umpimielis-look on päällä vielä pitkään :). Ja kuulla saadaan kommenttia vielä pariin otteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kyllä ne piltit siitä oppii. osalla vie aikaa vähemmän osalla enemmän.
Ei meitä kukaan ole ihmetellyt?? Kuopuksella oli kausia, ettei suostunut sylistä pois ollenkaan. En sitten laittanut. En tiedä olenko vaan sitten sen oloinen, ettei mulle muutenkaan kukaan koskaan kommentoi lasten olemusta tai tekemisiä, mutta en kyllä itsekään osannut tuosta mitään murhetta kantaa.
Älä ihmeessä ole nolo asiasta! Meidän vanhempi tyttö on just samanlainen, todella ujo, eikä vastaa jos kysytään, pyörittelee vaan silmiään ja katsoo pois. Nuorempi tyttö taas on ihan toista laatua ja kyselee ihan tuntemattomiltakin et mitäs teet ym.
Minun sisko on kans todella ujo, eikä vieläkään,13v, tahdo esim. lääkärille (tai muulle tuntemattomalle) vastata jos jotain kysytään! Vasta n. vuoden verran suostunut menemään yksin kaupan kassalle..
Kyllä se siitä helpottuu vaikkei helpoksi tulisikaan! Täytyy vaan antaa toisen lämmitellä rauhassa ja kehua paljon, kun tekee jotain reippaasti. Ns. selkään töniminen saa lapsen varmasti lukkoon!
Ma olen itse pienena ollut aivan mahdoton menija, enka ole ujostellut. Kayty kaikenmaailman aiti-lapsikerhot sun muut, paljon ystavia, lapsella latino-arabigeenit isanpuolelta, mutta silti mahdottoman ujo. Lampenee kylla, mutta hitaasti ja varsinkin siis jos aiukuinen kysyy jotain, ei saa kertakaikkiaan sanaa suustaan. Joten olen ollut monet kerrat nolona lapsen kanssa. Ei sita tarvitse peitella, pitaa osata kayttaytya ja olla kohtelias. Taalla missa me asumme ihmiset katsovat kieroon jos ei kiita reippaasti, tervehdi ja ole aina " aurinkoinen" ...
Vajaa 3-vuotiaamme on menossa samaan suuntaan kuin siskonsa, ujoilee myos alkuun.
Joulun alla käytiin pukkia kaupassa katsomassa ja 4,5-vuotias ujo tyttömme sai tietysti karkin. Tietenkään ei sanonut mitään, hyvä että karkin uskalsi ottaa. Pukki sitten kovaan ääneen kysyi, että mitenkä sitten kuuluu sanoa?!! Meinasin mellin lykätä pukille takaisin..
Miten joku voi olla nolona lapsensa luonteesta. Miksi ihmeessä sulla on niin kova tarve lykätä lapsi pois sylistä leikkimään. Anna sen olla siinä sylissä, jos se sitä kerran tarvii. Sillä sä lastas parhaiten autat.
Toisten ihmisten kommentit ärsyttää sua sen vuoksi, kun et hyväksy lapsesi luonnetta. Opettele nyt vaan hyväksymään mikä lapsesi on, ja anna hänen sitten olla oma itsensä.
Voi lapsi parkaa.
Opeta avoimuutta, ihmisten huomioimista, kohteliaisuutta ja sitä, että elämä on vastavuoroisuutta, toisille ollaan sellaisia kuin toivoisi heidän olevan itselleen.
Ei se nyt niin vaikea tehtävä pitäisi olla, ihan maalaisjärjelläkin pärjää.