Voiko mt-ongelmaisia ja vaikkapa päihdeongelmaisia henkilöitä oikeasti määräänsä enempää auttaa?

Niin. Oma äitini suhtautui hyvin myönteisesti siihen kuinka veljeni alkoi ryyppäämään kavereidensa kanssa 16-vuotiaana. Pitää elää, ajatteli varmaan hän. Veljen kaverit olivat juuri niin pölvästejä, että huumekokeiluihin homma eteni ja siihen päättyi veljeni elämä. Seurauksena pysyvä psyykkinen sairaus psykooseineen.

Sitten veljeni sekavana halusi tehdä lapsen, joka olisi pitänyt jättää tekemättä. Lykkäsi lapsen hoidon ja kasvatuksen äidilleni, joka paloi loppuun häiriintyneen lapsen kanssa ja on nykyään täysin alkoholisoitunut. Veljellä todella ahdistava ja sekava päihdetaustainen uusi puoliso.

En viettänyt joulua heidän kanssaan, enkä ole asiasta pahoillani. Sairastun lopulta itsekin jos alan liikaa fiilistelemään heidän vähemmän normaalia elämää. Asia masentaa joskus enemmän ja joskus vähemmän. Tsemppiä kohtalontovereille!

Kävin vuosia mt-palveluissa jotka olivat silkka vitsi suurelta osin Vaihtuilevaa hoitohenkilökuntaa, lääkäriä hyvä kun näki kahdesti. Sillä kertaa kun näki hän yritti tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä jolloin heittäisi seuraavan diagnoosin johon olisi taas tarjolla joku uusi lääkekeskeinen hoito. Niin ihanan simppeliä!

Mt-hoitajan kanssa paikallaan junnaavaa keskustelua, kognitiivista terapiaa jossa ihmistä koulutetaan kuin koiraa mikä ei oikeasti ollut rakentava tapa syvempään itseymmärrykseen ainakaan tunteita lamaavissa lääkityksissä. Lääkitys jäi hoitojärjestelmän osissa hyppiessä päälle, kukaan ei ottanut sen seurannasta vastuuta. Ongelmieni ydin oli kai aivoni ja tunteeni ja aivokemiani miksi sitä hoidettiin biologisesti. Sairas kun olin.

Itse olisi pitänyt 19-vuotiaana tajuta ottaa vastuu lääkityksestä. No en tajunnut. Käytin sitten vuosia lääkettä jota on tutkittu kuukausia tutkimuksissa. Vuosia myöhemmin olen impotentti jo nuorena, ei taida olla kaikki ihan kunnossa aivoissa ja hermostossa pitkäaikaislääkkeiden vuoksi, terveys bragaa. Voi vain miettiä mitä osaa pillerikuurit näytteli. Jotain jorinaa kuulin lääkkeistä kuinka tehokkaita ja sillai mutta en niiden tosiasiallisista riskeistä.

Toipuminen alkoi kriittisestä ajattelusta. Kyseenalaistin omia ajatusmalleja mutta myös toisten päähän laittamia ajatusmalleja ja hoitomallin päähän laittamia ajatusmalleja itsestä masennussairaana jonka ongelmien ydin tuntui olevan aivotoimintojen häiriöt. Siks kai niitä lääkkeitä syötiin ja niin tyrkytettiin?

Mielenterveys on asia jonka eteen pitää jatkuvasti työskennellä, osan enemmän kuin toisten. Kaikki ei ole itsestä kiinni. Esim toimeentulo-ongelmat voi todenteolla rassata hyvinvointia ja kaikilla ei ole tukiverkostoa. Tietyistä syistä joillakin on hankalampi työllistyä. Mielenterveyttä voi tukea asiat mitkä ei liity edes koko mt-palveluihin enemmän kuin koko mt-palvelut. Sen ainakin opin.

On siellä kunnollistakin terapiaa, kun tuuri käy jota lopulta sain, mutta se on myös tuurista kiinni tapaako terapeutin jonka kanssa henkilökemiat ja muu kolahtaa. Tajusin että mulla on myös oma ääni ja tahto sanoa mitä haluan ja mikä ei toimi. Lääkkeille voi sanoa ei, vaikka toki Kela voi niiden käyttöön painostaa.

Vierailija kirjoitti:

Niin. Oma äitini suhtautui hyvin myönteisesti siihen kuinka veljeni alkoi ryyppäämään kavereidensa kanssa 16-vuotiaana. Pitää elää, ajatteli varmaan hän. Veljen kaverit olivat juuri niin pölvästejä, että huumekokeiluihin homma eteni ja siihen päättyi veljeni elämä. Seurauksena pysyvä psyykkinen sairaus psykooseineen.

Sitten veljeni sekavana halusi tehdä lapsen, joka olisi pitänyt jättää tekemättä. Lykkäsi lapsen hoidon ja kasvatuksen äidilleni, joka paloi loppuun häiriintyneen lapsen kanssa ja on nykyään täysin alkoholisoitunut. Veljellä todella ahdistava ja sekava päihdetaustainen uusi puoliso.

En viettänyt joulua heidän kanssaan, enkä ole asiasta pahoillani. Sairastun lopulta itsekin jos alan liikaa fiilistelemään heidän vähemmän normaalia elämää. Asia masentaa joskus enemmän ja joskus vähemmän. Tsemppiä kohtalontovereille!

Huonompi vaihtoehto on nuorelle aikuiselle päihteetön elämä, joka aiheuttaa sen ettei muutu sosiaaliseksi ja ei näe ihmisiä.

Jos ei kuulu kirkkoon tai seurakuntaan, niin ei ole mitään raittiiden ihmisten tapahtumia joissa mielellään introverttiänä kävisi.

Kyllä se päihteidenkäyttö kuuluu terveeseen nuoruuteen ja vähentää yksin jäämistä ja erityisen tärkeää on estot pois vaikutus jolla tutustuu vastakkaiseen sukupuoleen.

Pahinta on ihminen joka ei käy missään ja käytä mitään päihteitä. Se e kuulu pohjoismaiseen kultuuriin.

Täysiraittius johtaa väistämättä eristäytymiseen ja outouteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Oma äitini suhtautui hyvin myönteisesti siihen kuinka veljeni alkoi ryyppäämään kavereidensa kanssa 16-vuotiaana. Pitää elää, ajatteli varmaan hän. Veljen kaverit olivat juuri niin pölvästejä, että huumekokeiluihin homma eteni ja siihen päättyi veljeni elämä. Seurauksena pysyvä psyykkinen sairaus psykooseineen.

Sitten veljeni sekavana halusi tehdä lapsen, joka olisi pitänyt jättää tekemättä. Lykkäsi lapsen hoidon ja kasvatuksen äidilleni, joka paloi loppuun häiriintyneen lapsen kanssa ja on nykyään täysin alkoholisoitunut. Veljellä todella ahdistava ja sekava päihdetaustainen uusi puoliso.

En viettänyt joulua heidän kanssaan, enkä ole asiasta pahoillani. Sairastun lopulta itsekin jos alan liikaa fiilistelemään heidän vähemmän normaalia elämää. Asia masentaa joskus enemmän ja joskus vähemmän. Tsemppiä kohtalontovereille!

Huonompi vai

Surullinen näkökulma ja en ihmettele miksi päihderiippuvaisia syntyy jos ei toisia ihmisiä osata tai uskalleta kohdata ilman alkoholia.Itsekin nuorempana otin alkoholia joissain sosiaalisissa tilanteissa ja tavatakseni vastakkaista sukupuolta. Olin ujo ja se antoi itsevarmuutta. Pitemmän päälle baari-illat alkoi toistaa itseään, ystävyyssuhteet saattoi jäädä pinnallisiksi (toki tuli hyviäkin ystäviä), ei ollutkaan enää niin hauskaa kun näki sen kaiken kaavamaisuuden, krapulasta meni selvitä liian kauan aikaa että se oli hauskaa. Toki monilla tämä ei johda alkoholismiin kuten itselläni, koska otin alkoholia harvemmin ja nykyään en käytä ollenkaan, mutta osalla pulloa tarvitaan vielä aikuisiälläkin tosi paljon että kykenee suunnilleen vain sosiaalisiin tapahtumiin joka ei muka olisi sama ilman alkoholia. Tietysti kohtuukäyttökin on vaihtoehto, hyvin kannatettava sellainen. Minä otin aina useamman niin että olin kunnolla hiprakassa vaikka en kaatokännissä.

Vanhempana porukat eriytyy. Osa ryyppääjistä jatkaa samalla linjalla, osa on etsinyt terveellisempiä harrastuksia, sitten on ne jolla alkoholin käyttö on lähtenyt lapasesta. Ne jotka ei ota vain perjantaina vaan ottavat lauantaina, sunnuntaina ja kohta voisi juoda jatkuvasti viikollakin.

Minusta on hienoa jos nuorena jo ei koe tarvetta vetää alkoholia pitääkseen hauskaa. Jatkuva alkoholinkäyttö varmasti altistaa mielialaongelmille.

Oma halu eikä edes hoito mielisairautta paranna. Tässä maailmassa ei olisi yhtään mielisairasta jos jokin hoito ne poistaisi. Lääkkeillä ja hoidolla saadaan nämä ihmiset ylipäätään pysymään hengissä ja mahdollisesti työkykyisenä. Alkoholistin ja huumeiden käyttäjän on ensisijaisesti itse haluttava parantua ja sitten haettava sitä apua. Usein kuitenkin tapahtuu retkahtaminen takaisin vanhoihin tapoihin. Eli molemmat ovat hankalia tapauksia hoitaa mutta mahdollisuus hoitoon on kuitenkin tarjottava. Pidän kuitenkin erikoisena ja huolestuttavana sellaista ajattelutapaa että nämä ihmiset jätettäisiin oman onnensa nojaan. Jokaisen mielenterveys voi horjua ja jokainen voi koukuttua alkoholiin tai huumeisiin. Täälläkin kun lukee monien kommentteja niin ei voi kuin ihmetellä kuinka itsekkäitä monet on. 

Tietysti voi ja pitää auttaa. Esimerkiksi mielenterveysongelma voi tulla kenelle tahansa, eikä siitä selviydy mukavia ajattelemalla. Suomalainen geeniperimä altistaa riippuvuuksille, mistä johtuen jäädään helposti riippuvaiseksi päihteistä. Tunnen useita raitistuneilla alkoholisteja, mutten yhtään, joka ilman apua ja tukea olisi päässyt eroon.

Mikä ihmisiä vaivaa? Jätetäänkö syövät myös hoitamatta, kun ei siitä ole täyttä takuuta, että syövästä paranee? Entä onko varaa hoitaa sydänsairauta? Käyttävät sairaalapalveluita, osa tarvitsee tahdistimen ja kalliita sydänleikkauksia. Osa niistäkin kuolee, kannattaako hoitaa. Moni joutuu ennenaikaisesti pois työelämästä. Mites tuki- ja liikuntaelinsairaat? Enitenhän he kuormittavat, on kallista ja voi jäädä rammaksi, tarvitsee toisen ihmisen apua. Jos viedään erämaahan ja jätetään sinne, eihän ne lonkka- ja polvivaivaiset sieltä omin avuin kävele pois. Kunnon säästötalkoot.

Vierailija kirjoitti:

Tämähän se on taustalla, eli ei oteta vastuuta itsestä tai omasta voinnista missään vaiheessa. Syytetään vaan "mielenterveyspalveluiden" puutteesta oman elämäntyylin aiheuttamia ongelmia. Ihan käytännönesimerkki: kannabiksen käyttö johtaa siihen alttiuden omaavilla henkilöillä psykoosiin, mutta otetaan silti se riski ja itketään huonoa lapsuutta. Minulla oli tosi huono lapsuus, isä riehui kännissä, telkkari ikkunan läpi jouluaattona yms. menoa jatkuvasti mutta en lähtenyt uhriutumaan ja vaipumaan huumeiden maailmaan vaan käsittelin nuo asiat ja olen nyt tasapainoinen normaalielämää elävä aikuinen.

Aika usein näkee tätä että kerrotaan niistä vaikeuksista, mutta ei tunnisteta suojaavia tekijöitä ja tuuria joiden ansiosta oma elämä on mennyt ihan hyvin. Superyksilökeskeisessä kulttuurissa onnistuminen on pelkästään yksilön itsensä ansiota. Ja epäonnistuminen tietysti esim. tyhmyyttä, laiskuutta ja kaikenlaista huonommuutta MINUUN onnistuneeseen verrattuna. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eip. Muutos lähtee aina yksilöstä itsestään. 

Auttaako se yksilön muutoshalu parantumaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja jos ei, niin pitäisikö heidät jättää ilman hoitoa kun tarve olisi?

Kun ei sitä hoitoa voi pakottaa, siihen pitäisi sitoutua. Se tuppaa jäämään näillä kaksisuuntaisilla tajuamatta. Hoidot aloitetaan ja lopetetaan kun siltä tuntuu, sit tippuu pohja, kaikki alusta uudestaan jne.

Kukaan ei voi vahtia että ne lääkkeet tulee syödyksi, terapiasta ei ole oikein apua jos potilas ei saavu paikalle tai vastaa edes puhelimeen ja mieluummin hoidetaan itseä päihteillä kun "se on sitä itsehoitoa ja eskapismia".

Ei tule jättää ilman hoitoa mutta se tuppaa olemaan ihmisestä kiinni ottaako hoidon vastaan tai ei.

Suomessa työnteon kultuuri on vielä varsin uutta. Noin kolme sukupolvea on käyty säännöllisesti töissä säännöllisesti.

Ennen sotia käytiin metsällä ja kalassa. Ei työnteko ollut pääsääntöinen tulojen lähde. Työssäkäynti on tosi uusi juttu suomalaisille. Ei ihme että monet jotka eläisi perinteisesti, mutta he ovat menettäneet kyvyn metsästää ja kalastaa, ovat leimattu mt-ongelmaisiksi ja työkyvyttömiksi. Osalle ihmisistä on suuri haaste muuttaa kultuuria sellaiseksi että alistutaan muille ja tehdään töitä pilkkahintaan, kun esivanhemmat ovat käyneet lähinnä kalassa ja hakeneet veden kaivosta.

Kun tehtaat tulivat ja muuttoliike alkoi, niin monet metsässä eläneet siirtyivät innoissaan töihin palveluiden lähelle. Heidän lapset ja lapsenlapset eivät koskaan oppineet perinteisiä tapoja ansaita luonnosta, mutta idea kuitenkin siirtyi ja siksi työntekoa karsastetaan tosi paljon etenkin, jos palkat eivät ole kannattavalla tasolla.

Esivanhemmat menisivät takaisin metsiin, jos heidät leimattaisi  hulluiksi ja sairaseläkeläisiksi tai ottaisivat vastaan huonoja työehtoja sekä palkkoja. Nykynuorilla ei ole sitä vaihtoehtoa. Heille olisi pitänyt opettaa todellinen eristäytyminen yhteiskunnasta takaisin metsiin. Suurin osa ei selviäisi nykyään edes viikkoa metsissä, mutta meillä on jo porukkaa jota ei ole missään kortistoissa ja he selviytyvät ilman kotia kaupungeissa ympäri vuoden. Kerrostalojen rappukäytävillä, kellareissa,ostoskeskuksissa, asemilla pakkasellakin ilman mitään tukia. He pitävät perinteitä yllä.

Tämä porukka leimataan täysin hulluksi ja varsinkin, kun eivät hakeudu tukien piiriin tai ota sitä mikä heille kuuluu virallisten tahojen kautta. Eivät hae apua "ongelmiinsa". Koska heillä ei ole ongelmia. He ovat perinteisiä suomalaisia ja elävät luonnossa.