Vasta lasten saamisen myötä ymmärrän miksi joku ei halua lapsia

Samaan aikaan hänellä, niinkuin monella muullakin lapsettomalla on koiri ja tai useita koiria, jotka vaativat kuitenkin päivittäiset ulkoilutukset, lääkärissä käynnit, ja ruuat. Tälläisin ajatuksin tänään.

Mut jos vaan tykkää koirista enemmän kuin lapsista ja tietää jaksavansa koiria paremmin kuin lapsia niin miksi ihmeessä ne pitäisi lapsiin vaihtaa? Ihan vain siksikö ettei jäisi paitsi kokemuksesta jota ei edes halua.

mutta tässä koiraesimerkki nousikin siitä, että moni vapaaehtoislapseton perustelee lapsen hankkimatta jättämistä sillä, että sitten ei enää voisi vapaasti mennä ja tulla jne. Mutta sitten monella on kuitenkin se koira tmv. hoidettavana, eli ei silloinkaan olla täydellisen vapaita. Toki koira sitoo hiukan vähemmän kuin lapsi, mutta silti tuo on epäloogista.

Kai se nyt on jotenkin kohteliaasti muuten perusteltava. Vai kuulisitko mieluummin rehellisen, en vain halua kun en tykkää enkä jaksa? Minullakin on koira ja lapsia ei tule. Keksin juurikin tuollaisia syitä kyselijöille vaikka todellinen syy on että menisin mieluummin vaikka viideksi vuodeksi vankilaan kuin hankkisin lapsen.

Miksi kaikkien pitäisi "tykätä ja jaksaa" lapsia?

t. kahden äiti

Ensimmäisen lapsen vauva-aikana 8aivan alkuviikkoina) ajattelin, että neljä lasta haluan. Pyh ja pah, kahdessakin on minulle aivan riittävästi.

ei ole omaa kokemusta lapsiperheen elämästä joten luulen, että se perhe-alämä ei ninkään ole syy vapaaehtoiseen lapsettomuuteen. Taustalla lienee jotain traumantapaista miksi joku ei jalua lasta vaikka parisuhde olisi ok.

Jos joku kipeästi haluaa lapsen voi takana myös olla trauma. Halu paikata omaa lapsuutta jne.



Kaikilla meillä on traumoja, hoitaa pitää sellaisia traumoja jotka häiritsevät omaa elämää! :)



Terveisin, onnellisesti lapsivapaa

jolloin kaipaisin taas sitä vapaata huolettomuutta, mutta usein pahimman stressin keskellä me mietitään mun miehen kanssa, mitä ihmettä me tehtäisiin, jos ei olisi lapsia? Ollaan seurusteltu tosi pitkään, enkä oikein tiedä mitä kaikkiä yhteisiä harrastuksia tässä vaiheessa keksittäisiin? Ensin tulivat koirat ja jonkun ajan harrastettiin aktiivisesti koirajuttuja, mutta ei sekään voi olla kymmeniä vuosia elämän sisältö. Siis koirat kuuluvat edelleenkin elämäntapaan, mutta aktiiviharrastaminen ei ole enää niin keskeisessä asemassa. Baareissa ei oikein jaksettu enää käydä ennenkään lapsia, eikä siellä sitäpaitsi enää olisi kavereitakaan. Ne muutamat sinkut ystäväpiirissä vaikuttavat oikeasti aika yksinäisiltä. Matkustelusta me tykätään, mutta sitä ollaan kyllä tehty paljon lastenkin kanssa ja nautittu siitäkin. Ja kun tosta kasvavat, niin voi tehdä vaikka mitä koko perheenä. Rankkaa välillä on ja härdelli ajoittain melkoinen, mutta pelkään että se rauha ja yksinäisyyskin muuttuisi nopeasti tylsäksi. Me on nautittu ihan täysillä niistä muutamasta kahdenkeskeisestä viikonlopuista, mitä on ollut, mutta kyllä seuraava reissu aina tehdään lasten kanssa:)

mitä te onnellisesti lapsettomat teette tällä palstalla?

Itse suoritan sosiologista koetta, te mammat olette kiinnostavia! ;)

ei ole omaa kokemusta lapsiperheen elämästä joten luulen, että se perhe-alämä ei ninkään ole syy vapaaehtoiseen lapsettomuuteen. Taustalla lienee jotain traumantapaista miksi joku ei jalua lasta vaikka parisuhde olisi ok.

Olen hoitanut paljonkin lapsia ja nähnyt löheltä lapsiperhe-elämää. Jos sanotte, etten silti tiedä tarpeeksi lapsiperhe-elämästä, niin hyvä on. Vanhemmuuteen liittyviä tunteita voin vain kuvitella.

On älytöntä väittää, että en pystyisi omaa elämääni koskevissa päätöksissä hyödyntämään omia kokemuksia, muualta luettua tai kuultua tietoa jne. Samalla tavalla te äiditkin olette päätyneet omaan päätökseenne hankkia lapsia.

mitä te onnellisesti lapsettomat teette tällä palstalla?

Hahhaahaa=)))

toiset "tekevät lapset samaan syssyyn, jotta tämä vauvavaihe jäisi mahdollisimman lyhyeksi". Eikö olisi fiksumpaa ja lapsia kohtaan reilumpaa hengähtää hetki, jotta voi taas nauttia seuraavasta lapsesta? Se on normaalia, että välillä väsyy, mutta eikö silloin kannata ottaa aikalisä? Ymmärrän, jos ikää on jo paljon, mutta muuten... Ja ymmärrän myös pientä ikäeroa, jos haluaa hoitaa kahta pientä. Mulla nyt kaksi lasta kahden vuoden ikäerolla. Juuri nyt haluan nauttia näistä lapsista ja ehkä hetken elää vaipattomasti, mutta kyllä kolmonenkin vielä perheeseen mahtuisi. Tuntuu vain, että nauttisin siitä muutaman vuoden päästä enemmä, kun jos syntyisi nyt heti jonon jatkeeksi. Ja kun on jo kaksi ihanaa lasta, niin hyväksyisin sitten ehkä helpommin senkin, jos ei sitä kolmatta enää kuuluisikaan. Vaikka kyllä ikää odottaa on vielä useampikin vuosi. Kaikki me ollaan erilaisia, ei vaan tunnu reilulta lapsia kohtaan, jos vanhemmat ovat väsyneitä ja odottavat vain, että lapset muuttaisivat pian kotoa. Vauvavaihe on oikeasti niin lyhyt, että hieman kaipaan sitä jakamatonta aikaa, jota esikoiselle sai antaa. Mutta mä nautinkin äitiydestä, vaikka se välillä onkin rankkaa.

mitä te onnellisesti lapsettomat teette tällä palstalla?

Tämä taitaa olla Suomen vilkkain naisille suunnattu palsta. Me lapsettomatkin käymme ikeassa, laitamme ruokaa, elämme parisuhteissa, ostamme joululahjoja, katsomme televisiota, mietiskelemme sitä sun tätä. Näistä aiheista voimme keskustella jopa MAMMOJEN kanssa. :)

mitä te onnellisesti lapsettomat teette tällä palstalla?

sitä samaa mitä äidit vela-palstoilla :)

koskaan oo lapset ollut niin tärkeitä elämässäni.

Ei haittaa maidon kaatumiset, onko se niin vaiva pyyhkiä?! Tuleepahan liikuntaa. Puhtaat vaatteet voi vaihtaa jos ne likaantuu. Samalla juttelee lapselle niitä näitä.

Siistiä on ku pitää siisteyden, kerkeää silti leikkiä lastenkin kanssa. lohduttaa heitä, huomata heidät, rakastaa heitä, hoivata. Ja kerkeää vieläpä olla miehen kanssa, nauraa ja leikkiä laskea. Ikinä en ole näin onnellinen ollut. Vaikka välillä väsyttääkin.



Ihminen laiskuudessaan ja helppouden kaipuussa jää niin paljosta paitsi ettei tajuakkaan.

Ei haittaa maidon kaatumiset, onko se niin vaiva pyyhkiä?! Tuleepahan liikuntaa. Puhtaat vaatteet voi vaihtaa jos ne likaantuu. Samalla juttelee lapselle niitä näitä.

Siistiä on ku pitää siisteyden, kerkeää silti leikkiä lastenkin kanssa. lohduttaa heitä, huomata heidät, rakastaa heitä, hoivata. Ja kerkeää vieläpä olla miehen kanssa, nauraa ja leikkiä laskea.

Tuon kun mahduttaa aikaan "normaalien" (N. 10 t/pv) työpäivien lisäksi. Hoitaa harrastuksiinviennit ja yöt valvoo usein flunssaisen tai mahatautisen lapsen kanssa. Siinä alkaa jokusen vuoden päästä olla jo aika kuitti. Hitusen ärsyttää se maidon kaatuminenkin aamupalalla silloin kun koulussa/päiväkodissa/töissä pitäisi olla hetken päästä.

monenlaista viisautta :)

En ole koskaan toivonut että noita lapsia (kolme) ei olisi, mutta kyllä mäkin heidän myötään olen ymmärtänyt syvemmin lapsettomuuden hyviä puolia.

Ymmärsin tekstistäsi, että olet yksin lasten kanssa, ap. Silloinhan rankat päivät ovat vieläkin rankempia.

[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 13:37"]

En käsitä, miksi positiivisia lapsikokemuksia alapeukutetaan. Pitäisikö tässä ketjussa kaikkien vain myötäillä, että joojoo, kyllä ne lapset on kamalia räkänokkia, huh ja voi, nyyh. Entäs jos ei ole? Entäs jos jollakin ihan oikeasti on kiva lapsi, jonka kanssa elämä on hauskempaa kuin ennen lasta? Oletteko vain kateellisia vai vituttaako noin yleensä, että jollain on kivaa, kun teillä ei ole? Kysyy: eräs, joka ihan oikeasti viihtyy lapsensa kanssa!

[/quote]

Joo, samaa ihmettelen! Eikös sen pitäisi olla ihan kaikkien kannalta hyvä juttu, jos joku viihtyy ja on tyytyväinen itse valitsemassaan lapsiperhe-elämässä? Ilmeisesti vain perhehelvettikokemukset ovat sallittuja tässä ketjussa. :-)

Hei! Luin teidän kaikkien kirjoitukset ja ajattelin laittaa itsekkin viestin vähän toisenlaisesta näkökulmasta ja minun ajatuksistani perheen perustamiseen. Olen 27-vuotias nainen ja lähtöisin vanhoillislestadiolaisesta perheestä. Itse lähdin kyseisestä liikkeestä heti yläasteen jälkeen. Minulla on todella paljon sisaruksia ja olen vanhimmasta päästä. Eli olen saanut hoitaa nuorempia sisaruksiani 7-vuotiaasta lähtien. Oli vaipanvaihdot, hampaanpesut, iltalukemiset. Otin siis paljon vastuuta jo nuorena. Silloin välillä tympäisi, mutta rakastin kuitenkin pienten kanssa temmeltämistä. Minusta oli paljon apua äidille, niinkuin myös minua vanhemmista sisaruksista. 

Kun olin jo lähtenyt tuosta uskonnosta ja muuttanut toiselle paikkakunnalle, olin 18-vuotias. Toisella paikkakunnalla löysin miehen. Minun miellyttämisen kierteeni ei ollut loppunut. Mitä pidempään olin kyseisen miehen kanssa, sitä enemmän minulle kasautui paineita mennä naimisiin ja hankkia lapsia. No sitten menimme naimisiin. Inhosin häitäni ja toivoin että ne olisivat pian ohi. Se oli nöyryyttävää. Emme edes saaneet pitää sellaisia häitä kuin itse olisimme halunneet. Tai olisimme saaneet, mutta olimme nuoria ja pelokkaita, emmekä uskaltaneet elää omaa elämää. Sitä paitsi nuo häät olivat kuin hautajaiset. Tulimme kirkon ovesta ulos, kukaan ei hurrannut eikä taputtanut. :(

No olimme naimisissa muutaman vuoden, jonka aikana yritimme lapsia noin vuoden. Onneksi emme saaneet, todella onneksi! Olin miettinyt eroa jo ennen naimisiin menoa. En kuitenkaan uskaltanut olla menemättä naimisiin. Mutta naimisissa olo ei todellakaan ole onnen tae. Nyt jälkeenpäin kun mietin meidän "lapsettomuutta", minusta tuntuu että halusin palata itse lapsuuteen, eli hoitamaan lapsia, kuten tein itse nuorena sisaruksiani hoitaessani. Silloin  nimittäin laitoin kaiken tarmoni siihen, koska en käsittänyt vanhempieni tapaa uskoa ja kasvattaa lapsiaan, minua ja sisaruksiani. Halusin kaikin keinoin ainakin yrittää tehdä sisarusteni olon helpommaksi, hoitamalla ja rakastamalla, enkä vaatimalla, rankaisemalla, nöyryyttämällä tai lyttäämällä. Eli toisin sanottuna yritin kasvattaa heitä, eikä se todellakaan ole 7-15 vuotiaan tehtävä. 

Muutin pois silloisen mieheni luota ja takaisin omaa kotikuntaa lähimpään kaupunkiin. Jonkin aikaa oli todella surkea olo, tunsin olevani mitätön kun minulla ei ollut miestä eikä lapsia. Mutta aikaa kului ja tajusin kuinka rikasta elämä on ilmankin, minulla oli vielä paljon näettävää ja koettavaa ja on yhä edelleen. Kasvoin ihmisenä sen verran että tajusin että olen minä, arvokas tällaisenaan. Minun itsetuntoni ei riipu siitä, onko minulla perhettä. Nykyään nautin työstäni ja olen saanut ylennyksenkin. Mikään ei ole niin siistiä kuin se, että minun sanomisillani ja tekemisilläni on väliä. 

En ole ollut vakavassa suhteessa entisen mieheni jälkeen. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän kaipaan edes parisuhdetta. Mutta välillä olen palannut siihen ajatukseen, että haluanko lapsia vai en. Olen nähnyt vanhempieni taakan meistä, minusta ja sisaruksistani. Äitini on ollut ärtynyt ja väsynyt ja se on todella ymmärrettävää. Nostan toki hattua että hän on jaksanut meidät kaikki. Mutta hänelläkin on ollut naimisiin mennessä paineita hänen vanhemmiltaan. Hän on tehnyt niin kuin heidän uskonnossaan opetetaan, eli ei ole käyttänyt ehkäisyä. Toki olen onnellinen kaikista sisaruksistani, mutta tuntuu että äitini teki sen helvetin pelossa. Ja se mitä hän todella oikeasti on pelännyt, on muiden mielipiteet. Toisaalta säälin häntä.

Vasta lähiaikoina olen kunnolla pystynyt nauttimaan vapaudestani. Olen tajunnut että ei kaikkien kuulukkaan haluta lapsia. Saan nauttia esim. työnteosta ja itseni monipuolisesta kehittämisestä myös harrastusten parissa. Mutta kuitenkin olen miettinyt että entä jos minulla vain on yllämainittu "trauma", josta en jotenkin pääse yli. Tykkään kyllä lapsista, mutta voi olla että pelkään. Kukaan ei ole täydellinen äiti, eikä tarvitsekaan. Minulla on vain pienestä asti ollut itsellä tiedossa, miten haluaisin omat lapseni kasvattaa: vapauteen. Vapauteen olla oma itsensä ilman pelkoja. Hyvä itsetunto tulee kotoa. Sitä minä en itse saanut sieltä, vaan kaivoin sen itsestäni kivuliaalla tavalla. Kannustus ja usko lapseen on erittäin tärkeää. Epäilyt ja luulo, että lapsi kuitenkin sössii kaiken, syö lapsen itsetuntoa. Jatkuva lapsen tunteiden vähättely samoin. Jos vanhempi ei halua kuunnella mitä lapsella on sanottavaa, se on väärin. 

Minusta olisi voinut tulla rikollinen. Olin lähellä sitä. Minusta olisi voinut tulla murhaaja. Niin synkkiä ajatuksia minulla on ollut pääni sisällä juuri nuorempana kun vanhemmat osittain hylkäsivät minut kieltäessäni uskoni.

Mutta tässä olen, ehjänä ja onnellisena. Joka päivästä kiitollisena, jona saan olla oma itseni. Enkä tiedä vielä haluanko lapsia, mutta toisaalta tarvitseeko sitä tietääkään. Haluan vain olla onnellinen tässä ja nyt, ja onnellisuutta toivoisin myös sisarusteni tavoittelevan.

näinpä!!! kun 2v on kiljunut koko yön kauhukohtaustaan ja  aamulla 5v saa  megaraivarit koska paahtoleipää ei ole, kyllä siinä silmät ristissä kahvia keittäessään pohtii että "miksi teinkään lapsia? olenko hullu?"

tai kun hellepäivänä istut hiekkalaatikon reunalla mekko hiestä tahmeana ja toivot että voisit ennemmin olla terassilla kylmä lonkero nenän alla..

tai kun yrität löytää itsellsi kivat kengät ja vieressä molemmat lapset kiukkuavat, pienempi koska ei tahdo istua ja isompi, koska tahtoo lelukauppaan..

tai kun juuri on selvitty influenssasta ja lapsi tuo tarhasta enterorokon..

Hahah, minlla taas kävi juuri päin vastoin: vasta lapsen saamisen jälkeen tajusin, miksi niitä niin yleisesti halutaan. En siis koskaan, ikinä ollut lapsia halunnut ja sitten tulinkin ykskaks raskaaksi puolivahingossa (vakituisessa suhteessa toki). Lapseni on jo täysi-ikäinen ja olen koko ajan ollut hänestä aivan äärettömän onnellinen enkä ole kokenut mitään vaihetta erityisen raskaaksi, lukuun ottamatta ihan vauva-aikojen väsymystä, kun lapsi heräili monta kertaa yössä. Lapsilukumme jäi yhteen, en tiedä olisiko sitten ollut vaikeampaa jos olisi ollut useampi. Itse kylläkin ajattelin, että useammasta lapsesta olisi toisilleen seuraa ja sillä tavoin olisin päässyt usein helpommalla, mutta kaikissa asioissahan on aina useampia puolia, niin että mistäpä sen lopulta tietäisi.

Minusta on aika outoa, että lapsettomia syytetään itsekkäiksi, saati että syyksi väitetään ikuisen nuoruuden tavoittelua. Kukaan ei ole vahingossa vapaaehtoisesti lapseton, vapaaehtoisesti lapsettomaksi ei myöskään voi tulla liian nuorena, vapaaehtoisesti lapseton ei vahingoita ketään ratkaisullaan, vähiten niitä lapsia jotka eivät koskaan edes syntyneet.